Kahden tai enemmän lasten äideille

[Negatiivinen äiti]

olihan tuossa noita kommentteja jo,en jaksanut edes kaikkia lukea. meillä esikoinen 1v10kk ja kuopus 6kk. esikoinen aina on ollut helppo lapsi,tai kuten neuvolassa sanovat,ei ole helppoja tai vaativia lapsia,vaan positiivisia ja negatiivisia vanhempia.
uskon että jos eka lapsi on suht helppo,niin ei tokan kanssa tule ongelmia,ellei oo koliikkivauva,siitä mulla ei oo kokemuksia.

Osu ja upposi.
Mä olen siis negatiivinen äiti ja lapset onkin helppoja. Juu, eihän 1-2h välein syömään heräävää vauvaa voikaan vaativaksi sanoa... Tai semmoista joka huutaa jollei sitä vatkaa ja vispaa koko hereilläolo aikaa.
Älä tule helpon lapsen äiti tänne väittämään, että kaikki lapset on yhtä helppoja ja vika on vain äidin pääkopassa.

 

[huh huh]

olihan tuossa noita kommentteja jo,en jaksanut edes kaikkia lukea. meillä esikoinen 1v10kk ja kuopus 6kk. esikoinen aina on ollut helppo lapsi,tai kuten neuvolassa sanovat,ei ole helppoja tai vaativia lapsia,vaan positiivisia ja negatiivisia vanhempia.
uskon että jos eka lapsi on suht helppo,niin ei tokan kanssa tule ongelmia,ellei oo koliikkivauva,siitä mulla ei oo kokemuksia.

Osu ja upposi.
Mä olen siis negatiivinen äiti ja lapset onkin helppoja. Juu, eihän 1-2h välein syömään heräävää vauvaa voikaan vaativaksi sanoa... Tai semmoista joka huutaa jollei sitä vatkaa ja vispaa koko hereilläolo aikaa.
Älä tule helpon lapsen äiti tänne väittämään, että kaikki lapset on yhtä helppoja ja vika on vain äidin pääkopassa.

Eipä ihme jos sillä vauvalla kiertää mahassa, jos sitä heiluttaa ja vatkaa koko hereilläolon. Sitä kituu unissaankin, äiti antaa lisää tissiä, mahassa kiertää lisää...

Kerranpa jouduin todistamaan erästä 1. lapsen äitiä, joka antoi vauvalle aina pulloa tai tissiä kun se kitui. Joka huoleen. Ja sitten vihdoin vauva pulautti ja taas äiti voivotellen kaivoi tissin esiin, että kun "ei mikään pysy sisällä ja nälkäinen on"...

"Vaikeita" unikouluvauvojakin on tullut nähtyä. Kummallisen helpoiksi muuttuvat muiden hoidossa, kun lapsen oma rytmi huomioidaan eikä laiteta pulloa joka hätään.

 

[Aq*]

Meidän ipanoilla ikäeroa 2v4kk. Kuopus nyt 2v4kk ikäinen. Jokaisella varmasti on joskus vaikeuksia jaksamisen kanssa, ei se elämä pelkkää ruusuilla tanssimista ole vaikka lapset olisivatkin "kilttejä". Meillä on kaikenkaikkiaan sujunut ihan hyvin. Vauva nukkui ekan vuoden aikana vain muutaman kokonaisen yön joten se verotti vähän ja myös esikon uhma, joka alkoi vauvan ollessa 2kk. Mustasukkaisuutta ei meillä ollut ollenkaan. Alusta asti otin asiakseni viettää mahd. paljon aikaa esikoisen kanssa ettei ongelmia tulisi. Käytiin kahdestaan uimassa jne.Vauvalla ei ollut koliikkia vaan oli oikein tyytyväinen oloonsa kun välillä vaan sai tisua =D ja isi sylitteli sillä aikaa kun me olimme käymässä jossain. Nyt kun nuorempi on sen 2v4kk niin elämä sujuu todella hyvin =D He leikkivät keskenään tosi hyvin, välillä toki tulee riitaa ja tappeluita, pääasiassa mustasukkaisuutta leluista ;O).

