M
mö
Vieras
"Kannoin tietämättäni vuosia hiviä"
Torstai 22.9.2011 klo 15.11
Tavallinen neuvolakäynti muuttui päiväksi, jolloin Kerttu sai elämänsä pysäyttävimmän uutisen. Yhdellä puhelinsoitolla hänestä tuli hiv-positiivinen.
- Pidin hiviä homojen, narkomaanien ja kehitysmaissa asuvien sairautena, Kerttu myöntää.
- Pidin hiviä homojen, narkomaanien ja kehitysmaissa asuvien sairautena, Kerttu myöntää.
Verestäsi on löydetty hi-viruksen vasta-aineita, Kansanterveyslaitoksen työntekijä sanoo puhelimessa. En ymmärrä, mitä nainen tarkoittaa. Istun rauhallisena paikallani. Olen terveydenhoitajan vastaanotolla äitiysneuvolan rutiinitarkastuksessa.
Kymmenen minuuttia myöhemmin makaan viereisessä huoneessa sisätutkimuksessa. Pöydällä viruessani kyyneleet nousevat silmiini. Olen 32-vuotias. Odotan paljon toivottua esikoistani. Kuukautta aikaisemmin olen saanut keskenmenon. Mietin, voisiko tämäkään lapsi selvitä.
Olen aina elänyt kunnollisesti.
En ajatellut, että hiv osuisi kohdalleni, vaikka olin kärsinyt sen oireista vuosia. Minulla oli krooninen ripuli, angiina ja ihottumaa. Kun etsin internetistä tietoa vaivoihini, sain monta kertaa vastaukseksi hivin. Naureskelin kotona tuloksille. Pidin hiv-infektiota homojen, narkomaanien ja kehitysmaissa asuvien ihmisten sairautena.
Työterveyshuollossa oireeni laitettiin stressin piikkiin. Hiv-testiä ei koskaan harkittu. Siksi diagnoosi ei tuntunut niin romahduttavalta kuin voisi kuvitella. Tavallaan oli helpotus, että oireilleni löytyi vihdoin selitys.
Tartunta ex-kumppanilta
Virus oli kytenyt elimistössäni viisi vuotta. Tartunta oli edelliseltä kumppaniltani, joka oli saanut sen Thaimaasta. Tiesin eksäni lomamatkoista, mutta en epäillyt, kun hän vannoi olleensa uskollinen. Tuliaisiksi olisi riittänyt pelkkä t-paita.
Kun lähdin neuvolasta, ajelin autolla vailla päämäärää. Yritin selkeyttää ajatuksiani. Lopulta soitin miehelleni Mikalle. Olin varma, että hän haluaisi erota.
Kotiin tullessani hän odotti minua olohuoneessa. Itkimme yhdessä. Aluksi Mika epäili tartuttaneensa minut. Sinä olet aina ollut se kiltti tyttö, hän sanoi. Odotimme Mikan tuloksia viikon. Se oli elämäni raskain. Yritimme viettää normaalia arkea, vaikka jälkikäteen en ymmärrä, kuinka pystyimme siihen.
Mieheni testi todettiin negatiiviseksi. Vaikka olimme yrittäneet lasta usean vuoden ajan, hän ei ollut saanut tartuntaa. Jälkeenpäin mietin, olisiko Mika jättänyt minut, jos en olisi odottanut vauvaa. Hän on sanonut, että ei tiedä. Ymmärrän hyvin.
Raskauteni vuoksi en voinut masentua tai ryhtyä itsetuhoiseksi. Minun oli ajateltava lastani. Lääkärit vakuuttivat, että estolääkityksen ansiosta vauvalla olisi hyvät mahdollisuudet syntyä terveenä. Olin silti huolissani. Mietin, voisinko vaihtaa vaippoja ilman hanskoja.
Kaikki sujui kuitenkin hyvin. Nyt nelivuotias Roope syntyi täysin terveenä.
"Syöpä pelottaa enemmän"
Läheiseni suhtautuivat diagnoosiini hyvin. Kerroin saman tien siskolleni ja äidilleni. Myös mieheni sukulaiset, kaksi naapuriamme, työkaverini ja ystäväni tietävät. Kertominen on kuitenkin aina vaikeaa. Yhdelle ystävälleni annoin luettavaksi hiv-positiivisesta kertovan artikkelin. Miksi halusit näyttää tämän, hän kysyi. Vastasin olevani tarinan nainen. Itkimme molemmat.
