Kaipaisin kipeästi neuvoja, jättäisinkö mieheni vai en?

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja "a p"
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
A

"a p"

Vieras
Yhdessä 5 vuotta, yksi lapsi.

Huomasin jo alussa että jotkut jutut miehessäni ärsyttävät minua, mutta rakkauden alkuhuumassa tuntui että niiden kanssa pärjää. Vuosien varrella ne ovat kuitenkin alkaneet ärsyttää yhä enemmän, ja ovat voimistuneet. En toki ole itsekään täydellinen, mutta noin vuoden verran on ollut niin, etten ole enää rakastanut miestäni. Se on vaan hävinnyt, ja suurimmaksi osaksi minua ärsyttää, kun olen mieheni seurassa.

Olen kolme kertaa nyt 2 kk sisällä sanonut miehelleni etten rakasta häntä enää, ja että olen onneton, haluan erota. Mies on joka kerta alkanut anella ja lupailla korjata tapansa, ne kaikki jotka minua ärsyttävät. Nyt viimeisen kerran jälkeen, kun erosta puhuin, ( pari pv sitten) hän lupasi jättää tissuttelunsakin, joka myös on minua ärsyttänyt. Ei missään tapauksessa halua erota, ja jotenkin olen kuitenkin heltynyt, kun olen kiintynyt häneen.

Olen ajatellut että lapsella on parempi kun vanhemmat ovat yhdessä. Ja vaikka emme riitelekään hänen nähtensä, joskus kinaamme, ja minä tosiaan olen lähes aina enemmän tai vähemmän stressaantuneessa mielentilassa.

En viitsi alkaa edes luetella kaikkia asioita joita suhteessamme on pielessä, niitä on niin paljon. Olen tehnyt plussat ja miinukset-listan, ja miinuksia on puolet enemmän. Seksiä on viimeisten parin vuoden ajan ollut ehkä kerran kuussa, en olisi sitäkään halunnut, mutta olen uhrautunut miehen ruinatessa. En halua miestäni tippaakaan.

Mutta tässä ollaan, taas tosiaan pari pv sitten sanoin että haluan erota, ja hellyin säälistä kun mies alkoi anella että jatkettaisiin vielä. Kun en minä häntä kuitenkaan inhoa, en tajua miten saisin kovetettua itseni niin että pysyisin kannassani. Kun se on vaan niin vaikeaa. Olen henkisesti todella rikki.

Neuvoja, kokemuksia, vinkkejä, mitä vaan?
 
Parisuhdeterapiaan kesälomien jälkeen. Tuskin meistä kukaan täydellinen puoliso on, edes se joka eroa haluaa. Luovuttaminen on sallittua, vasta kun on yrittänyt tehdä muutoksen.
 
[QUOTE="vieras";24102192]Parisuhdeterapiaan kesälomien jälkeen. Tuskin meistä kukaan täydellinen puoliso on, edes se joka eroa haluaa. Luovuttaminen on sallittua, vasta kun on yrittänyt tehdä muutoksen.[/QUOTE]

Mies ei lähde terapiaan, olen pyytänyt monen monta kertaa, nyt pari pv sitten viimeksi.
 
Onko nyt oikeasti varmasti joku ongelma vai oletko vaan tylsistynyt? Mitä nuo ärsyttävät asiat miehessäsi on? Lyö sinua? Hajottaa tavaroita? Pissaa allensa? Syö liian kovaäänisesti?....
 
Alkuperäinen kirjoittaja onko tää;24102209:
Onko nyt oikeasti varmasti joku ongelma vai oletko vaan tylsistynyt? Mitä nuo ärsyttävät asiat miehessäsi on? Lyö sinua? Hajottaa tavaroita? Pissaa allensa? Syö liian kovaäänisesti?....

Kerro sinä onko varmasti joku ongelma? Tässä miinuksia:

Puuttuu tekemisiini ja neuvoo ja arvostelee usein sellaisissakin joilla ei ole oikeasti mitään väliä miten ne tekee. On omasta mielestään aina oikeassa, ja hänen kanssaan saa koko ajan olla väittelemässä että saa tehtyä jonkun asian kuin itse parhaaksi näkee, eikä niin kuin hän sanoo. On usein määräilevä.

