D
DDDDDD
Vieras
Tässä tarina eletystä elämästä. Eteenpäin on jatkettava, mutta onko se tehtävä yksin vai yhdessä? Koska on aika luovuttaa ja todeta, että teki kaikkensa, mutta se ei riittänyt?
2008 esikoinen syntyi. Minä tuore äiti jäin kotiin. Olin nuori, tietämätön mitä vauva toisi tullessaan, mutta halusimme lapsia molemmat. Mies oli päivät töissä, jatkoi illat harrastuksensa parissa, josta toivoi itselleen tulevaisuudessa ammatin, se oli hänen suurin unelmansa. Lopulta masennuin, lapsen ollessa noin 6kk. Päivät täyttyivät itkusta, riittämättömyydestä, elämäni oli viety minulta ja olin vain vankina kodissa päivästä toiseen yksin lapsemme kanssa. Yritin, mutta en lopulta saanut mistään elämäniloa. Mies oli töissä 7-15, harrastuksessaan 17-21 ja viikonloppuisin vaihtelevasti harrastuksen velvoittamissa reissuissa ainakin 2 vkonloppua kuussa, joskus joka viikonloppu. Hän yritti auttaa minua, mutta se ei riittänyt. Hän oli loistava isä ollessaan paikalla. Jakoi kotityöt kun oli kotona, antoi minun nukkua, patisti lenkille, ystävien luokse. Lopulta jumituin kotiin. Elin täysin yksin, koska mieheni aika oli niin rajallinen perheensä kanssa. Kuvittelin tyhmässä mielessäni ettei vauvan tulo tuo niin paljoa muutosta elämään, että kyllä minä jaksan ja mies pystyy harrastamaan. Kun masennukseni todettiin ja aloin käydä terapiassa, terapeutti kehotti miestäni olemaan kotona kanssani ja tukemaan minua. Hän tekikin niin, 2 viikkoa. Kun pääsin jälleen tuolloin ylös sängystä, hän lähti taas. Muistan kun seisoin eräänä lauantaiaamuna keittiön ikkunassa 9kk lapsi sylissämme ja itkin katsellessani mieheni kaikkonevaa selkää ja päätin, että en anna sen mulkun satuttaa minua enää näin. Hetkeä ennen miehen lähtöä olin itkenyt kaksinkerroin lattialla ja anellut miestä jäämään kotiin. Hän sanoi pahoillaan, että sinä tiedät että en voi. Sinä tiedät että minun on mentävä jos joskus haluan tästä ammatin itselleni.
Aika kului. Mikään suhteessamme ei muuttunut, mutta minä muutuin. Aloin vihaamaan miestäni. En tietoisesti, mutta se viha vain yltyi vaikka yritin taistella sitä vastaan. Elin elämää vain itselleni ja lapselleni. Kun mies tuli illalla kotiin, kun olin saanut lapsen nukkumaan, hän kiehnäsi kainalossa ja halusi intohimoa ja läheisyyttä. Minä en pystynyt niistä kumpaankaan enää. Palasin töihin, elämä ja arki rullasi. Luulin sen pelastavan kaiken, nyt kun olisin itsekin saanut taas otteen elämään. Mutta ei se auttanut. Lopulta kun kylmyyttä parisuhteessamme oli kestänyt 3-vuotta, me erosimme.
Alkushokin jälkeen tunsin vapauden, tunsin pärjääväni. Lähennyin lapsemme kanssa kaksikoksi, jota ei mikään kaataisi koskaan. Mies eli edelleen omaa elämäänsä kuten suhteemmekin aikana. Poikkeuksena se, että harrastuksesta hän oli vihdoin saanut unelmiensa ammatin itselleen. Hän teki töitä 6-7 pv viikossa. Lastenvalvojalla tapaamisten määrittelyksi tuli alle 7pv kk, koska miehellä ei ollut enempää aikaa. Se sopi minulle, mutta usein mietin, kuinka hänen arvomaailmansa oli niin erilainen kuin omani. Minulla lapsi meni aina edelle, mies näki häntä kun töiltään ehti, vaikka olikin sitten loistava isä ja on sitä edelleen ja aina ollut (kun on paikalla).
Palasimme kuitenkin yhteen kun olin vuoden etsinyt itseäni ja tutkinut sisintäni. Halusin ydinperheen, kaipasin rakkautta, ja mieheni oli kuitenkin aina rakastanut minua. Päätin, että sen minä haluan, perheeni ja mieheni ja olin valmis antamaan anteeksi katkeruudelle mitä elämä oli mukanaan tuonut. Lapsemme oli jo viisi vuotias, mies paljon edelleen pois, mutta minullakin olisi nyt oma elämä, josta en enää luopuisi toisen unelmien takia. Alku oli ihanaa ja kaikki sujui hyvin. Vuosi yhteenpaluusta aloimme odottaa toista lastamme. Jäin kotiin lasten kanssa ja tunsin olevani voimissani. Elämä oli tasaista ja hyvää. Mies oli työreissuilla viikonloput, arkisin töissä, mutta myös välillä vapaalla ja iltaisin entistä useammin kotona.