Toisenlainen tapaus serkullani kun kummityttömme syntyi. Hänen isosiskonsa oli tuolloin 3,5v. Aika yleistä kai on, että vanhemmat sopivat keskenään isän viettävän vanhemman lapsen kanssa enemmän aikaa kun vauva syntyy ja vie äidin kaiken ajan. Näin myös heillä ja oli kyllä vikatikki. Tyttö oli todella mustasukkainen. Ei heti aluksi mutta muutaman kuukauden päästä. Sama meno jatkui pitkään ja oikein sydäntä riipaisi kun kuulin hänen kysyneen äidiltään viime talvena (5,5v) että "miks sä äiti tykkäät siskosta enemmän ku musta". Oli jatkuvasti tosi itkuinen, ei syönyt kunnolla jne. Tällöin äitinsäkin "heräsi" huomaamaan vanhemmankin lapsen ja alkoi huomioimaan myös häntä. Tyttö muuttui ihan silmissä iloiseksi ja hyvin syöväksi lapseksi. Lyhytkin ihan kahdenkeskinen aika on tosi tärkeää, varsinkin äidin kanssa jos nuorempi lapsi vie niin paljon aikaa.

 

[mielipide...]

Eipä 3 tai 4v vielä merkittävän itsenäinen ole, kuten joku tuolla arveli...Enemmän voi niin pitkästä ikäerosta olla haittaa.

Ei olekkaan niin itsenäinen kuin ajattelit minun ajatelleen, mutta kyllähän 3-4 vuotias tajuaa jo eritavalla asioita kuin 1-2 vuotias.. Helpompi selittää syy, miksi jotakin pitää tehdä heti jne. Ja minusta on helpompi antaa aikaa 3-4vuotiaalle kuin pienemmälle sisarukselle vauvanhoidon ohessa. Esim. kirjoja jaksaa kuunnella paremmin, pystyy pelaamaan, ulkoilemaan jne.. Ja kyllä 3-4 vuotias osaa hetken leikkiä, piirtää tai lueskella itsekseenkin, jos äidillä on jotain puuhaa. Ja 3-4 vuotiaan voi ottaa mukaan ruoanlaittoon, pyykkäykseen jne..Minusta nämä 1-2vuotiaat isotsiskot ja -veljet ovat vaan hidaste kotitöitä tehdessä. Ei se ihan niin tehokasta ole ja ei kyllä varmaan kolmevuotiaankaan kanssa, mutta minusta mielekkäämpää ainakin.

 

[tuntuu että]

monet 1-2vuotiaiden vanhemmat kuvittelevat lapsensa tyhmemmiksi mitä oikeasti ovat. meidän reilu vuosikas oppi kävelemään 10-kuuisena,mutta sanaakaan ei vielä tule ja silti osaa laittaa pyykit koneeseen,vie likapyykit pyykkikoriin,roskat roskikseen, kerää lelut kun alan itse niitä keräämään yms. en halua yleistää,mutta esim.yksi ystäväni valittaa että hän ei voi edes imuroida kun on yksin lapsen kanssa,koska lapsella on silloin tylsää. haloo,ota lapsi mukaan siivoukseen!! silloin kun kodinhoito on osa arkea,lapset oppivat itsekin pitämään paikat järjestyksessä eikä sitä tarvitse pyytää vaan lapset pitävät sitä yhtä itsestään selvänä kuin pepun pesemistä tai pukeutumista.

 

[Kahden mamma]

En jaksanut taaskaan lukea koko ketjua läpi. Meillä on tyttö 2 v ja poika 5 kk. Tekemistä riittää, välillä pinna kiristää ja välillä on ihan leppoisaa ja ihanaa. Vaihtelevaa, sitä se on kahden pienen kanssa ja työntäyteistä, tietenkin. Rehellisesti sanottuna, on ollut aamuja, kun tuntuu ettei jaksa, mutta sitten kun saa päivän käyntiin ja ollaan leikkipuistossa, elämä onkin taas ihanaa.

Olen oppinut vähemmän säntilliseksi monessa kotityössä, lastenhoito on ykkössijalla. Meillä esikoinen saa sillóin tällöin eineksiä ja purkkiruokaa, kuopus purkkiruokaa kun en ehdi/viitsi tehdä omia soseita, käytän sen ajan mieluummin johonkin muuhun, ulkoiluun ja puuhasteluun lasten kanssa. Siivooja käy joka toinen viikko, perherauha säilyy ja vapaa-aikaa jää enemmän yhdessäoloon viikonloppuna. Kauppareissut olen keskittänyt yhteen kertaan viikossa, ettei siellä tarvi rampata alvariinsa.