Ei kunnioita mielipiteitäni tai mieltymyksiäni, vaan niistä saa väitellä kerta toisensa jälkeen, ja selittää ja perustella, välillä itku silmässä kun toinen ei vaan usko, ja jankuttaa samaa asiaa.

Ei juurikaan kuuntele mitä puhun hänelle. Puhun mitä vaan, joudun jatkuvasti kysymään "kuulitko". Eli ei ole läsnä jutellessa, miettii vaan omiaan, ja usein keskeyttää alkamalla puhua jotain ihan eri asiaa.

On omissa harrastuksissaan liikaa, pitää niitä tärkeämpinä kuin perhettään. Kun asian ottaa puheeksi, muutosta ei tapahdu, vain ainoastaan selittelyjä miten tärkeä se ja se juttu on. Tuntuu välillä että kodin ja lapsen lisäksi olen vastuussa hänestäkin.

Ei kerro raha-asioitaan, enkä tiedä edes mitä hän salailee. Jotain tuloja hänellä on, joista en tiedä, aina vaan rahaa tuntuu riittävän vaikkei töitä ole. En tiedä ovatko pääomatuloja vai mitä, kun en tosiaan saa hänestä noita irti.

Tekee isoja päätöksiä itsenäisesti, esim. hankintoja jne., osti keväällä kaukaa vanhan talonröttelön vaikken minä olisi halunnut sitä ikimaailmassa. Ei kunnioittanut mielipidettäni vaan teki kuten itse halusi, nyt viettää paljon aikaa remppaamassa.

Tissutteli tosiaan harva se ilta, kunnes nyt viimeisen eroukaasini jälkeen lupasi lopettaa sen. Joi yleensä 2-4 nelosolutta, tai muutaman viinapaukun illassa. Hiprakassa oli näsäviisas ja takertui kaikkiin sanomisiini jne., naureskeli omille (tyhmille) jutuilleen jne.

On rasistinen ja kiroilee paljon, eikä lopettanut kumpaakaan lukuisista asiallisista pyynnöistä ja perusteluista huolimatta.

On kova myöhästelemään ja vitkuttelemaan, häntä saa aina odottaa, ja usein joudun selittelemään muille aikataulun viivästymistä, vaikka syy on ollut ainoastaan hänen.

Raivoaa liikenteessä muita sättien ja haukkuen, lapsen kuullen.

Ei tee kotitöitä ilman eri pyyntöä. Sittenkin siinä saattaa mennä niin kauan kunnes hän tekee lupaamansa asian, että on viisaampaa imuroida itse kuin odottaa sitä kaksi viikkoa.

Tuossa joitakin juttuja. Kaikkia noita ei tietty alussa ollut, vaan ne ovat tulleet ajan myötä. En toki itsekään täydellinen ole, mutta nykyään lähes joka päivä tuntuu että minun olisi henkisesti helpompi olla kaksin lapsen kanssa.
 
[QUOTE="vieras";24102302]Eroa,oikeasti!
Sen ei todellakaan tarvitsisi olla tuollaista, saat ja ansaitset paremman suhteen.[/QUOTE]

Kiitos, tuo lämmitti, itse olen ajatellut samoin.

Viimeksi tässä pari pv sitten kun kerroin erohaluistani, kerroin että en ole onnellinen, koska minusta ei tunnu siltä että hän kunnioittaa ja arvostaa minua ihmisenä, hän osoittaa sen niin monella tavalla käytöksessään. En haaveile mistään utopistisista jutuista mielestäni, mutta mielestäni olen tässä suhteessa henkisesti yksin, minulla ei ole toista aikuista kumppanina, vaan kaksi lasta. Ei rakastavan ja arvostavan, aikuisen ihmisen kanssa pitäisi koko ajan vaan joutua kyselemään että kuulitko, ja selittämään asioita uudelleen ja uudelleen kun hän ei ole kuunnellut, puhumattakaan siitä että pitäisi kymmenennen kerran kuukauden sisällä perustella että miksi minä todellakaan en halua ajaa autoa Helsingin keskustassa ruuhka-aikaan.

