Onnea pisamapeikko, mitä mää sanoin
Tänne kuuluu päivästä riippuen hyvää tai huonoa. Vointi on ihan ok, vaikka pahoinvointi on välillä inhottavaa. Väsymys on kuitenkin pysynyt ainakin vielä kurissa. Maha on ihan järkyttävän kokoinen ja harmittaa, kun vaikka se tietysti onkin turvotusta, niin näyttää ihan raskausmahalta, enkä haluaisi esim appivanhempien vielä kyselevän mitään. Mutta eipä tätä varmaan kauaa pysty kuitenkaan peittelemään, jos nuo kaksi siellä pysyvät. Varmaan vkolla 12 näkyisi jo kumminkin (jos ei jo aikaisemmin).
Keskiviikon ultraa odotan kuin kuuta nousevaa. Ensinnäkin siksi, että tietäisin vieläkö molemmat elossa, ja rukoilen kaikkia maailman jumalia, että vaikka ei vielä uä:ssä näkyisikään, niin lapsilla olisi omat vesipussit. Mono-Mono-kaksoset olisi mun painajaiseni. Riskien takia, väistämättömän aikaisen sektion ja tehohoidon takia ja sen jatkuvan pelon. Siispä päivä kerrallaan menen ja toivon, että sieltä joku kalvo löytyisi jossain kohtaa. Käyn vielä uä:ssä ainakin vkolla 8+ ja 9+ keskiviikon lisäksi (kun siihen mahdollisuus on), mutta sitten tuo luksusmahdollisuus poistuu kesäksi.
Miehen kanssa on yritetty totutella ajatukseen kaksosista. Useimpina päivinä tunnen olevani maailman onnekkain ihminen, kun taas toisina mielessä käy, että voi hyvä luoja. On kai jotenkin niin stressaavaa, että ekaa kertaa elämässäni en nauti raskaudesta oikein yhtään. Haluaisin sen olevan äkkiä ohi, vaikka normaalisti rakastan raskausaikaa ja ennen vannoin, että mikään ei ole ihanampaa kuin olla raskaana.
Pitkä teksti tästä tulikin ja omanapainen, pahoittelut.
7+0