Tiedättekö kun on sellasia kukkaihmisiä ja sitten on niitä toisenlaisia ihmisiä? Miä oon noita jälkimmäisiä, onnistun tappamaan muovikukatkin :xmas: Tosin nyt olen saanut yhden orkidean ja gerberan pysymään hengissä, en tiiä kertooko se jonkinlaisesta edistyksestä Tuli mieleen miun mummo, sillä oli eläessään joka ikinen vapaa pinta täynnä kukkia sisällä ja ulkona monta isoa kukkapenkkiä ja kaikki kukoisti aina niin että silmiä häikäisi. Niin mikähän taika siinä on että jotkut pärjää noiden kukkien kanssa? Vai onko se vaan niin että miä en osaa? Tätä pohdin siksi että lähden kohta opiskelemaan puutarhuriksi ja mietin tuleeko siitä mitään muuta kuin valtava katastrofi vai saako ne miut siellä jopa oppimaan jotain?
Tää on ihana. Luin sen vuosia sitten enkä silloin vielä ymmärtänyt sen sanomaa. Mutta nyt kun oon omaa kotipuutarhaani pikku hiljaa "rakennellut" niin on sitä vaan niin eritavalla oppinut nauttimaan luonnosta, sateista ja voi sitä iloa kun oma itse istutettu kukka vihdoin kukkii. Tai kun pelkkä rikkaruohojen nyppiminenkin on osaltaan hyvinkin terapeuttista ja rauhoittavaa. Pikku asioiden juurelle kun rauhoittuu niin tekee suuria oivalluksia omasta elämästäänkin =)
Sit miä mietin että se samainen mummo höpötteli niille kukille jatkuvasti ja hoiti niitä kun pieniä vauvoja, rakkaudella ne kukat ilmeisesti saa kasvamaan =)