Yms. yms. Tämä on rumasti sanottu, mutta olen ajatellut että mieheni kanssa yhteen muutto ja lapsen teko oli minulta virhe, joka johtui osin (silloin) huonohkosta itsetunnosta. En osannut vaatia parempaa. Mutta olen jo aikoja sitten tajunnut että älyllisesti olemme täysin eri planeetoilta, ja varsinkin jos ajatellaan emotionaalista älykkyyttä.

En keksi yhtään syytä miksi en eroaisi, mutta jo kolme kertaa olen heltynyt kun mies on taivutellut jatkamaan. Manipulointia, jota hän tekee enemmän tai vähemmän päivittäin eri asioissa.
 
Mistä näitä idiootteja sikiää, jotka ei tajua, että suhde on paska ja mies on paska? Miten tässä maassa on näin paljon naisia, jotka on valmis ottaa vastaan mitä paskaa tahansa mieheltä, kun tärkeintähän se on, että on joku, aivan sama kunnioittaako se sua hevon vitun vertaa?
 
[QUOTE="vieras";24102328]Mistä näitä idiootteja sikiää, jotka ei tajua, että suhde on paska ja mies on paska? Miten tässä maassa on näin paljon naisia, jotka on valmis ottaa vastaan mitä paskaa tahansa mieheltä, kun tärkeintähän se on, että on joku, aivan sama kunnioittaako se sua hevon vitun vertaa?[/QUOTE]

On se kumma kun kyselee neuvoja, niin tulee vain haukutuksi idiootiksi.

En kai minä olisi erosta puhunut lukuisia kertoja, jos olisin valmis ottamaan vastaan mitä tahansa paskaa. Olet sinäkin varsinainen taulapää, sori vaan.
 
[QUOTE="a p";24102332]On se kumma kun kyselee neuvoja, niin tulee vain haukutuksi idiootiksi.

En kai minä olisi erosta puhunut lukuisia kertoja, jos olisin valmis ottamaan vastaan mitä tahansa paskaa. Olet sinäkin varsinainen taulapää, sori vaan.[/QUOTE]

No juuri sehän sen kertoo, että olet valmis ottamaan paskaa vastaan kun erolla uhkailet, mutta et sitten kuitenkaan eroa vaikka mikään ei muuta. Arvosta nyt hyvä nainen itseäsi sen verran, että et ole suhteessa miehen kanssa, joka ei selvästikään arvosta sinua.
 
[QUOTE="vieras";24102192]Parisuhdeterapiaan kesälomien jälkeen. Tuskin meistä kukaan täydellinen puoliso on, edes se joka eroa haluaa. Luovuttaminen on sallittua, vasta kun on yrittänyt tehdä muutoksen.[/QUOTE]

Minä olen melko varma ettei parisuhdeterapiasta olisi mitään hyötyä.
 
Sen perusteella mitä tästä olen nyt lukenut, niin sinä aloittaja ja sinun miehesi olette - jos ei nyt aivan eri planeetoilta, niin kuitenkin hyvin paljon erilaisia "päänsisäiseltä elämältänne", joten on kyllä vaikea kuvitella teidän yhteiselämän olevan ainakaan sinulle tyydyttävää ja nautittavaa, jos jatkatte yhdessä. Voimia ratkaisun tekoon, mikä se ratkaisu sitten onkaan, se on kuitenkin sinun itse tehtävä. Ja myös otettava huomioon se, että vaikka eroaisit, niin yhteisen lapsen vuoksi teillä on yhteistä eronkin jälkeen eli on keinolla jos toisella pystyttävä sopimaan lapsen asioista. Siinä asiassa kannattaa ottaa yhteyttä kotipaikkakunnan lastenvalvojaan.
 
[QUOTE="vieras";24102302]Eroa,oikeasti!
Sen ei todellakaan tarvitsisi olla tuollaista, saat ja ansaitset paremman suhteen.[/QUOTE]

Ja mies ansaitsisi rakastavan kumppanin.
 
