D
Dreamer79
Vieras
Minulla ei ole muutakaan paikkaa, mihin kirjoittaa mieltäni painavasta asiasta... Olen tämän asian kanssa hyvin yksin, vaikka ympärilläni onkin joukko ihania ihmisiä. Tästä en kuitenkaan kehtaa puhua; pelkään leimautuvani tyhmäksi haihattelijaksi, epävakaaksi ja vastuuntunnottomaksi... Mutta minulle tämä on todellinen ongelma.
Seurustelin ex-avomieheni kanssa lähes kolme vuotta. Suhteemme oli varsin myrskyisä johtuen lähinnä siitä, että olin exälleni ensimmäinen vakava seurustelusuhde (hän oli minua joitakin vuosia nuorempi). Muutoin välillämme kyllä säkenöi ja suhde oli kaikessa vaikeudessaan varsin intohimoinen. Viimeisin vuosi oli jo varsin seesteistä; olimme kihloissa, kesähäitä suunniteltiin ja vanhat ongelmat tuntuivat jo selvitetyiltä... Kunnes tylsän ja mitäänsanomattoman kevään päätteeksi riitelimme viimeisen riitamme ja totesimme molempien miettineen tahoillaan jo jonkin aikaa sitä, onko suhde kuitenkaan sitä mitä haluamme. Kyseessä oli järjestyksessään kolmas eromme (ensimmäinen parin kuukauden seurustelun jälkeen kännissä, toinen vuoden seurustelun jälkeen). Asiat sujuivat suhteellisen mutkattomasti ja muutin pois yhteisestä asunnostamme. Tapailimme suhteellisen usein, kavereina ja rakastettuina, lähinnä kai tottumuksesta ja turvallisuudentunteesta... Emme uskaltaneet päästää irti. Kuitenkin virallisesti olimme siis eronneet ja elimme jonkinlaista ""selvittelyvaihetta"".
Sitten käytännön syistä meille tuli usean kuukauden ero. Tuona aikana mies soitti minulle useita kertoja ja lopulta tunnusti eron selventäneen hänelle asioita ja että hän on tajunnut minun olevan se nainen, jonka kanssa hän haluaa elämänsä viettää. Maksoi mitä maksoi. Itse suhtauduin tuohon ilmoitukseen aika nihkeästi, sillä ero antoi minulle mukavan kimmokkeen tapailla muitakin miehiä ja huomasin, että maailmassa on tosiaan muitakin kuin exäni! Erään kanssa tapailu kehkeytyi melko pitkälle, jopa jonkinlaiseksi seurusteluksi asti...
Juttelimme exäni kanssa asiat halki ja ilmoitin hänelle, etten halua seurustella hänen kanssaan. Tämä siis lähinnä tuon uuden miehen johdosta. Exä murtui tiedosta, mutta myöhempien keskustelujen mukaan kykenee ymmärtämään ratkaisuni ja sai ilmoituksestani jonkinlaisen kimmokkeen syvälliseen itsetutkiskeluun... Hän lähetti minulle sähköpostia, jossa kertoi ajatuksistaan ehkä avoimemmin kuin koskaan.
Ongelma on siis se, että nyt olen alkanut ajatella aivan liikaa tuota exääni. En ymmärrä mikä minua vaivaa ja miksi en kykene muistamaan eromme syitä... Pelkään tapailevani nykyistä miestäni aivan vääristä syistä ja toisaalta pelkään selvittämättömien tunteideni exää kohtaan sekoittavan tunteeni nykyistäni kohtaan. Olen alkanut huomata tässä nykyisessä yhä enemmän huonoja puolia, vikoja ja tekemään lapsellista vertailua exään. Haikailen siis exäni perään ja toisaalta en tosiaankaan voi olla varma, toimisiko suhde exän kanssa enää ikinä.
Toisaalta hän on ihminen, joka tuntee minut parhaiten ja jolle olen voinut olla avoin, oma itseni. Uuden suhteen kanssa tällaista tunnesidettä ei ole luonnollisesti vielä ehtinyt syntyä. Olen alkanut kaivata exässäni kaikkea; hänen läheisyyttään, huumoria, seksiä... Ja samalla poden tavattoman huonoa omaatuntoa näistä tuntemuksista, syyllistän itseäni ja ristiriidat purkautuvat aivan liian paljon negatiivisina tuntemuksina tätä uutta miestä kohtaan. Epäreilua ja äärimmäisen väsyttävää, aivan kuin ajattelisin että hän on ongelman ydin...
