M
Manaus
Vieras
Oiskohan kellään vinkkiä, neuvoa tai muuta painavaa sanaa tähän topikkiin, olisin nimittäin todella kiitollinen. Mulla on nimittäin ongelma, joka on joka sunnuntainen; joka ihmeen sunnuntai mä olen ihan hullun herkällä tuulella; loukkannun helposti, stressaan ja oon pinna kireällä. Voi melkein sanoa et himassa tapellaan (mun takia) joka pyhä.
Ollaan oltu miehen kanssa reilu puoli vuotta nyt naimisissa. Kaikki menee mainiosti, mieheni on maailman paras mies, ja liitto on tasapuolinen ja tosi onnellinen. Paitsi sunnuntaisin
Tuntuu aina että sunnuntait menee ite eestään, eikä mitään ikinä ehdi tekee. Oon jotenkin ihan hullun turhautunut! Oon töissä jossa en lainkaan viihdy, joten tiedän että sekin vaikuttaa; kun jo sunnuntaina alkaa tökkimään et huomenna on maanantai ja on pakko mennä paskaan duunimestaan. Sitä murehdin. Eilenki paistoin lettuja ja itkin siinä paistaessani (yksinäni, mies oli olkkarissa), mikä on musta ihan outo, koska en todellakaan ole koskaan ollut mikään itkijätyyppi. Jotenkin on tunteet noussut ihan tosi pintaan, ja tulevat oudosti ulos. Eilen ärähdin miehelle naapurin edessä ja sekin nyt hävettää, koska tiedän että nää mun vitutukset on aina musta itsestäni kiinni, ei mun miehestä.
Mulla on vuosi vielä korkeakoulua jälellä, oli pakko olosuhteiden vuoksi lähteä hommiin. Nyt istun duunissa joka on samanlaista (ja josta saan samaa palkkaa) kun sillon ku menin mun ekaan töihin just 18 täytettyäni. Koko ajan etsin toista työtä, mut ei tule edes kutsuja haastatteluihin. Nyt oon alentanu rimaa ja alkanu hakee jotain varastohommia, et pääsis tästä toimistosta pois. Masentaa. Ja että sais vielä paperitkin koulusta ulos, en tiedä millä ajalla ku tässä duunissa ei juurikaan jousteta tenttipäivien tms. suhteen. Ja mies on jäämässä työttömäks loppukuusta, et sitäkin mietin, miten sitte riittää rahat ku nyt jo on tiukkaa? Ja säästääkin pitäis jne jne jne...
Ja sitten (tästä taitaakin tulla terapia-istunto..), kun olen miettinyt nyt jo hetken että alkais olee aika perustaa perhe ja hankkia eka lapsi. Mutta; kun on tää elämäntilanne mikä on, miten tässä voisi lasta alkaa hankkia? Kun jää laskunmaksujen jälkeen tilipäivänä tilille satanen jolla elää loppukuukausi. Ja tähän sitte muksu! On mennyt siihen pisteeseen että oon alkanu välttelee paikkoja jossa voin törmätä pieniin lapsiin.
Mulla on tullut joku ihan ihmeen lobotomia; en saa mitään aikaiseks, vaikka aikaisemmin olin ihan mieletön suorittaja. Nyt vaan istun himassa ja mietin ja murehdin. Välillä suunnittelen et lähden taas salille tai tanssitunneille niinku ennen, mut yleensä himassa istuminen ja syöminen vetää voiton. Ku ei muka jaksa lähtee. Mä en tajua millä saisin tilanteen muuttumaan.
Joskus iltaisin sängyssä sitte (ku ollaan päivä riidelty), mies alkaa kyselee hienovaraisesti että olisko jotain josta haluaisin jutella, mutta ku en mä jaksa joka kerta alkaa samoista jutuista selittää: ku ei ole rahaa, ku ei ole vauvaa, ku ei ole todistusta, ku ei ole työtä... Onhan mulla hänet, joka tarkoittaa että mulla on periaatteessa kaikki mitä voisin toivoa ja mistä vielä pari vuotta sitten unelmoin, ja aattelin etten koskaan saavuta. Oon oikeasti todela onnellinen hänen kanssaan, ja alan pelkäilee että koska nää mun marisemiset alkaa vaikuttaa meidän suhteeseen, että koska se kyllästyy kuuntelemaan mun vittuiluani ja valittamista.
Siis mä itse tiedostan että tää on täysin mun ongelma, että kaivan kaikki epäkohdat ylös just sunnuntaisin, ja sit mies menee mykäksi ku se ei pysty vastaamaan koko lastiin kerralla, ja sit mä alan inttämään kahta kauehammin, ja sit se vasta meneekin mykäksi ja vaihtaa huonetta jne. Tämmöstä rataa. jossain vaiheessa se tulee halimaan, ja mulle tulee hetkeksi parempi olo, mut sit taas tulee joku juttu -joku mikroskooppisen pieni- ja meikä alkaa ensin murjottaa, sit hetken päästä meen valittaa sille, ja sit loukkaannun ku se ei vastaakaan enää mitään. Ja sit meen turhautuneena ja murtuneena olkkariin istumaan ja itkemään.