[QUOTE="vieras";24102337]No juuri sehän sen kertoo, että olet valmis ottamaan paskaa vastaan kun erolla uhkailet, mutta et sitten kuitenkaan eroa vaikka mikään ei muuta. Arvosta nyt hyvä nainen itseäsi sen verran, että et ole suhteessa miehen kanssa, joka ei selvästikään arvosta sinua.[/QUOTE]

Ehkä minun pitäisi kiittää sinua sanoistasi. Minussa on se vika että usein tuppaan ajattelemaan muita ennen itseäni,ja itse kärsin.tuntuisi hirveältä erottaa lasta isästään.mies on hyvä isä lapselleen.mutta minä kärsin ja voin huonosti.
 
[QUOTE="a p";24102893]Ehkä minun pitäisi kiittää sinua sanoistasi. Minussa on se vika että usein tuppaan ajattelemaan muita ennen itseäni,ja itse kärsin.tuntuisi hirveältä erottaa lasta isästään.mies on hyvä isä lapselleen.mutta minä kärsin ja voin huonosti.[/QUOTE]

No ajattele näin:

Millaisen kuvan parisuhteesta ja rakkaudesta annat lapsellesi? Opetat lapsellesi, että on oikein kärsiä parisuhteessa? Minun mielestäni lapsesi on onnellinen, kun sinä et kärsi ja voit hyvin. Riippumatta siitä, että ovatko hänen äitinsä ja isänsä saman katon alla. Eli toisin sanoaen, josko ajattelet lastasi, eroat.
 
No ajattele näin:

Millaisen kuvan parisuhteesta ja rakkaudesta annat lapsellesi? Opetat lapsellesi, että on oikein kärsiä parisuhteessa? Minun mielestäni lapsesi on onnellinen, kun sinä et kärsi ja voit hyvin. Riippumatta siitä, että ovatko hänen äitinsä ja isänsä saman katon alla. Eli toisin sanoaen, josko ajattelet lastasi, eroat.

Juuri näin, olet täysin oikeassa, täytyy pyrkiä ajattelemaan noin.

Mutta silti kun katson joka ikinen päivä lasta leikkimässä isänsä kanssa, tulee kyyneleet silmiin. Kukaan ei voisi rakastaa lastaan enempää, kuin ehkä minä. Tai ainakin yhtä paljon.

Kirjoitan vielä tähän samaan syssyyn sen mitä olen miettinyt.

Hätiköin kun hankin mieheni kanssa lapsen. Elimme alkuhuumaa silloin, olimme tunteneet 1,5 v. kun aloin odottaa. Mutta olimme kumpikin vielä lapsettomia, ja todellakin sen ikäisiä ettei aikaa hukattavaksi enää ollut yhtään, jos halusi lapsen. En sano että otin mieheni vain lapsen saamisen takia, mutta biologisen kellon tikitys sumensi järkeni ääntä.

Sillä jos olisin odottanut pidempään, siihen asti kunnes opin todella tuntemaan mieheni, olisin huomannut että olemme ihan liian erilaisia. Mies on käytännön ihminen, käsistään kätevä joka osaa tehdä käsillään ihan mitä vaan, voimakas perheenpää. On kiinnostunut autoista, rakentamisesta, politiikasta ja yhteiskunnallisista asioista. Ei ole tippaakaan romanttinen eikä tunteellinen, joskus tuntuu mielestäni jopa kylmältä, mutta ei missään nimessä paha ihminen ole, vain erilainen kuin minä.

Minä taas olen enemmänkin epäkäytännöllinen enkä käsistäni kätevä missään asiassa, mutta selviän kyllä arkiaskareista tms. Olen taiteellinen ja vähän boheemi pohdiskelija, luen harrastuksekseni filosofiaa ja psykologiaa, lisäksi kirjoitan, maalaan ja sävellän. Olen erittäin tunteellinen ja empaattinen, sekä herkkä. Vaistoan herkästi ihmisten fiilikset ja tunnetilat, ja ymmärrän niitä. Koen olevani hyvin tunneälykäs, mutta en ns. maallisesti älykäs. Minua ei kiinnosta juurikaan politiikka tai yhteiskunnalliset asiat tms., enkä ole sanan varsinaisessa merkityksessä sivistynyt. Mieluummin pohdiskelen ihmisten käyttäytymistä ja sen monimuotoista psykologiaa. Olen jopa jonkinlainen keittiöpsykologi. :-D

Tuntuu että meillä ei ole miehen kanssa puhuttavaa, hän ei ymmärrä useinkaan puheitani eikä jaksa kuunnella, ja kyllä vähän sama toisinkin päin kieltämättä.