Kaikki muuttui kun hänelle tarjottiin töitä muualta. 400km päästä kotiamme. Hän mietti tarjousta, mietimme sitä yhdessä. Minä vastustin, en nähnyt siinä järkeä ja mies pelkäsi että joutuu luopumaan unelmatyöstään jos ei lähde ja joutuu kotikaupungissamme palaamaan vanhaan ankeaan työhönsä. Lopulta olimme vastakkain. Minä toisella puolella, hän toisella. Itkin hänelle iltaisin, että en halua riistää lapsilta tätä kotia, ystäviä, itseltäni työpaikkaani, ei lähdetä, minä en halua. Seuraavana päivänä hän tuli kotiin töistä ja sanoi, minä otin sen paikan. Hän lähti jouluna, minä ja lapset jäimme kesään asti vanhaan kotiimme. Olin väsynyt ja pettynyt. Mietin, jos en lähdekään, jos jäänkin tänne lasten kanssa, menköön hän. Mies hankki meille ihanan kodin uudesta kaupungista, minua odotti uusi työpaikka, hän sai minut ymmärtämään että ei ole muuta järkevää vaihtoehtoa kuin lähteä. Keväällä istuin uudessa kodissamme, kaupungissa josta emme tunteneet ketään. Pikkuhiljaa suhteemme syöksyi samaan kuin aiemmin. En pystynyt enää katsomaan miestäni edes silmiin. Päivät olivat piikittelyä, syyttelyä ja silti elimme kuin kuka tahansa perhe lauantaisin saunoen ja uimrannalla käyden. Pidimme lapsistamme aina huolta, mutta emme toisistamme. Tai mies yritti, mutta minä torjuin. En pystynyt päästämään häntä lähelleni enää. Olin niin vihainen. Miksi hänen elämänsä oli omaani arvokkaampaa? Miksi hän ei kuunnellut minua koskaan elämämme suurissa päätöksissä? Miksi minun unelmani olivat hänen unelmiaan arvottomampia? Hän yritti, hän todella yritti, palvoi maata jalkojeni alla ja teki kaikkensa, mutta asiat jotka tulivat hänen ja hänen työnsä (unelmansa) eteen, olivat kuin musta vaate, niistä hän ei edes neuvotellut.
Hän sai jälleen työtä muualta. Toisesta kaupungista. Olin pettynyt, toisaalta helpottunut, koska paikkakunta jossa elimme ei ollut minulle koti. Siellä oli kuitenkin jälleen työni, lapsilla uudet ystävät..taasko joutuisimme lähtemään. Mietimme ratkaisua paljon. Päätimme yhdessä että lähdemme, mutta niin että minä ja lapset palaamme entiseen kotikaupunkiimme ja koti, yhteinen tukikohta on siellä. Mies reissaa ja on kotona kun pystyy. Hän otti työn vastaan. Kuukausi ennen lähtöä hän ilmoitti, että ei se olekaan hyvä ratkaisu, että me muu perhe menemme muualle. Hän ei halua olla erossa meistä, hän haluaa jakaa arjen kanssamme. Olin järkyttynyt. Nytkö hän peruu kaiken kun sopimus on kirjoittettu uudella paikkakunnalla alkavaan työhön. Hän sanoi, että ei pysty elättämään meitä niin, minä sanoin, että minä elätän hänen kanssaan, mutta taas löytyi syy miksi vaihtoehto olikin surkea. Lopulta hän sai minutkin uskomaan niin. Ilmoitin ystävillemme ja sukulaisillemme, ettemme tulekaan. Ei siinä olekaan järkeä. Enhän minä jaksa yksin arkea...ja mitä muita tekosyitä ikinä keksinkään, syvällä sisimmässäni kuitenkin ajattelin, miten tässä kävi näin, luulin pääseväni takaisin kotiin, hän lupasi, hän lupasi sen minulle ja perui kaiken.
En antanut miehen enää koskea itseeni, kun hän kysyi syytä, kerroin, että hän on loukannut minua liikaa. Perustelin ja kerroin kaiken niin avoimesti aina kun pystyin. Hän ei ymmärtänyt. Hänen mielestään kaikki oli hyvin. Hän piti meistä aina huolta, oli ihana isä lapsillemme, vaikkakin jatkuvasti poissa enemmän kuin keskiverto isä. Hän ei hyväksynyt vetäytymistäni, vihaani tai ymmärtänyt mistä se kumpusi. Hän sanoi usein, sinä tiesit että haluan tehdä tätä työtä, sinä tiesit mitä tämä vaatii, sinä tiesit mihin ryhdyit kanssani, sitäpaitsi onhan sinulla ja lapsilla kaikki hyvin...katto pään päällä, ruokaa kaapissa ja työtä aina siellä minne menemmekin, minun työni taas on sellainen ettei sitä voi tehdä kuin siellä missä sitä on.