Kiireestä huolimatta koen tämän ajan mielekkäämmäksi kuin kotona olon esikoisen ollessa vauva. Yrittäjämiehen työpäivät ovat siedettävämmän pituisia ja olen oppinut ottamaan apua vastaan, kaikesta ei tarvitsekaan selviytyä oman perheen voimin. Esikoinen on silloin tällöin isovanhemmilla hoidossa ja oma äitini joskus meillä kotona auttelemassa.

On totta, että pientä ikäeroa päivitellään. Itseäni harmittaa myös muiden kommentit jaksamisesta ja voivottelut. Varsinkin anopin. Yleensä silloin vakuutan, että hyvin menee ja elämä on ihanaa - ihan koko ajan.

Jos sitten erehtyy huonona hetkenä jollekin - varsinkin vanhemmalle ihmiselle tai lapsettomalle - valittelemaan, että joskus on rankkaa, niin voi niitä kommetteja. Kun kaikki muut kyllä jaksavat ja ajatteles jos olisi vielä kaksoset. Eikä olisiä eineksiä ja pesukonetta ja autoa ja ...

Tilanteet ovat vaihdellleet kuopuksen synnyttyä. Alku oli helppoa, kun miehellä oli lomaa ja hän vastasi pääasiassa esikoisesta. Loman loputtua piti opetella arki kahden lapsen kanssa, vei muutaman viikon että uusi kokoonpanomme alkoi toimia, äiti ja kaksi lasta päivisin. Huomioida vauvan tarpeet ja esikoisen tarpeet. Ottaa vastaan esikoisen reaktiot ajoittaisesta kakkossijalle jäämisestä. Yrittää ajastaa perheen elämä niin, että arki sujuu. Ja esikoisen uhmakin pukkaa ajoittain pintaan.

Mutta en tällä hetkelläkään antaisi päivääkään pois enkä halua kiirehtiä töihin. Parhaimpia paloja on ollut huomata, kuinka sisarukset alkavat kasvaa kiinni toisiinsa, isosisko saa ihan spesiaalit naurut pikkuveljeltä ja yhteinen sävel alkaa löytyä, vaikka valvovaa silmää vaaditaan, ettei kuopus jää alakynteen lattialla telmiessä. Enää ei aina tarvitse itse tuoda leluja pitkästyvälle lapselle, kun tekee muuta. Esikoinen hoitaa sen homman, toisin oli hänen ollessaan pieni. Ja ihanaa, kun koitti sekin aamu, kun molemmat lapset - myös kuopus -heräsivät hyväntuulisina huoneesta, jossa yhdessä nukkuvat. Yösyöttöjä ei ole enää kuin yksi yleensä ja muutama muu kitinä. Esikoinen ei niihin yöllä onneksi reagoi, vaan nukkuun leikki-ikäisen syvää unta.

Ja illalla, kun lapset nukkuvat omissa vuoteissaan ja käyn ennen omaa nukkumaan menoa tarkistamassa, että heillä on kaikki hyvin, silloin olen ÄITI isolla Ä:llä, rakastan ja jumaloin lapsiani, kun olen tuollaiset ihanat pakkaukset saanut. Ja nukkuessaan ne eivät ole pyytämässä koko ajan jotain

 

[pepunpesijä]