Jotkut ovat olleet helpottuneita kuullessaan, että sairastan hiviä. Syöpä pelottaa enemmän. Lääkitys on tänä päivänä niin tehokas, että elinikäennusteeni ei juuri eroa muista. Olen myös täysin oireeton. Oikeastaan keski-ikäistyminen tuo enemmän paineita kuin tauti.
Mietin sairauttani joskus, kun otan lääkkeeni tai teen töissä hiv-testejä muille. Muuten se ei ole pahemmin mielessäni. Vietän normaalia elämää. Käyn töissä, opiskelen ja harrastan. Työssäni sosiaali- ja terveysalalla kokemuksistani on ollut hyötyä. Tapaan paljon huumeidenkäyttäjiä, joilla on hiv. Heitä helpottaa, kun kerron olevani itsekin positiivinen.
Vaikka kokemukseni ihmisten suhtautumisesta ovat pääasiassa myönteisiä, taudin stigma on hirveä. Julkisuudessa hivistä puhutaan kielteiseen sävyyn: kerrotaan tartuttajista, huumeista tai Afrikan lapsikuolleisuudesta. Tietoisuus sairaudesta on lisääntynyt viimeisen kymmenen vuoden aikana, mutta ennakkoluuloisiin asenteisiin törmää silti.
Kun ilmoitin sairaudestani yksityiselle hammaslääkärilleni, minulle sanottiin, että asiakkaaksi ei oteta kaltaisiani. Lisäksi haluaisin ottaa Red Ribbon eli Punainen nauha -tatuoinnin, mutta entinen tatuoijani ei enää suostu hakkaamaan minulle kuvia. Ystäväni taas kertoi sairaanhoitajasta, joka hukkasi lompakkonsa. Saadessaan sen takaisin hän kuoletti kaikki korttinsa. Hän pelkäsi hiv-positiivisen koskeneen niihin.
Tiedän, että kaikilla hiv-positiivisilla asiat eivät ole yhtä hyvin kuin minulla. En halua edes kuvitella, millaista olisi ollut, jos olisin sairastunut parikymmentä vuotta sitten. Olen myös onnellinen, että tapasin mieheni ennen kuin tauti diagnosoitiin. Olen nähnyt, kuinka hankalaa kumppanin etsiminen voi olla hiv-positiiviselle.
Olen kiitollinen Mikalle, joka on sopeutunut tilanteeseemme niin hyvin. Hän on sanonut, että sairautta ärsyttävämpää on, kun tulen olohuoneeseen imuroimaan kesken formuloiden. On myös hienoa, että hän on lähtenyt aktiivisesti mukaan tukijärjestön toimintaan. Tapaamisissa hän istuskelee tyytyväisenä komeiden homomiesten halailtavana.
"En ole katkera"
Salailen tautiani vain, koska haluan suojella poikaani. Pelkään, että häntä aletaan kiusata. Joissain päiväkodeissa hiv-äitien lapsia kohdellaan eri tavalla kuin muita. Roope ei vielä ymmärrä sairauttani. Taudista on kuitenkin jonkinlainen kuva. Äiti, ota lääkkeet, ettet kuole, poikani sanoi pari päivää sitten.
Haaveenani on kertoa tarinani kasvoillani, kun Roope on vanhempi. Haluan hälventää kielteistä mielikuvaa taudin ympärillä ja antaa toivoa muille tartunnan saaneille. Olisi hienoa, jos hivistä jonain päivänä puhuttaisiin kuin mistä tahansa kroonisesta sairaudesta.
Tautini on tuonut minulle ja perheelleni paljon uusia ystäviä. Vertaistuen merkitys on ollut korvaamaton. Olen myös oppinut tarttumaan paremmin hetkeen. Alussa jaottelin elämäni vaiheisiin ennen ja jälkeen hivin. Enää en tee niin. Otan asiat annettuina.
Törmäsin entiseen mieheeni
muutama vuosi sitten ravintolassa. Hän alkoi pyydellä vuolaasti anteeksi. En tunne häntä kohtaan vihaa enkä katkeruutta. En halua tuhlata elämääni sellaiseen.
Sairastuttuani olen ymmärtänyt, että mitä tahansa voi tapahtua kenelle tahansa. Vaikka en tietenkään toivonut hiviä, se on tuonut elämääni lisää sisältöä.