Hän lähti uudelle paikkakunnalle kuukautta ennen meitä muita. Pyöritin kotia ja arkea jälleen yksin. Luotin silti parempaan tulevaisuuteen. Päätin, että minun on annettava anteeksi ja päästävä vihastani eroon. Odotin yhteistä kotia ja sitä, että voisimme asettua aloillemme, vaikka pelottikin jälleen aloittaa alusta. Muutama viikko ennen muuttoamme sain tietää, ettemme tulisi jäämään uudelle paikkakunnalle kuin vuodeksi ja mies lähtisi taas. Hän sanoi, että ei se haittaa, rakennetaan koti sinne ja hän reissaa sitten lopun elämäänsä. Keskustelimme pitkään ja hartaasti. Sanoin, ettei tässä ole järkeä enää. Minä olen heittopussi, jonka elämän hän kirjoittaa puolestani valmiiksi. Hän ei nähnyt asiaa niin. Lopulta soitin ystävilleni ja sukulaisilleni. Järjestimme minulle ja lapsille muuton takaisin kotikaupunkiimme, toki ilmoitin miehellenikin. Hän oli poissa tolaltaan, itki, ei ymmärtänyt ratkaisuani ja syytti itseään voimakkaasti aivan kaikesta. Silti hän ei tullut kotiin auttamaan minua. Hän jätti minut yksin etsimään itselleni ja lapsillemme kodin ja pakkaamaan.
jatkuu seuraavassa viestissä...
2008 esikoinen syntyi. Minä tuore äiti jäin kotiin. Olin nuori, tietämätön mitä vauva toisi tullessaan, mutta halusimme lapsia molemmat. Mies oli päivät töissä, jatkoi illat harrastuksensa parissa, josta toivoi itselleen tulevaisuudessa ammatin, se oli hänen suurin unelmansa. Lopulta masennuin, lapsen ollessa noin 6kk. Päivät täyttyivät itkusta, riittämättömyydestä, elämäni oli viety minulta ja olin vain vankina kodissa päivästä toiseen yksin lapsemme kanssa. Yritin, mutta en lopulta saanut mistään elämäniloa. Mies oli töissä 7-15, harrastuksessaan 17-21 ja viikonloppuisin vaihtelevasti harrastuksen velvoittamissa reissuissa ainakin 2 vkonloppua kuussa, joskus joka viikonloppu. Hän yritti auttaa minua, mutta se ei riittänyt. Hän oli loistava isä ollessaan paikalla. Jakoi kotityöt kun oli kotona, antoi minun nukkua, patisti lenkille, ystävien luokse. Lopulta jumituin kotiin. Elin täysin yksin, koska mieheni aika oli niin rajallinen perheensä kanssa. Kuvittelin tyhmässä mielessäni ettei vauvan tulo tuo niin paljoa muutosta elämään, että kyllä minä jaksan ja mies pystyy harrastamaan. Kun masennukseni todettiin ja aloin käydä terapiassa, terapeutti kehotti miestäni olemaan kotona kanssani ja tukemaan minua. Hän tekikin niin, 2 viikkoa. Kun pääsin jälleen tuolloin ylös sängystä, hän lähti taas. Muistan kun seisoin eräänä lauantaiaamuna keittiön ikkunassa 9kk lapsi sylissämme ja itkin katsellessani mieheni kaikkonevaa selkää ja päätin, että en anna sen mulkun satuttaa minua enää näin. Hetkeä ennen miehen lähtöä olin itkenyt kaksinkerroin lattialla ja anellut miestä jäämään kotiin. Hän sanoi pahoillaan, että sinä tiedät että en voi. Sinä tiedät että minun on mentävä jos joskus haluan tästä ammatin itselleni.
Aika kului. Mikään suhteessamme ei muuttunut, mutta minä muutuin. Aloin vihaamaan miestäni. En tietoisesti, mutta se viha vain yltyi vaikka yritin taistella sitä vastaan. Elin elämää vain itselleni ja lapselleni. Kun mies tuli illalla kotiin, kun olin saanut lapsen nukkumaan, hän kiehnäsi kainalossa ja halusi intohimoa ja läheisyyttä. Minä en pystynyt niistä kumpaankaan enää. Palasin töihin, elämä ja arki rullasi. Luulin sen pelastavan kaiken, nyt kun olisin itsekin saanut taas otteen elämään. Mutta ei se auttanut. Lopulta kun kylmyyttä parisuhteessamme oli kestänyt 3-vuotta, me erosimme.
