Heippa!
Mie kirjoittelen täältä sairaalasta, isäntä toi kannettavan tänne, ettei ihan tylsisty

.
Kyllä tää sairaalassa olo on yhtä ahistavaa kuin muistinkin. Mutta toiveissa olis jo huomenna päästä kotia, jos pojulla lääkärintarkastuksessa ei mitään sanottavaa. Maito ei vielä ole noussut, vaikka sitkeesti yritän montakertaa vuorokaudessa imettää ja niillä pirun rintakumeilla...Toivottavasti eivät kato tuota esteeksi kotiin pääsylle :| ...
Onko teillä muilla oltu jo ilman lisämaitoa kotiutuessa?
Sitten vähän synnytyskertomusta....
Lauantain ja sunnuntain välisenä yönä heräsin noin kolmen jälkeen, että vatsaan sattui niin kuin menkat olisi alkamassa, ei siis tuntunut normaalia supistelua, eikä vatsan kovettumista. Sitten tuntui, että vatsa on menossa kuralle ja niin olikin. Kävin nappaamassa pari panadolia naamaan, kun aattelin, että kipu menee kuitenkin ohi, kun eivät tuntuneet normaaleilta suppareilta. Menin takaisin sänkyyn ja yhtäkkiä alkoi kivut koventua silmissä, vieläkin olin ihan ulalla, että onko nää nyt niitä "oikeita" supistuksia. Puoli neljän aikaan rupesin kellottamaan kipuaallon tulemista ja välit oli yhtäkkiä enää parin - tai kolmen minuutin välein ja sitten tulikin kiire.
Äkkiä isäntä ylös, kun tuntui että pitää jo kunnolla puuskuttaa, että saa kivun lientymään. Tytöt piti vielä viedä mummolle taas keskellä yötä ja autossa ajattelin jo kaikki kauhukuvat, kun tuntui, ettei taukoa ole juuri ollenkaan. Matkaan meni noin puolituntia, keli aika kurja ja isäntä yritti ajaa mahdollisimman turvallisesti ja kovaa samaan aikaan. Siinä vaiheessa kun päästiin sairaalan pihaan, en meinannut enää päästä autosta pois, kivut oli uskomattomat. Jotenkin raahauduin kaksinkerroin synnytysosastolle ja kätilö passitti vielä tarkatushuoneeseen. Mie jo siinä vaiheessa ihan paniikissa, että "tää syntyy ihan kohta". Kätilö pikaisesti katsoi kohdunsuun ja olin seitsemän senttiä auki. No, kätilö häipyi paikalta ja käski kävelemään synnytyssaliin ja mie huuli pyöreenä paniikin kourissa, että elä hyvä ihminen häivy nyt paikalta

|O . Sanoin isännällekkin, että ei ne taaskaan usko, että tää tulee ulos ihan kohta ja aloin puolipyörryksissä vinttaamaan kätilön perään ja ettimään, mihin se hävisi. Matkaa saliin oli tosi vähän, mutta siinäkin ajassa piti pysähtyä kaksikerta puhaltamaan tosissaan, kun koski aivan sikana. Kun vihdoin ja viimein kampesin itteni sänkyyn, kerkesi tulla pari todella kovaa supistusta peräkanaa ja kätilö katsoi tilanteen. Tulos oli, että olinkii jo täysin auki ja sai ponnistaa. Yhdenkerran kerkesin vetäistä ilokaasua huiviin, mutta ei siitä mitään apua ollut. Ponnistus sattui uskomattoman paljon, vaikka poju syntyi kahdella supistuksella. Kun pää oli ulkona, kätilö huusi "älä ponnista", napanuora oli kaulan ympärillä ja miulla aivan sairaan kova tarve ponnistaa ja vaikka kuinka taistelin vastaan, niin poju liukui kuin itsekseen ulos. Viisi tikkiä tarvittiin, ihmeen vähän.
Sairaalassa kerettiin olla siis 16 minuuttia ja kaikki oli ohi, ei olis tarvinnut paljon myöhästyä lähdössä ja autoonhan olisi syntynyt. Nyt meni vielä tiukemmalle kuin edellisellä kerralla. Kokonaiskesto oli 1h 50 min. Ponnistusvaihe noin 4 minuuttia.
Eli nyt olis kaksi luomusynnytystä takana ja tää oli nyt sitten TAKUULLA viimeinen kerta, minuu ei enää tällä osastolla nähdä :kieh: .
Nyt ootetaan enää huomista päivää kuin kuuta nousevaa ja yritetään päästä kotiin...
Ja synnytys oli siis viikoilla 39+5.
Koittakaa jaksaa vielä kasassa olevat vähän aikaa, tiedän liiankin hyvin sen epätoivoisen fiiliksen näin loppumetreillä, tsemppiä kaikille :hug:
Ps.tästä tuli nyt maratonkirjoitus :ashamed: , ei miul oo yhtään tylsää täällä :wave:
Jessie + poju 1,5 vrk