Nyt kun kirjoitin tän alas, koko juttu näyttää niin lapselliselta kenkuttelulta. Ja kun todellakin tiedostan, että koko juttu on minusta kiinni. Mitä helvataa tässä teen? Mikä tähän auttaa? Vai pitääks mun lähteä evakkoon aina sunnuntaiksi? Oisko kellään samanlaisesta fiiliksestä kokemusta?
Ollaan oltu miehen kanssa reilu puoli vuotta nyt naimisissa. Kaikki menee mainiosti, mieheni on maailman paras mies, ja liitto on tasapuolinen ja tosi onnellinen. Paitsi sunnuntaisin
Tuntuu aina että sunnuntait menee ite eestään, eikä mitään ikinä ehdi tekee. Oon jotenkin ihan hullun turhautunut! Oon töissä jossa en lainkaan viihdy, joten tiedän että sekin vaikuttaa; kun jo sunnuntaina alkaa tökkimään et huomenna on maanantai ja on pakko mennä paskaan duunimestaan. Sitä murehdin. Eilenki paistoin lettuja ja itkin siinä paistaessani (yksinäni, mies oli olkkarissa), mikä on musta ihan outo, koska en todellakaan ole koskaan ollut mikään itkijätyyppi. Jotenkin on tunteet noussut ihan tosi pintaan, ja tulevat oudosti ulos. Eilen ärähdin miehelle naapurin edessä ja sekin nyt hävettää, koska tiedän että nää mun vitutukset on aina musta itsestäni kiinni, ei mun miehestä. Mulla on vuosi vielä korkeakoulua jälellä, oli pakko olosuhteiden vuoksi lähteä hommiin. Nyt istun duunissa joka on samanlaista (ja josta saan samaa palkkaa) kun sillon ku menin mun ekaan töihin just 18 täytettyäni. Koko ajan etsin toista työtä, mut ei tule edes kutsuja haastatteluihin. Nyt oon alentanu rimaa ja alkanu hakee jotain varastohommia, et pääsis tästä toimistosta pois. Masentaa. Ja että sais vielä paperitkin koulusta ulos, en tiedä millä ajalla ku tässä duunissa ei juurikaan jousteta tenttipäivien tms. suhteen. Ja mies on jäämässä työttömäks loppukuusta, et sitäkin mietin, miten sitte riittää rahat ku nyt jo on tiukkaa? Ja säästääkin pitäis jne jne jne...
Ja sitten (tästä taitaakin tulla terapia-istunto..), kun olen miettinyt nyt jo hetken että alkais olee aika perustaa perhe ja hankkia eka lapsi. Mutta; kun on tää elämäntilanne mikä on, miten tässä voisi lasta alkaa hankkia? Kun jää laskunmaksujen jälkeen tilipäivänä tilille satanen jolla elää loppukuukausi. Ja tähän sitte muksu! On mennyt siihen pisteeseen että oon alkanu välttelee paikkoja jossa voin törmätä pieniin lapsiin.
Mulla on tullut joku ihan ihmeen lobotomia; en saa mitään aikaiseks, vaikka aikaisemmin olin ihan mieletön suorittaja. Nyt vaan istun himassa ja mietin ja murehdin. Välillä suunnittelen et lähden taas salille tai tanssitunneille niinku ennen, mut yleensä himassa istuminen ja syöminen vetää voiton. Ku ei muka jaksa lähtee. Mä en tajua millä saisin tilanteen muuttumaan.
Joskus iltaisin sängyssä sitte (ku ollaan päivä riidelty), mies alkaa kyselee hienovaraisesti että olisko jotain josta haluaisin jutella, mutta ku en mä jaksa joka kerta alkaa samoista jutuista selittää: ku ei ole rahaa, ku ei ole vauvaa, ku ei ole todistusta, ku ei ole työtä... Onhan mulla hänet, joka tarkoittaa että mulla on periaatteessa kaikki mitä voisin toivoa ja mistä vielä pari vuotta sitten unelmoin, ja aattelin etten koskaan saavuta. Oon oikeasti todela onnellinen hänen kanssaan, ja alan pelkäilee että koska nää mun marisemiset alkaa vaikuttaa meidän suhteeseen, että koska se kyllästyy kuuntelemaan mun vittuiluani ja valittamista.
Siis mä itse tiedostan että tää on täysin mun ongelma, että kaivan kaikki epäkohdat ylös just sunnuntaisin, ja sit mies menee mykäksi ku se ei pysty vastaamaan koko lastiin kerralla, ja sit mä alan inttämään kahta kauehammin, ja sit se vasta meneekin mykäksi ja vaihtaa huonetta jne. Tämmöstä rataa. jossain vaiheessa se tulee halimaan, ja mulle tulee hetkeksi parempi olo, mut sit taas tulee joku juttu -joku mikroskooppisen pieni- ja meikä alkaa ensin murjottaa, sit hetken päästä meen valittaa sille, ja sit loukkaannun ku se ei vastaakaan enää mitään. Ja sit meen turhautuneena ja murtuneena olkkariin istumaan ja itkemään.
Nyt kun kirjoitin tän alas, koko juttu näyttää niin lapselliselta kenkuttelulta. Ja kun todellakin tiedostan, että koko juttu on minusta kiinni. Mitä helvataa tässä teen? Mikä tähän auttaa? Vai pitääks mun lähteä evakkoon aina sunnuntaiksi? Oisko kellään samanlaisesta fiiliksestä kokemusta?