Jutussa esiintyvien henkilöiden nimet on muutettu.
Torstai 22.9.2011 klo 15.11
Tavallinen neuvolakäynti muuttui päiväksi, jolloin Kerttu sai elämänsä pysäyttävimmän uutisen. Yhdellä puhelinsoitolla hänestä tuli hiv-positiivinen.
- Pidin hiviä homojen, narkomaanien ja kehitysmaissa asuvien sairautena, Kerttu myöntää.
- Pidin hiviä homojen, narkomaanien ja kehitysmaissa asuvien sairautena, Kerttu myöntää.
Verestäsi on löydetty hi-viruksen vasta-aineita, Kansanterveyslaitoksen työntekijä sanoo puhelimessa. En ymmärrä, mitä nainen tarkoittaa. Istun rauhallisena paikallani. Olen terveydenhoitajan vastaanotolla äitiysneuvolan rutiinitarkastuksessa.
Kymmenen minuuttia myöhemmin makaan viereisessä huoneessa sisätutkimuksessa. Pöydällä viruessani kyyneleet nousevat silmiini. Olen 32-vuotias. Odotan paljon toivottua esikoistani. Kuukautta aikaisemmin olen saanut keskenmenon. Mietin, voisiko tämäkään lapsi selvitä.
Olen aina elänyt kunnollisesti.
En ajatellut, että hiv osuisi kohdalleni, vaikka olin kärsinyt sen oireista vuosia. Minulla oli krooninen ripuli, angiina ja ihottumaa. Kun etsin internetistä tietoa vaivoihini, sain monta kertaa vastaukseksi hivin. Naureskelin kotona tuloksille. Pidin hiv-infektiota homojen, narkomaanien ja kehitysmaissa asuvien ihmisten sairautena.
Työterveyshuollossa oireeni laitettiin stressin piikkiin. Hiv-testiä ei koskaan harkittu. Siksi diagnoosi ei tuntunut niin romahduttavalta kuin voisi kuvitella. Tavallaan oli helpotus, että oireilleni löytyi vihdoin selitys.
Tartunta ex-kumppanilta
Virus oli kytenyt elimistössäni viisi vuotta. Tartunta oli edelliseltä kumppaniltani, joka oli saanut sen Thaimaasta. Tiesin eksäni lomamatkoista, mutta en epäillyt, kun hän vannoi olleensa uskollinen. Tuliaisiksi olisi riittänyt pelkkä t-paita.
Kun lähdin neuvolasta, ajelin autolla vailla päämäärää. Yritin selkeyttää ajatuksiani. Lopulta soitin miehelleni Mikalle. Olin varma, että hän haluaisi erota.
Kotiin tullessani hän odotti minua olohuoneessa. Itkimme yhdessä. Aluksi Mika epäili tartuttaneensa minut. Sinä olet aina ollut se kiltti tyttö, hän sanoi. Odotimme Mikan tuloksia viikon. Se oli elämäni raskain. Yritimme viettää normaalia arkea, vaikka jälkikäteen en ymmärrä, kuinka pystyimme siihen.
Mieheni testi todettiin negatiiviseksi. Vaikka olimme yrittäneet lasta usean vuoden ajan, hän ei ollut saanut tartuntaa. Jälkeenpäin mietin, olisiko Mika jättänyt minut, jos en olisi odottanut vauvaa. Hän on sanonut, että ei tiedä. Ymmärrän hyvin.
Raskauteni vuoksi en voinut masentua tai ryhtyä itsetuhoiseksi. Minun oli ajateltava lastani. Lääkärit vakuuttivat, että estolääkityksen ansiosta vauvalla olisi hyvät mahdollisuudet syntyä terveenä. Olin silti huolissani. Mietin, voisinko vaihtaa vaippoja ilman hanskoja.
Kaikki sujui kuitenkin hyvin. Nyt nelivuotias Roope syntyi täysin terveenä.
"Syöpä pelottaa enemmän"
Läheiseni suhtautuivat diagnoosiini hyvin. Kerroin saman tien siskolleni ja äidilleni. Myös mieheni sukulaiset, kaksi naapuriamme, työkaverini ja ystäväni tietävät. Kertominen on kuitenkin aina vaikeaa. Yhdelle ystävälleni annoin luettavaksi hiv-positiivisesta kertovan artikkelin. Miksi halusit näyttää tämän, hän kysyi. Vastasin olevani tarinan nainen. Itkimme molemmat.