Niinpä niin...
Lapsissa on eroja, kuten myös äideissä. Äidin luonne, asenne, motivaatio, kyvyt ja voimavarat kaikkinensa vaikuttavat jaksamiseen arjessa. Meillä on 6 lasta. Suurin ikäero 3.5 vuotta ja pienin 1 vuosi. Tosiasia on, että lapsesta tulee itsenäinen jo varhain, kun ikäero on pieni. Lapsi todellakin osaa hakea vaipan, ottaa ulkovaatteet esille pukemista varten, leikkiä pitkään yksikseen ym., kun äidin sylin täyttää koliikkinen pikkuvauva.
Meillä on joskus ollut ihan hirveitä aikoja. Varsinkin kun jouduin olemaan neljännen lapsen kanssa paljon sairaalassa. En enää jaksanut edes itkeä. Aina on helpottanut mieltä, kun on ajatellut: ei tämä vastoinkäyminen ikuisesti kestä! Ja niin on jo taas naurettu yhdessä. Mutta jos ottaa sen asenteen, että jokainen pikku oksennus ja valvottu yö ovat itkun paikkoja, raskasta tulee olemaan.
Ja jos tuntuu, että mitenkään ei jaksa, apua on aina saatavilla. Lasten- ja kodinhoitoapua saa ostaa ilman syyllisyyttä. Meillä näin tehdään 3-6 kertaa vuodessa, kun ei ole isovanhempien apua saatavilla eikä muutenkaan halukkaita kotiapuja. Mm. ikkunoiden pesu on yksi niistä töistä, jonka teetätämme maksua vastaan.
Voimia ap:lle. Elämä kantaa...

 

[Greisik]

Paljon riippuu lasten perustyytyväisyydestä, äidin jaksamisesta, ulkopuolisen avun saamisesta, miehen tuesta, rahatilanteesta jne.

Jos vauvan lisäksi esikoinenkin käyttää vaippoja, nukkuu yöt katkonaisesti eikä syö kovin omatoimisesti, niin ei ihme jos väsyy. Uskoisin, että pelkkä univelka voi olla riittävä syy siihen, että tuntuu ettei jaksa.

Minä olen ajatellut, että haluan keskittyä jokaiseen lapseen kerralla. En koe, että lasten pitäisi olla mahdollisimman äkkiä isoja. En myöskään ajattele, että lasten pitäisi automaattisesti olla parhaat kaverukset. Meillä kolmella lapsella on ikäeroa kullakin 3 vuotta (7v, 4v ja 1v) ja se on mielestäni ollut ihan hyvä ikäero meidän perheelle. Jokainen lapsi on oma yksilönsä ja esim. 7 ja 4 vuotias ovat niin erilaisia yksilöitä kuin olla ja voi. He ovat läheisiä, mutta esim. tämän koululaisen selkeästi paras kaveri on kyllä luokkatoveri eskarista asti eikä pikkuveli.

Tykkään itse myös siitä, että pystyn panostamaan ekaluokkalaisen koulunkäyntiin ja ehdin vähän hengähtämään, ennenkuin toinen lapsi lähtee ekalle luokalle. Jotkut taas haluavat lapset mahdollisimman lyhyeen putkeen, jotta lapset saa yhdessä rysäyksessä kasvatettua isoksi. Minä taas nautin siitä, kun lapset saavat olla pieniä.

 

[Hissu*]

Kiitos "kahden mamma", kirjoitit todella hienosti ja liikuttavan ihanasti. Ehkä se valoisa arki koittaa minullekin, vaikka tällä hetkellä tuleva elo kahden lapsen kanssa tuntuu ylitse pääsemättömän raskaalta. Sitä toivoisi, että joku tulisi ja venyttäisi pinnaa lisääääää
Mutta niinhän se on, että melko pian sisaruksista on seuraa toisilleen ja lasten hitsautumista yhteen on hieno seurata. Ja kaikesta huolimatta, onhan se on upeaa aikaa olla lasten kanssa kotona, töissä kyllä ehtii homehtua ja tylsistyä vielä vuosikymmenet.

 

[äkkiä ohi]

Se aika jolloin kahen pienen kaa on rankinta menee aika äkkiä ohi tai ainaki itestä nyt siltä tuntuu.Ja mulla on kokemusta reilun vuoden ikäerosta lasten välillä kahteen kertaan....Nyt kun esikoinen on 3,5v. ja keskimmäinen 2,5v.,leikkivät keskenään ja myös 1v.3 kk kuopus osallistuu mielellään heidän leikkeihinsä.Joten omaa aikaa tässä vaiheessa jo on ja yöt saan nukkua jo täysin.
Tuntuu,että tämä reilun vuoden ikäero on ollu tietyllä lailla parempi,ku jos ois pitempi väli ja lapsi joutus oottaa pitempään,että vauvasta sais kaverin.

