Kamala koti(paikkakunta) ikävä! Mutta en voi lähteä takaisin :(

["ikävä"]

Vai voinko? Näinä hetkinä kun mies valitsee mielummin kavereiden kanssa rilluttelun mietin mitä hemmettiä tehdään poikamme kanssa kahden täällä kaukana kaikista rakkaista sukulaisista :/
Meillä ei ole täällä nykyisellä asuinseudulla lainkaan sukulaisia. Ja minä kaipaan heitä (lähinnä siis omaa perhettä). Meillä on tiiviit välit, sisarusten kanssa ollaan ystäviä ihan yhtälailla kuin sisaruksiakin. Täällä kotona kavereitakaan ei lähellä ole. Aina on suuri järjestäminen jos jotakin haluaa tavata.

Mulla oli näitä tunteita jo ennen poikamme syntymää, mutta en olisi ikinä uskonut miten ne vain vahvistuvat En voi ajatellakaan, että jättäisin mieheni, mutta mitä tehdä kun tuntuu etten ole täällä yhtä onnellinen kuin "kotona". Olen parhaillaan hoitovapaalla ja en osaa edes kuvitella töihin paluuta ja arjen pyörittämistä yksin ja töissäkäyden (mies tekee reissuhommia/pitkiä päiviä). Nyt voin sentään olla vain kotona pojan kanssa.

Pahoittelut sekavasta tekstistä, mutta olisikohan täällä ketään samanlaisia ajatuksia omaavia??

Niin ja me olemme molemmat samasta paikasta miehemme kanssa. Hän ei ole valmis (todennäköisesti koskaan) palaamaan.

Toisinaan tunnen itseni eräällä tavalla petturiksi kun haaveilen paluusta, vaikka ilman miestä. Ja näinä hetkinä kun toista tarvitsisi ja hän ei ole täällä melkein nautin poislähdön ajattelusta. Kamalaa :/
Olen äitiyslomani aikana ollut useasti pojan kanssa kotipaikkakunnalla. Se on ihanaa. Miestä tietysti olen kaivannut, mutta silti kotiintulo on joka kerta vaikeampaa. Aina menee kauemmin aikaa taas kotiutua

No niin siinä oli varmasti riittävä vuodatus tälle lauantai-illalle. Kiitos.

 

["vieras"]

On mullakin toisinaan ikävä omalle kotiseudulle, mutta en voi palata koska lasten isään tulisi yli 300km:n välimatka ja toiseksi talousasiat päin prinkkalaa, en voisi muuttaa

 

["maami"]

Tuttu tunne, vaikkakin tilanteemme eri... Itse asun kanssa melko kaukana kotoa (omaa autoa ei ole, joten harvoin pääsee käymään). Muutin aikoinaan nykyiselle paikkakunnalle miehen perässä (mies on lähtöjään samalta kotipaikkakunnalta kuin minäkin), lapsen syntymän jälkeen ollaan miehen kanssa erottu. Mies asuu edelleen täällä samalla paikkakunnalla kuin mekin.

Ja vaikka kuinka ajattelisi että minä ja lapsi voitais koska vain muuttaa takaisin kotipaikkakunnalleni, niin ei se vain niin helposti käykään sillä lapsen isä asuu täällä ja lapsi on välillä viikonloppuja hänellä joten olisi aika stressaava lapselle matkata monta sataa kilometriä isäviikonlopuille.

 

[feger]

Minua on aina riipinyt asua näin kaukana "kotoa". Muutin Lapista Pirkanmaalle ja nykyään kotiseudulla tulee käytyä n. 2krt/vuosi. : /
En ihan sinne Kolariin asti haluaisi muuttaa, mutta huomattavasti lähemmäs, jotta olisi edes hiukan paremmat saumat vierailla kotiseuduilla useammin.
Toisaalta myöskin tämä paikkakunta alkaa tuntua sellaiselta, että tänne on sidoksissa jotenkin henkisesti. Paha paikka.

