Kärsivällisyyden menetys alle 2v:n kanssa.

[mitähän nyt pitäs ajatella..]

Menetättekö kärsivällisyyttä alle 2v:n kanssa niin että tulee huudettettua/"raivottua" niin että ulkopuolisen mielestä saattais näyttää huolestuttavalta?

Kysyn siksi kun meillä oli "kärsivällisyyden menetystilanne"; ystäväni oli kylässä, miehen tullessa kotiin vaille 2v. roikkui isän kipussa ku hän yritti alkaa syömään. Isä oli huomioinut lapsen kotiin tullessa mutta lapsi innokkaana olis tahtonut huomiota lisää. Kerroin juuri juttua kaverille enkä keskeyttänyt ottaakseni lasta pois.
Isä hermostui (osittain myös minulle kun vaan jatkoin juttuani) ja huusi lapselle "mene nyt siitä kun yritän syödä tms. ja paiskasi jääkaapin oven kovaa kiinni"

Nyt kaveri on kertonut tästä toiselle ja toinen puhui minulle kuinka ovat huolissaan..

Lisäksi voin kertoa että me ollaan molemmat aika "tulisia", joten en itse koe tuota mitenkään pahana juttuna. Riidellään melko paljon mutta myös näytetään hellyyttä avoimesti. Lapsen nähden/kuullen pyritään säilyttäämään maltti kuitenkin. Toki joskus käy kuten yllä kerroin. Itselleni on luonnollista säilyttää rauhallisuus vieraiden läsnäolessa mutta mies ei juurikaan ajattele onko vieraita paikalla.

Kuulostaako tuollanen nyt kauhean huolestuttavalta? Mietin myös että voisko kyse olla siitäkin että kaverini (tai siis ihan yleisesti, minäkään) ei ole tottunut siihen että tuollasta näkee/kuulee kylässä?

 

[Maira]

Oi voi ja kyllä... Ja minusta tuo on ns. normaalia, jos nyt ei koko ajan "keskustella" tuolla tapaa..

 

[endie2]

inhimillistä kaiketi. vaatii vain kasvua ihmisenä, että jää pois tuollanen raivoaminen noin pienelle.

 

["Jeba"]

Tottakai sitä välillä tulistuu, ei aina vain voi olla hyvä päivä ja silloin voi karjasta turhastakin ja myöhemmin itseäkin keljuttaa kun oikein suuttui, mutta se kuuluu elämään ja kyllähän ääntä tänne maailmaan mahtuu, niin lasten kuin vanhempien

 

["Mama"]

Meillä ainakin on silloin tällöin niin väsynyttä porukkaa koko perhe, että väkisinkin tulee välillä karjaistua tai huudettua pää punasena... Olen kuitenkin aina pitänyt tärkeänä sitä, että jos huudan jostakin lapsilleni, pyydän sitä aina anteeksi. Haluan opettaa heille että kaikilla on huonoja päiviä, mutta niistä pääsee yli ja anteeksi pyytää myös aikuinen. Onneksi harvemmin on tällaisia päiviä =) Tuota anteeksipyytämistä olen kyllä harrastanut lastenkin kanssa jo kun he ovat olleet taaperoikäisiä.

 

[Joxu]

Eiköhän noita satu kaikille joskus. Ei ihminen aina voi pysyä pelkästään viilipyttynä, se on inhimillistä, että joskus hermostuu. Mutta, kyllä sen hermostuneen aikuisen pitäis myöskin selittää se lapselle, kun on rauhottunu ja myös pyytää anteeks.