 

[ohva]

Mulla on neljä lasta pienillä ikä eroilla. Vanhin on nyt 6v ja nuorin 2v eli kaikki on tulleet neljän vuoden sisään. Välillä on rankempaa kun kaikki vaatii huomiota kerralla, mutta on niitä ihania hetkiäkin.
MEillä kanssa ihmetellään (yleensä yhden lapsen vanhemmat) sitä et miten noin monen kanssa voi käydä missään. Esim kaupassa. Voin van todeta et hyvin voi käydä kaikkien kanssa, vaikka välillä meinaa hermot mennä jos oovat vauhtipäällä =)
Mutta äkkiä noi kasvaa ja itsenäistyy.

 

[kolmenäiti]

Kun nuorin syntyi, oli vanhin täyttänyt juuri kolme. Kyllä siinä puuhaa riitti kahden vaippaikäisen kanssa, ja vanhinkaan ei kovin omatoiminen vielä tuolloin ollut, eikä paljoa puhunut.
Rakastin aikaa olla kotona; leivottiin, ulkoiltiin, leikittiin, käytiin kaupassa, siis ihan kaikkea ilman mitään kiirettä. Lasten ollessa päiväunilla oli aikaa laittaa ruokaa.
Meillä ei olla purkkiruokalinjalle haluttu lähteä, vaan kaikki mahdollinen on tehty itse, eikä se aika ole ollut keneltäkään pois.
Pientenkin lasten kanssa leipominen onnistuu. Mikä onkaan hauskempaa kuin katsoa kun jauhot pöllyää, ja saa ihan oman taikinapalan muokattavaksi .
Kyllähän välillä väsytti kun kaitsettavia oli kolme, ja mies rakentamassa uutta taloamme. Mutta jo yksistään se, että lapset ovat niin vähän aikaa pieniä, auttoi jaksamaan silloin, kun tuntui ettei enää jaksa.

 

[persoonallisuudet kalahtaa]

Mutta niinhän se on, että melko pian sisaruksista on seuraa toisilleen ja lasten hitsautumista yhteen on hieno seurata.

En nyt halua piruja maalata seinille, mutta aina sekään ei mene kuten "suunniteltiin"... Ystävän kaksi alle kouluikäistä lasta tuntuvat oikeasti vihaavan toisiaan, tappelevat verissäpäin (kirjaimellisesti) heti kun selän kääntää. Eivätkä usko millään, äiti joutuu vahtimaan jatkuvasti ja erottamaan kiljuvia ja potkivia lapsia toisistaan. Muuten ovat hyväkäytöksisiä ja kivoja, eivät vaan tule keskenään toimeen yhtään.

 

[Greisik]

Kyllä, olen samaa mieltä kuin edellinen kirjoittaja. Ei voi laskea sen varaan, että lapset automaattisesti osaavat leikkiä yhdessä. Joskus lasten mielenkiinnon aiheet ja temperamentit ovat vain totaalisen erilaisia. Joskus myös isompi ikäero lapsilla tuo hienoja leikkejä, koska isompi komentaa ja pienempi tottelee. Mitä pienempi ikäero on, isompi ei välttämättä osaa ohjata leikkiä ja pienempi ei tottele, joten tappelua saattaa seurata paljonkin. Silloin parempi vaihtoehto ehkä onkin se, että käy säännöllisesti leikkipuistossa tms., jossa kumpikin sisarus löytää itselleen paremmin sopivaa seuraa.

 

[Aq]

Meillä kyllä kaikki lapset leikkii yhdessä. Siis nykyään. Luonnollisesti se oli vaikeampaa silloin kun nuorin oli pienempi eikä vielä ymmärtänyt rikkovansa muiden leikkejä. Ikäeroa tyttöjen välillä 2v4kk. Nykyään kun nuorin on 2v4kk (4,5v ja 6,5v) niin he leikkivät pääsääntöisesti yhdessä vaikka välillä tulee riitaa leluista jne. Tulee niitä riitoja "vieraiden" lastenkin kanssa.

Kaikenlaisia lapsia maailmaan mahtuu eivätkä kaikki voi tulla toimeen keskenään. Lähipiirissäni kyllä sisarukset pääsääntöisesti ovat hyvissä väleissä joten kuvittelisin olevan suht harvinaista, että sisarukset ainoastaan tappelisivat keskenään.