Jotkut ovat olleet helpottuneita kuullessaan, että sairastan hiviä. Syöpä pelottaa enemmän. Lääkitys on tänä päivänä niin tehokas, että elinikäennusteeni ei juuri eroa muista. Olen myös täysin oireeton. Oikeastaan keski-ikäistyminen tuo enemmän paineita kuin tauti.
Mietin sairauttani joskus, kun otan lääkkeeni tai teen töissä hiv-testejä muille. Muuten se ei ole pahemmin mielessäni. Vietän normaalia elämää. Käyn töissä, opiskelen ja harrastan. Työssäni sosiaali- ja terveysalalla kokemuksistani on ollut hyötyä. Tapaan paljon huumeidenkäyttäjiä, joilla on hiv. Heitä helpottaa, kun kerron olevani itsekin positiivinen.
Vaikka kokemukseni ihmisten suhtautumisesta ovat pääasiassa myönteisiä, taudin stigma on hirveä. Julkisuudessa hivistä puhutaan kielteiseen sävyyn: kerrotaan tartuttajista, huumeista tai Afrikan lapsikuolleisuudesta. Tietoisuus sairaudesta on lisääntynyt viimeisen kymmenen vuoden aikana, mutta ennakkoluuloisiin asenteisiin törmää silti.
Kun ilmoitin sairaudestani yksityiselle hammaslääkärilleni, minulle sanottiin, että asiakkaaksi ei oteta kaltaisiani. Lisäksi haluaisin ottaa Red Ribbon eli Punainen nauha -tatuoinnin, mutta entinen tatuoijani ei enää suostu hakkaamaan minulle kuvia. Ystäväni taas kertoi sairaanhoitajasta, joka hukkasi lompakkonsa. Saadessaan sen takaisin hän kuoletti kaikki korttinsa. Hän pelkäsi hiv-positiivisen koskeneen niihin.
Tiedän, että kaikilla hiv-positiivisilla asiat eivät ole yhtä hyvin kuin minulla. En halua edes kuvitella, millaista olisi ollut, jos olisin sairastunut parikymmentä vuotta sitten. Olen myös onnellinen, että tapasin mieheni ennen kuin tauti diagnosoitiin. Olen nähnyt, kuinka hankalaa kumppanin etsiminen voi olla hiv-positiiviselle.
Olen kiitollinen Mikalle, joka on sopeutunut tilanteeseemme niin hyvin. Hän on sanonut, että sairautta ärsyttävämpää on, kun tulen olohuoneeseen imuroimaan kesken formuloiden. On myös hienoa, että hän on lähtenyt aktiivisesti mukaan tukijärjestön toimintaan. Tapaamisissa hän istuskelee tyytyväisenä komeiden homomiesten halailtavana.
"En ole katkera"
Salailen tautiani vain, koska haluan suojella poikaani. Pelkään, että häntä aletaan kiusata. Joissain päiväkodeissa hiv-äitien lapsia kohdellaan eri tavalla kuin muita. Roope ei vielä ymmärrä sairauttani. Taudista on kuitenkin jonkinlainen kuva. Äiti, ota lääkkeet, ettet kuole, poikani sanoi pari päivää sitten.
Haaveenani on kertoa tarinani kasvoillani, kun Roope on vanhempi. Haluan hälventää kielteistä mielikuvaa taudin ympärillä ja antaa toivoa muille tartunnan saaneille. Olisi hienoa, jos hivistä jonain päivänä puhuttaisiin kuin mistä tahansa kroonisesta sairaudesta.
Tautini on tuonut minulle ja perheelleni paljon uusia ystäviä. Vertaistuen merkitys on ollut korvaamaton. Olen myös oppinut tarttumaan paremmin hetkeen. Alussa jaottelin elämäni vaiheisiin ennen ja jälkeen hivin. Enää en tee niin. Otan asiat annettuina.
Törmäsin entiseen mieheeni
muutama vuosi sitten ravintolassa. Hän alkoi pyydellä vuolaasti anteeksi. En tunne häntä kohtaan vihaa enkä katkeruutta. En halua tuhlata elämääni sellaiseen.
Sairastuttuani olen ymmärtänyt, että mitä tahansa voi tapahtua kenelle tahansa. Vaikka en tietenkään toivonut hiviä, se on tuonut elämääni lisää sisältöä.
Jutussa esiintyvien henkilöiden nimet on muutettu.