Y
yövalo
Vieras
..sen välillä kai kuuluukin olla. Mutta jos sitä viettää kotona kannattaa vaan ottaa se pieni syliin kun oikeen tuntuu ettei enään jaksa valvoa, jaksa huutamista ja miettiä siinä, miltä tuntuisi, jos sitä vauvaa ei voisi nostaa syliin ja sen kanssa ei voisi olla kokoajan.
Kymmenen tai vähän vajaa vuotta sitten olin ensikertaa äiti. Oli helppo ja kiltti ja terve vauva. Jakselin ihan kivasti, välillä sitten taas väsytti ja kiukutti ja valitutti. Valivalivalivali. Mikään ei ole hyvin, väsyttää. Muilla on paremmin. Kaikki hyvä oli itsestään selvyyttä. Sama homma toistui ja toistui. Elelin ihan normaalia elämää. Vähän köyhempää, mutta kuitenkin. Sokeana sille, mitä edessä voi olla.
Sitten erään työpäivän jälkeen ylimääräinen ultra puolivälissä olevaa raskautta, jonka iloon oli perheenä päästy tippui jalat alta ja alkoi piina, jolle ei ole vielä tullut loppua. Vauvalla ei ole kaikki ok. Vauva joutuu sairaalaan, on vain odotettava ja odotetava. Ja lopulta kukaan ei voi sanoa 100% varmaksi, että vauva tulee koskaan pois sairaalasta.
Sen käsitteleminen sen jälkeen kun kaikki on mennyt liian hyvin on aivan mahdotonta. Nukkuminen on mahdotonta. Mikään lääke ei poista sitä ahdistusta ja paniikkia mikä on päällä. Mikään kipulääke ei auta siihen silmien kipuun, joka tulee kun valvoo ja valvoo. En pysähtynyt kuin 3h:n ajaksi synnytyksen jälkeen, paikallaan ei voi olla, ei voi rauhottua, jos pysähtyy sitä vaan itkee ja itkee. Naapurien silmät tippuu päästä vuoroperään kun sairaalan vierailuaikojen välissä juuri synnyttänyt äiti juoksee kodin ja kaupan, asunnon ja pyykkituvan väliä tekopirteänä.
Herätyskello soi tunnin päästä ja on aika sitten lähteä kohti sairaalaa. Taas kerran. Tietäen, etten tänäänkään, etten huomennakaan ja sitä rataa saa vauvaani syliin. Eikä se avaa varmaan silmiäkään. Eikä itke. Ehkä sitten leikkauksen jälkeen..
Ja ei voi inahtaakkaan siitä että väsyttää ja ei enään jaksaisi, kun sen valitusvirren ilman todellista aihetta kävi läpi. Kun se aiemmin ei ollut sellaista, etteikö apua saanut, etteikö saanut nukkua. Kyllä sitä sai nukkuakkin lopulta todella paljon, rajattuina aikoina vaan tosin. Nyt saisi nukkua, mutta ei pysty. Joku toinen äiti odottaessa samoja asiota, mutta paljon pidemmällä ajalla lupasi, että kyllä siihen turtuu ja tottuu, että päivästä toiseen on se ahdinko päällä.
Kymmenen tai vähän vajaa vuotta sitten olin ensikertaa äiti. Oli helppo ja kiltti ja terve vauva. Jakselin ihan kivasti, välillä sitten taas väsytti ja kiukutti ja valitutti. Valivalivalivali. Mikään ei ole hyvin, väsyttää. Muilla on paremmin. Kaikki hyvä oli itsestään selvyyttä. Sama homma toistui ja toistui. Elelin ihan normaalia elämää. Vähän köyhempää, mutta kuitenkin. Sokeana sille, mitä edessä voi olla.
Sitten erään työpäivän jälkeen ylimääräinen ultra puolivälissä olevaa raskautta, jonka iloon oli perheenä päästy tippui jalat alta ja alkoi piina, jolle ei ole vielä tullut loppua. Vauvalla ei ole kaikki ok. Vauva joutuu sairaalaan, on vain odotettava ja odotetava. Ja lopulta kukaan ei voi sanoa 100% varmaksi, että vauva tulee koskaan pois sairaalasta.
Sen käsitteleminen sen jälkeen kun kaikki on mennyt liian hyvin on aivan mahdotonta. Nukkuminen on mahdotonta. Mikään lääke ei poista sitä ahdistusta ja paniikkia mikä on päällä. Mikään kipulääke ei auta siihen silmien kipuun, joka tulee kun valvoo ja valvoo. En pysähtynyt kuin 3h:n ajaksi synnytyksen jälkeen, paikallaan ei voi olla, ei voi rauhottua, jos pysähtyy sitä vaan itkee ja itkee. Naapurien silmät tippuu päästä vuoroperään kun sairaalan vierailuaikojen välissä juuri synnyttänyt äiti juoksee kodin ja kaupan, asunnon ja pyykkituvan väliä tekopirteänä.
Herätyskello soi tunnin päästä ja on aika sitten lähteä kohti sairaalaa. Taas kerran. Tietäen, etten tänäänkään, etten huomennakaan ja sitä rataa saa vauvaani syliin. Eikä se avaa varmaan silmiäkään. Eikä itke. Ehkä sitten leikkauksen jälkeen..
Ja ei voi inahtaakkaan siitä että väsyttää ja ei enään jaksaisi, kun sen valitusvirren ilman todellista aihetta kävi läpi. Kun se aiemmin ei ollut sellaista, etteikö apua saanut, etteikö saanut nukkua. Kyllä sitä sai nukkuakkin lopulta todella paljon, rajattuina aikoina vaan tosin. Nyt saisi nukkua, mutta ei pysty. Joku toinen äiti odottaessa samoja asiota, mutta paljon pidemmällä ajalla lupasi, että kyllä siihen turtuu ja tottuu, että päivästä toiseen on se ahdinko päällä.
