Jestas, että parisuhde voi toisinaan olla vaikeaa :/

[TUNDRA-arjen sankari-]

Mitäs silloin pitäis tehdä, kun toinen on pitkävihainen ja toinen ei. Minä olen se lyhytvihainen. Mutta mulla todellakin tuntuu pahalta, jos minun pitää taas nöyrtyä hakemaan sovintoa, kun mielestäni miehellä olisi aihetta pyytää anteeksi. Mikäs siinä jos joskus olisi niin, mutta kun siitä on muodostunmut perinne meidän perheessä. Mies mököttää ja jurottaa ja itse haluaisin päästä sopuun. Silloin, kun koen itseni loukatuksi, enkä halua tehdä sopua, niin sitä sitten murjotetaan molemmat monta päivää. Kauheata energian hukkaa. Mikä helkatti siinä anteeksi pyytämisessä ja oman vittumaisuuden huomaamisessa on niin vaikeaa?!?

 

[IamWeasel]

Toi on kyl kurjaa. Mä olen kanssa sellanen mykkäkoulun pitäjä silloin kun riidellään, mutta en kuitenkaan kovinkaan pitkävihainen. Kynnys on kyllä mulla suurempi tehdä sovintoa, kuin miehellä. Ja tästä on meillä keskusteltu. Eli pikkuhiljaa mäkin yritän oppia siihen, että anteeksi pitää pyytää ihan reilusti silloin, kun tarve on, eikä odottaa toisen aloitetta. Kai se on jollain tapaa opittua käytöstä, mun vanhemmat saattoi pitää täydellistä mykkäkoulua joskus jopa parin kuukauden verran. Se jos mikä oli ahdistavaa Eli jo lastenkin kannalta olisi parasta, että riidat sovitaan mahdollisimman nopeasti, tosin minusta päivän kestävä mökötys on ihan sallittua. Sun täytyy puhua tosta miehes kanssa, ja paras hetki on silloin, kun teillä ei ole riita päällä. Toivottavasti jossain vaiheessa hänkin ymmärtää, kuinka kurjaa tuo on, jos sovittelun aloite tulee aina toiselta (= se osapuoli, joka ottaa aseman riidan "häviäjänä") :hug:

 

[TUNDRA-arjen sankari-]

Mulla tekis todellakin mieli pakata sen kamat kassiin ja lähettää jonnekin hevon kukkuun siksi aikaa, että sen kanssa pystyy jo juttelemaan. Tai voishan sitä tehdä itselleen pedin tähän työhuoneen lattialle. Ehdin kuitenkin heräämään, ennen kuin esikoinen herää, niin ei tartte hänenkään sitten ihmetellä.