Itse olen kolmelapsisen perheen keskimmäinen ja läheiset välit on aina olleet sisaruksiin. Molempiin on ikäeroa 1,5v. Riitelyn aika tuli meillä vasta teini-iässä, kun jouduimme veljen kanssa jakamaan huoneen =D Silloin se oli kamalaa katsottavaa!

 

[Kahden mamma]

Lueskelin ketjua nyt paremmin, enkä voi olla vielä kommentoimatta. Elämä lasten kanssa ei ole mielestäni niin mustavalkoista, kuin joissakin kirjoituksissa näkyy. Tuskin kukaan laskee sen varaan, että lapset AINA leikkivät sujuvasti yhdessä. Esimerkiksi meillä tällä hetkellä "leikit" sujuu, koska esikoisen mielestä on hauskaa viihdyttää pienempää. Tilanne on varmasti toinen, kun kuopus alkaa liikkua ja sotkea isomman leikit...

Muutenkin tällä hetkellä menee aika mukavasti, ulkoilen lasten kanssa kun kuopus aamupäivällä nukkuu ekat unensa. Toista oli alussa, kun aina tultiin kipin kapin takaisin sisälle kuopusta syöttämään, kun oli koko ajan nälkä pikkuisella.

Yleensä kuopuksen nukkuessa keskellä päivää toiset unensa saan hetken omaa aikaa, luen lehden ja keitän kahvia, kun esikoinenkin ottaa tirsat. Mutta joskus se aika menee siihen, että käyn vuorotellen ulkona laittamassa tuttia suuhun ja muistuttamasta esikoista sängyssään, että nyt nukutaan, kaikki lapset nukkuvat. Silloin ottaa päähän, mutta onneksi se menee ohi. Ja kun kuopus nukkuu pidempään, jää aikaa piirtelyyn, lukemiseen ja satunnaiseen askarteluun ym. esikoisen kanssa.

Illat olivat alussa vaikeita, jos jouduin olemaan kolmistaan lasten kanssa. Molemmat lapset olivat väsyneitä ja halusivat huomiota samaan aikaan. Nyt illatkin ovat alkaneet sujumaan paremmin, eikä "yh-iltoja" ole kovin usein, onneksi. Kuopus menee nukkumaan klo 19 ja esikoinen klo 20 jälkeen pian. Hatunnosto äideille, joiden lapset kukkuvat yömyöhään! Ja onneksi lapset nukahtavat ilman suurempia seremonioita, kahden kanssa sellaiseen ei ole mahdollisuutta. Mutta... voi olla, että joskus meilläkin lapset keksivät pomppia tuntikausia sängyistään pois ja että uni ei tule. Niinkuin esikoisen päikkäreitten kanssa joskus nykyään on. Onneksi aamupäivän ulkoilu auttaa unen tuloon.

Olen huomannut, että aika kultaa muistot - todella nopeasti. Kun tarkemmin asiaa alan miettiä, en yhtään kaipaa kummankaan lapsen ensi kuukausia, kun elämässä ei ollut mitään rytmiä ja väsymys painoi. Rakastan lapsiani, mutta on ihanaa, että ne kasvavat koko ajan. Olen enemmän kasvattaja kuin hoitaja. Sen vuoksi tuntuu ehkä mielekkäämmältä olla nyt kotona kuin esikoisen vauva-aikana. Esikoisen kanssa on kiva jutustella ja pohtia asioita, opettaa elämänarvoja ja empatiaa.

