Kamiinan valurautaisen luukun raoista siivilöityvä loiste värjäsi huoneen pehmeillä oranssin ja kullan sävyillä. Takkatulen ääressä aika tuntui pysähtyvän, ja ulkomaailman vaatimukset hukkuivat puiden tasaiseen rätinään.
KK leikki sormillaan Taskuvenuksen hiuksissa, pyörittäen lyhyitä suortuvia hellästi sormenpäittensä ympärille.
"Mistä sä tiesit?" Taskuvenus kysyi yhtäkkiä. Hänen äänensä oli pelkkää hiljaista kuiskausta, joka melkein hukkui kamiinan kohinaan.
"Mistä tiesin minkä?" KK kysyi.
"Että tää... että me ollaan muutakin kuin vain töitä", Taskuvenus kuiskasi ja hukutti sormensa KK:n sormien väliin, puristaen lujasti. "Silloin kuvauksissa sä katsoit mua aina eri tavalla kuin muut."
"Sitä oli vaikea peittää. Kamera ei valehtele. Kun mä katsoin sua etsimen läpi, mä en nähnyt pelkkää artistia, joka tekee show’ta. Mä näin sut – sen, miten sä annat kaikkesi ja miten sä koetat pitää huolta muista silloinkin, kun oot itse aivan poikki. Mä taisin pudota siihen aika nopeasti."
Taskuvenus kääntyi hieman kyljellään, jotta näki KK:n kasvot. Tulen loiste korosti KK:n piirteitä ja teki hänen katseestaan niin intensiivisen, että pienen Taskuvenuksen sydän otti ylimääräisen lyönnin."
Mä pelkäsin aluksi", Taskuvenus myönsi rehellisesti, katsoen alas heidän kietoutuneisiin sormiinsa. "Että jos mä pilaan kaiken. Jos sä kyllästyt muhun, kun mä oon niin...liikaa....liikaa vähän kaikkea"
KK tarttui vapaalla kädellään Taskuvenuksen leuasta ja nosti sitä varovasti, pakottaen hänet katsomaan itseään. "Sä et voisi koskaan olla mulle liikaa. Mä haluan sut juuri sellaisena kuin sä olet. Täällä, lavalla, missä vain."
KK:n sanoissa oli jotain niin käsinkosketeltavaa, että se tuntui kuumemmalta kuin vieressä hehkuva kamiina. Sen liekit heijastuivat KK:n tummista silmistä, tehden niistä syvät ja käsittämättömän lämpimät.
Taskuvenus ei sanonut enää mitään, sillä sanoja ei tarvittu. Hän kurottautui ylöspäin ja painoi huulensa KK:n3 huulille.Tämä suudelma oli syvempi ja vaativampi kuin aiemmat; siinä oli mukana kaikki se patoutunut ikävä ja helpotus siitä, että kaikki salaisuudet oli vihdoin sanottu ääneen.
KK vastasi siihen vetämällä Taskuvenuksen kokonaan syliinsä, viltin pudotessa heidän harteiltaan. Heidän kehonsa painautuivat vastakkain, ja majakan hiljaisuudessa kuului vain heidän kiihkeä hengityksensä ja takkatulen pehmeä rätinä.
Tuli kamiinassa alkoi hiipua punaiseksi, hehkuvaksi hiillokseksi, mutta heidän välillään leimuava lämpö vain syveni. KK siirsi kätensä Taskuvenuksen hupparin helman alle, ja hänen lämpimät sormensa kohtasivat tämän paljaan ihon. Taskuvenus hätkähti hieman ja painautui välittömästi tiukemmin KK:ta vasten, päästäen pienen huokauksen.
Suudelma muuttui hitaammaksi, painavammaksi ja täynnä sellaista intensiteettiä, joka sai ympäröivän maailman katoamaan täysin. KK kaatoi Taskuvenuksen varovasti selälleen paksulle viltille, asettuen itse tämän ylle. Hänen katseensa vaelsi tämän kasvoilla – tulenpunaisessa loisteessa Taskuvenuksen silmät olivat puoliksi ummessa ja hengitys katkonaista.
"Sä olet kaunis", KK kuiskasi matalalla, pehmeällä äänellä. Se ei ollut sana, jota Taskuvenus kuuli usein, varsinkaan lavaroolissaan, ja se sai hänet punastumaan pehmeästi. Hän nosti kätensä KK:n niskan taakse, sormien kietoutuessa tiukasti tämän hiuksiin, ja veti KK:ta alemmas.
Heidän huulensa kohtasivat uudelleen, ja tällä kertaa suudelmassa oli mukana kaikki se kuukausien aikana kasvanut kaipuu ja intohimo, jota he olivat joutuneet pidättelemään muiden silmien alla.
KK siirsi suudelmaansa pitkin Taskuvenuksen kaulaa, löytäen herkän kohdan, mikä sai tämän hätkähtämään ja puristamaan sormensa tiukasti KK:n paitaan.Majakan paksut kiviseinät pitivät ulkopuolella vellovan syysmyrskyn kaukana.
Täällä, hiilloksen hiljaa hiipuvassa loisteessa, he olivat vain kaksi ihmistä vailla rooleja tai odotuksia – täysin toisiinsa kietoutuneina, löytäen turvan ja intohimon toistensa syleilystä.