 

["aloittaja"]

[QUOTE="vieras";28810152]On mullakin toisinaan ikävä omalle kotiseudulle, mutta en voi palata koska lasten isään tulisi yli 300km:n välimatka ja toiseksi talousasiat päin prinkkalaa, en voisi muuttaa[/QUOTE]

Meilläkin puhutaan tuollaisista välimatkoista. Ja rahan kannalta minäkin olen asiaa miettinyt. Ja ehkä juuri siksi nyt tuntuukin, että minun pitäisi nyt jos koska mennä kun kerran hoitovapaalla olen. Minulla on vakituinen työ johon palata täällä kotona. Ja jos sen teen, tiedän etten uskalla sieltä enää lähteä. Tavallaan pelottaa ajatella, että töihin paluu on sinetti koko loppuelämälle. Mutta nyt hoitovapaan aikana, miksi en olisi siellä (kotipaikkakunnalla)? Mies on oikeastaan ainoa syy miksi en mene takaisin. Ja tosiaan, hän kun menee menojaan, tuntuu niiiiiiin turhalta olla itse täällä kotona :/ Neljän seinän sisällä. Kaukana perheestä ja ystävistä.
Mutta toki. Mies ja lapsi ovat ensisijainen perheeni.

Toiselle vastaajalle: Aika hienoa, että pysyt lapsen isän (lapsen) vuoksi samassa paikassa! Ymmärrän ihan täysin, ettei lasta voi alkaa kuljettelemaan pitkiä matkoja joka viikko. Ikävä tilanne :/

 

["aloittaja"]

Minua on aina riipinyt asua näin kaukana "kotoa". Muutin Lapista Pirkanmaalle ja nykyään kotiseudulla tulee käytyä n. 2krt/vuosi. : /
En ihan sinne Kolariin asti haluaisi muuttaa, mutta huomattavasti lähemmäs, jotta olisi edes hiukan paremmat saumat vierailla kotiseuduilla useammin.
Toisaalta myöskin tämä paikkakunta alkaa tuntua sellaiselta, että tänne on sidoksissa jotenkin henkisesti. Paha paikka.

Hmmm. Toi henkinen sitoutuminen on muuten paha paikka. Kyllä itsellänikin on tietysti nykyiseen paikkaan jo side. Mutta silti ainakin tällä hetkellä tuntuu, että voisin hyvin lähteä.

 

[Joxu]

Mäkin kaipaan välillä kotipaikkakuntaani, vanhempiani ja sisaruksiani, toki myös lapsuuden ystäviä joihin edelleen pidän yhteyttä. Toki mulla on täälläkin kavereita, mutta heitä jos tapaan, niin mun mies joutuu antamaan kyydin. Mulla ei ole korttia, eikä autoa. Jos mulla kortti ja auto olis, niin kävisin vähän useemmin kotipaikkakunnallani. Itsekkin aikoinaan miehen perässä muutin pois kotipaikkakunnaltani, joka on myös synnyinpaikkakuntani. Mulla on toi sama, että aina kun mies menee ja menee nyt taas enempi kavereineen ja käy kalastamassa, niin minä ja tytär ollaan kotona, kävellään tässä meijän lähiympäristössä, käydään kaupassa kävellen ja käydään ekstra huvitteluna kirpputoreilla. Sillon se iskee, että olispa kiva olla siellä kaikkien kanssa yhessä. Yleensä kun, kotipaikkakunnalleni menen käymään, niin menen perjantaina ja tulen kotiin sunnuntaina. Paluu arkeen tekee välillä tiukkaa noitten reissujen jälkeen ja kaks päivää olen hieman alakulonen. Siellä on kuitenkin säpinää ollu aina ympärillä. Isällä on uus vaimo ja heillä kaksi tytärtä, joten mun tyttäreni viihtyy hyvin. Ikävöin sisaruksiani ja vanhempiani ja mulla on heihin tiiviit välit. Soitellaan useesti ja he tietysti odottavat, että tultais taas käymään. Tossa oli mulla yhessä vaiheessa puolen vuoden tauko ja ikävöin ihan hirveesti kaikkia. Enää en tollasta taukoa haluu, vähän liian pitkä tauko. Mutta, en kuitenkaan halua erota miehestäni, enkä halua menettää häntä. Lopulta tää on ollu mun valintani kuitenkin ja tuskin olisin onnellinen ollu, jos olisin valinnu toisin.

 

["aloittaja"]

Kiitos Joxu oli niin tutunkuuloista tekstiä. Sitä mäkin usein ajattelen, että kun olen kerran päättänyt mieheni kanssa lähteä en voi vaatia häntä palaamaan (eli hyvin tietoinen päätös oli lähtö). Tiedossa oli jo lähtiessä, että takaisin ei varmaan mennä. Mutta tää ikävä on silti yllättänyt, ja pahasti! Ja etenkin se kuin tämä tuntuu vuosien saatossa vain syvenevän.