Enää en jaksa olla niin täydellinen äiti kuin ekalla äitiyslomalla. Nyt osaan - kuten joku toinenkin täällä sanoi - ottaa rennommin. Olen oppinut, etten ole korvaamaton. Tehköön se minusta huonon äidin, mutta käyn kerran viikossa tuulettumassa kaupungilla illalla, miehen hoitaessa lapsia. Ostoksilla ja kahvilla. Joskus yksin, joskus ystävän/ystävien kanssa. Miehen kanssakin olemme olleet jo yhden illan ja yön poissa kotoa, vanhempieni hoitaessa lapsia. Esikoista en olisi voinut kuvitellakaan jättäväni noin pienenä vieraalle. Koska lapset ovat niin lyhyen aikaa pieniä... Alan oivaltaa, että pieni irtiotto tästä rumbasta, olkoon se sitten lenkki illalla lasten nukkuessa tai shoppailureissu, tekee ihmeitä. Jaksaa paremmin olla äiti. Ekaa kertaa tullessani äidiksi kävin varmaan ihan masennuksen rajalla, asiat olivat kyllä hyvin ja lapsi kiltti ja helppo, mutta kaipa vain hormonit tekivät tehtävänsä. Nyt olen voinut paremmin, mutta tehnyt kyllä töitäkin sen eteen. Asennetta olen muuttanut, en silitä pyykkejä vaan viikkaan ne rummusta suoraan kaappiin, ja just ne soseet... kaipa ne jossain vaiheessa saisi tehtyä, mutta kun tuota ruokaa saa muutenkin vääntää joka päivä koko perheelle. Ja miettiä, että kokonaisuus olisi jotakuinkin monipuolinen ja terveellinen.

No tässähän tätä tulee, tajunnan virtaa. Esikoinen on mummulla tänään. Ja kuopus nukkuu.

Piti vielä tuosta mustavalkoisuudesta ja tilanteiden muuttumisesta. Tällä hetkellä päivällisen tekeminen on helppoa, kuopus pysyy paikallaan sitterissä tai lattialla ja esikoinen auttaa ruuan laitossa vispailemalla vieressä omia kattiloitaan. Muutaman kuukauden päästä ensin mainittu roikkuu jalassa ja yritän kulkea hellan ja jääkaapin väliä. Tänään yhtä, huomenna toista. Ei ole kahta samanlaista päivää!

Esikoisen ollessa pieni ihmettelin, miksi joissakin perheissä isompi lapsi jatkaa muutamana päivänä viikossa päivähoidossa, kun perheeseen syntyy toinen. Kritisoin ja paheksuin sitä. Nyt ymmärrän sen täysin.

Voimia ja kekseliäisyyttä kaikille äideille! Ja ennenkaikkea suvaitsevaisuutta itseämme ja toisiamme kohtaan. Kaikkia meitä on ja kaikkia meitä tarvitaan. Itse oppii tietämään, mikä on omassa perheessä hyväksi - auttaa jaksamaan ja nauttimaan arjesta.

 

[Kahden mamma]

Ja viime kesästä vielä sellainen tunnelmapala:

Olen juuri saanut kuopuksen nukahtamaan, aikeenani seuraavaksi tehdä perheelle ruokaa. Mies on töissä. Esikoinen kiljaisee vaunujen vieressä ja nukuttaminen alkaa alusta. Ja kohta kaikilla on jo/taas nälkä. Onneksi olen saanut esikoisen uskomaan, että äidillä on paremmin aikaa hänelle ja monelle muulle asialle, jos annetaan pikkuveljen nukkua rauhassa.

 

[Lina*]

Meillä on lasten ikäeroa kaksi ja puoli vuotta. Toisena tuli kaksoset eli aika tiukkaa on ollut. Vaan ei niin pahaa kuin ajattelin. Minulla on sellainen kokemus, että toisen (tai toisten) vauvojen kanssa pärjää paremmin, kun on ollut jo se yksi kokeilukappale. Kaikista rankimpina päivinä olen tolkuttanut itselleni, että tämä helpottaa koko ajan, päivä päivältä. Ja niitä suuria helpotuksia ovat olleet esim. esikoisen oppiminen päiväkuivaksi, kaksosten oppiminen nukkumaan koko yön jne. Aluksi jaon aikaa tavoitteisiin: vauvojen ensimmäinen kolme kuukautta (helpottaa), puoli vuotta vauvoilla täynnä (helpottaa lisää) ym..

Mutta sitten kun useampi mukula sairastaa samaan aikaan, niin on aika raskasta. Silloin taas olen koittanut ajatella, että korvatulehdus on aika pieni ongelma monen muun rinnalla.

Vaan kyllä sitä joskus (?) kaipaa sellaista hetkeä, että voisi istua rauhassa juomaan kupin kahvia. Ja miettii, että kunpa tuo esikoinen vielä nukkuisi päiväunet.. Onneksi talo iltaisin hiljenee aika äkkiä.