En syytä tässä miestäni, ymmärrän kyllä että erilaisuutemme saa hänet viettämään aikansa mieluiten muualla. Mutta sitä en ymmärrä, miksi hän ei vain voi laskea irti, kun tiedän etten minäkään ole oikea nainen hänelle. Tiedän että jossain on olemassa häntä varten reipas käytännönläheinen nainen, joka mielellään on kotona siivoamassa ja leipomassa lapsikatraan keskellä. Nainen joka osaa arvostaa häntä, perinteistä suomalaista miestä joka osaa rakentaa talon muttei keskustella.

Tunnen syyllisyyttä siitä että olen tyytymätön, kun minulla kuitenkin on asiat paljon paremmin kuin monella muulla. ja mieheni ei sentään ole väkivaltainen, petä tms. Tunnen syyllisyyttä näistä erohaaveistani, mielestäni olen itsekäs. Vaikkakin se pointti on aivan totta, että pidemmän päälle lapsenikaan ei pysy onnellisena ja tasapainoisena, jos ei äitikään sitä ole.

Mies on lähdössä tässä lähiaikoina kuukaudeksi sinne rakennusprojektilleen, se on ihan hyvä, niin saan aikaa pohdiskella rauhassa, mitä ihmettä elämälläni oikein teen.
 
Jatkan vielä tätä avautumistani, koska tämä on minulle tärkeää ja hyödyllistä.

Sanotaan että vastakohdat täydentävät toisiaan, mutta kokemuksen syvällä rintaäänellä uskallan olla eri mieltä.Jälkikäteen ymmärrän hyvin, miksi aikanaan ihastuimme toisiimme. Koska olimme toistemme vastakohdat, se kiehtoi. Vietimme tuntikausia miehen autotallilla, hän opetti minua maalaamaan huonekaluja uusiksi, sekä vaihtamaan polkupyörän renkaan. Korjasin hänen avustuksellaan myös autoni sivuikkunan sähköisen liikuttelumekanismin, tai no mikä se nyt onkin. Ja paljon muuta hän opetti minulle, käytännön juttuja.

Samoin alussa hän kuunteli kiinnostuneena omakehittämiäni teorioita eri asioista, ihmissuhteista, ihmisistä elämästä. Hän luki novellejani ja runojani sekä kuunteli musiikkiani tuntikausia.

Meistä kummastakin oli ihanaa kun saimme tutustuttaa toisemme maailmaan josta toinen ei entuudestaan tiennyt yhtään mitään.

Mutta pidemmän päälle huomasin ettemme kumpikaan olleetkaan oikeasti kiinnostuneita niistä asioista jotka toiselle ovat tärkeitä. Alkuhuuman menon myötä mielenkiinto alkoi herpaantua, ja alkoi olla vaikeaa löytää yhteisiä intressejä. Enää meillä ei ole lapsen ja kotiasioiden jälkeen juurikaan yhteisiä keskustelunaiheita.

Noiden lisäksi minua alkoi yhä enemmän häiritä nuo miehen ominaisuudet joista aiemmin olen kertonut. Kun lapsemme syntyi, hän jätti minut heti ekasta viikosta lähtien lapsen kanssa yksin ja teki omia juttujaan. Olen niiiiiiin monet kerrat itkien pyytänyt, että viettäisit edes joskus kanssamme yhden päivän ja tekisimme jotain kivaa yhdessä. Olisin myös monesti kaivannut empaattista keskustelukumppania, enkä vain ihmistä joka tokaisee jotain parilla sanalla, ja jatkaa sanomalehden lukuaan. Kaipaisin lämpöä, läheisyyttä, kumppania. En ole koskaan oikeasti päässyt mieheni lähelle henkisesti, hän ei ole antanut siihen tilaisuutta.

Kun kirjoitan tätä, kyynelet valuvat poskillani. Se kertokoon loput, mitä en osaa sanoiksi pukea. Kiitos jos joku jaksoi lukea loppuun saakka.
 

Yhteistyössä