Voi minua! Taidan olla vielä aivan liian sekaisin mihinkään suhdejuttuihin. Kiitos kuitenkin, että sain purkaa asian teille. Olen hyvin hämmentynyt, hyvin yksin ja hyvin epätoivoinen...
Seurustelin ex-avomieheni kanssa lähes kolme vuotta. Suhteemme oli varsin myrskyisä johtuen lähinnä siitä, että olin exälleni ensimmäinen vakava seurustelusuhde (hän oli minua joitakin vuosia nuorempi). Muutoin välillämme kyllä säkenöi ja suhde oli kaikessa vaikeudessaan varsin intohimoinen. Viimeisin vuosi oli jo varsin seesteistä; olimme kihloissa, kesähäitä suunniteltiin ja vanhat ongelmat tuntuivat jo selvitetyiltä... Kunnes tylsän ja mitäänsanomattoman kevään päätteeksi riitelimme viimeisen riitamme ja totesimme molempien miettineen tahoillaan jo jonkin aikaa sitä, onko suhde kuitenkaan sitä mitä haluamme. Kyseessä oli järjestyksessään kolmas eromme (ensimmäinen parin kuukauden seurustelun jälkeen kännissä, toinen vuoden seurustelun jälkeen). Asiat sujuivat suhteellisen mutkattomasti ja muutin pois yhteisestä asunnostamme. Tapailimme suhteellisen usein, kavereina ja rakastettuina, lähinnä kai tottumuksesta ja turvallisuudentunteesta... Emme uskaltaneet päästää irti. Kuitenkin virallisesti olimme siis eronneet ja elimme jonkinlaista ""selvittelyvaihetta"".
Sitten käytännön syistä meille tuli usean kuukauden ero. Tuona aikana mies soitti minulle useita kertoja ja lopulta tunnusti eron selventäneen hänelle asioita ja että hän on tajunnut minun olevan se nainen, jonka kanssa hän haluaa elämänsä viettää. Maksoi mitä maksoi. Itse suhtauduin tuohon ilmoitukseen aika nihkeästi, sillä ero antoi minulle mukavan kimmokkeen tapailla muitakin miehiä ja huomasin, että maailmassa on tosiaan muitakin kuin exäni! Erään kanssa tapailu kehkeytyi melko pitkälle, jopa jonkinlaiseksi seurusteluksi asti...
Juttelimme exäni kanssa asiat halki ja ilmoitin hänelle, etten halua seurustella hänen kanssaan. Tämä siis lähinnä tuon uuden miehen johdosta. Exä murtui tiedosta, mutta myöhempien keskustelujen mukaan kykenee ymmärtämään ratkaisuni ja sai ilmoituksestani jonkinlaisen kimmokkeen syvälliseen itsetutkiskeluun... Hän lähetti minulle sähköpostia, jossa kertoi ajatuksistaan ehkä avoimemmin kuin koskaan.
Ongelma on siis se, että nyt olen alkanut ajatella aivan liikaa tuota exääni. En ymmärrä mikä minua vaivaa ja miksi en kykene muistamaan eromme syitä... Pelkään tapailevani nykyistä miestäni aivan vääristä syistä ja toisaalta pelkään selvittämättömien tunteideni exää kohtaan sekoittavan tunteeni nykyistäni kohtaan. Olen alkanut huomata tässä nykyisessä yhä enemmän huonoja puolia, vikoja ja tekemään lapsellista vertailua exään. Haikailen siis exäni perään ja toisaalta en tosiaankaan voi olla varma, toimisiko suhde exän kanssa enää ikinä.
Toisaalta hän on ihminen, joka tuntee minut parhaiten ja jolle olen voinut olla avoin, oma itseni. Uuden suhteen kanssa tällaista tunnesidettä ei ole luonnollisesti vielä ehtinyt syntyä. Olen alkanut kaivata exässäni kaikkea; hänen läheisyyttään, huumoria, seksiä... Ja samalla poden tavattoman huonoa omaatuntoa näistä tuntemuksista, syyllistän itseäni ja ristiriidat purkautuvat aivan liian paljon negatiivisina tuntemuksina tätä uutta miestä kohtaan. Epäreilua ja äärimmäisen väsyttävää, aivan kuin ajattelisin että hän on ongelman ydin...
Voi minua! Taidan olla vielä aivan liian sekaisin mihinkään suhdejuttuihin. Kiitos kuitenkin, että sain purkaa asian teille. Olen hyvin hämmentynyt, hyvin yksin ja hyvin epätoivoinen...