Summa summarum.. minusta aika kuluu nopeasti pienten lasten kanssa.

 

[Liila]

Riippuu varmasti paljon lasten luonteesta, onko rankkaa vai ei. Meidän lapsilla on kaksi vuotta ikäeroa. Vauva on nyt 2 kk ikäinen ja tähän asti arki on sujunut varsin leppoisasti. Esikoinen on aina ollut tyytyväinen lapsi. Syö ja nukkuu hyvin. Samanlainen näyttäisi tulevan kuopuksestakin. Itse pääsen nukkumaan klo 22 ja herätys on klo 8. Yöunet siis ovat suorastaan ruhtinaallisen pitkät. Riittävä uni on mielestäni tärkeintä, jotta jaksaa hyvin.

 

[Tuplamamma]

Kahden mammalle: Kiitos että olet osannut noin hienosti pukea sanoiksi KAIKEN.
Hämmästelen miten samanlainen tilanne teillä on: meillä myös tyttö 2 v 3 kk ja poika 7 kk ja mies yrittäjä ja mun vanhemmat eniten tossa hoidossa jelppailee. Samanlaiset asenteet on täysin kun sulla esim. esikoiselle tein kiltisti kaikki soseet mutta nyt syötän purkista etc. Ja itse kanssa mieluummin olen näiden isompien kanssa vaikka kyllä tästä toisesta vauvasta osaa jo vähän enemmän nauttia kun se aika menee jotenkin niin nopeasti. Kotonaolosta nauttii nyt kyllä ihan eri tavalla vaikka tottakai nyt myös niitä hermoja raastavia hetkiäkin on enempi (esim. noi yh-ilta kuvaukset on ihan samaa meillä) mutta kuitenkin jotenkin on enempi touhua ja on saanut enemmän äitikavereita ton taaperon myötä ja on mahtavaa nähdä kun lapset kasvaa ja tosta esikoisesta on niin paljon jo seuraa ja miten mahtava likka se on!

Meillä tämä poitsu on vaan aika paljon huonompi nukkumaan ja esikoinen temppuilee päiväunissa että vaikeinta tuntuu olevan juuri tällä hetkellä se ettei oikein tiedä takuuvarmasti milloin lapset nukkuvat tai nukkuvatko ollenkaan eli saako esim. ruokaa tehtyä missään välissä. Sitä kun ei lasten hereillä olessa enää pysty paistelemaan kun poitsu ei siinä sitterissä enää pysy... (tilanteet muuttuu joo kuukausi sitten ruoan teko onnistui hienosti). No onneksi kaupasta saa valmista makaroonilaatikkoa etc... Ja esikoisen kasvattaminen on välillä vähän työlästä vaikka juuri sitä haluaisin tehdä mutta kun tyttö ehtii joka paikkaan ja itse on välillä kiinni vauvassa ja eihän 2 vuotias usko mitään kaukaa huudettuja käskyjä eikä aina edes heti näe mitä tyttö on tekemässä. Eikä aina ole aikaa niin paljoa rauhassa tytölle opettaa kaikkia juttuja ja esim. potalla käynti on vauvan takia ollut aika vaikeaa... Pikkuinen aika paljon haluaa olla äidin sylissä ja sitten esikoinen jossain vaiheessa alkaa tästäkin tuntemaan huonoa itsearvoa eli monesti sitten molemmat itkevät kun haluavat äidin huomiota ja syliä ja itseä harmittaa suunnattomasti kun ei vain pysty jakautumaan kahtia. Kuinka ihanaa olisi antaa molemmille jakamatonta huomiota. Mutta ehkä näin kasvaa inhimillisempi lapsia, ei ehdi liikaa passaamaan eikä napa pyöri vain esikoisen ympärillä. Ja jotta arjen saa toimimaan pitää väkisin olla jämäkkä eikä auta lepsuilla, yhden kanssa lepsuileminenkin olisi paljon enemmän mahdollista ja se taas lasten kanssa johtaa vaan huonoille teille...

On tää elämä aika raskasta mutta kyllä myös niin paljon antavaa lasten kanssa että en olisi voinut kuvitella!