Alkushokin jälkeen tunsin vapauden, tunsin pärjääväni. Lähennyin lapsemme kanssa kaksikoksi, jota ei mikään kaataisi koskaan. Mies eli edelleen omaa elämäänsä kuten suhteemmekin aikana. Poikkeuksena se, että harrastuksesta hän oli vihdoin saanut unelmiensa ammatin itselleen. Hän teki töitä 6-7 pv viikossa. Lastenvalvojalla tapaamisten määrittelyksi tuli alle 7pv kk, koska miehellä ei ollut enempää aikaa. Se sopi minulle, mutta usein mietin, kuinka hänen arvomaailmansa oli niin erilainen kuin omani. Minulla lapsi meni aina edelle, mies näki häntä kun töiltään ehti, vaikka olikin sitten loistava isä ja on sitä edelleen ja aina ollut (kun on paikalla).
Palasimme kuitenkin yhteen kun olin vuoden etsinyt itseäni ja tutkinut sisintäni. Halusin ydinperheen, kaipasin rakkautta, ja mieheni oli kuitenkin aina rakastanut minua. Päätin, että sen minä haluan, perheeni ja mieheni ja olin valmis antamaan anteeksi katkeruudelle mitä elämä oli mukanaan tuonut. Lapsemme oli jo viisi vuotias, mies paljon edelleen pois, mutta minullakin olisi nyt oma elämä, josta en enää luopuisi toisen unelmien takia. Alku oli ihanaa ja kaikki sujui hyvin. Vuosi yhteenpaluusta aloimme odottaa toista lastamme. Jäin kotiin lasten kanssa ja tunsin olevani voimissani. Elämä oli tasaista ja hyvää. Mies oli työreissuilla viikonloput, arkisin töissä, mutta myös välillä vapaalla ja iltaisin entistä useammin kotona.
Kaikki muuttui kun hänelle tarjottiin töitä muualta. 400km päästä kotiamme. Hän mietti tarjousta, mietimme sitä yhdessä. Minä vastustin, en nähnyt siinä järkeä ja mies pelkäsi että joutuu luopumaan unelmatyöstään jos ei lähde ja joutuu kotikaupungissamme palaamaan vanhaan ankeaan työhönsä. Lopulta olimme vastakkain. Minä toisella puolella, hän toisella. Itkin hänelle iltaisin, että en halua riistää lapsilta tätä kotia, ystäviä, itseltäni työpaikkaani, ei lähdetä, minä en halua. Seuraavana päivänä hän tuli kotiin töistä ja sanoi, minä otin sen paikan. Hän lähti jouluna, minä ja lapset jäimme kesään asti vanhaan kotiimme. Olin väsynyt ja pettynyt. Mietin, jos en lähdekään, jos jäänkin tänne lasten kanssa, menköön hän. Mies hankki meille ihanan kodin uudesta kaupungista, minua odotti uusi työpaikka, hän sai minut ymmärtämään että ei ole muuta järkevää vaihtoehtoa kuin lähteä. Keväällä istuin uudessa kodissamme, kaupungissa josta emme tunteneet ketään. Pikkuhiljaa suhteemme syöksyi samaan kuin aiemmin. En pystynyt enää katsomaan miestäni edes silmiin. Päivät olivat piikittelyä, syyttelyä ja silti elimme kuin kuka tahansa perhe lauantaisin saunoen ja uimrannalla käyden. Pidimme lapsistamme aina huolta, mutta emme toisistamme. Tai mies yritti, mutta minä torjuin. En pystynyt päästämään häntä lähelleni enää. Olin niin vihainen. Miksi hänen elämänsä oli omaani arvokkaampaa? Miksi hän ei kuunnellut minua koskaan elämämme suurissa päätöksissä? Miksi minun unelmani olivat hänen unelmiaan arvottomampia? Hän yritti, hän todella yritti, palvoi maata jalkojeni alla ja teki kaikkensa, mutta asiat jotka tulivat hänen ja hänen työnsä (unelmansa) eteen, olivat kuin musta vaate, niistä hän ei edes neuvotellut.
Hän sai jälleen työtä muualta. Toisesta kaupungista. Olin pettynyt, toisaalta helpottunut, koska paikkakunta jossa elimme ei ollut minulle koti. Siellä oli kuitenkin jälleen työni, lapsilla uudet ystävät..taasko joutuisimme lähtemään. Mietimme ratkaisua paljon. Päätimme yhdessä että lähdemme, mutta niin että minä ja lapset palaamme entiseen kotikaupunkiimme ja koti, yhteinen tukikohta on siellä. Mies reissaa ja on kotona kun pystyy. Hän otti työn vastaan. Kuukausi ennen lähtöä hän ilmoitti, että ei se olekaan hyvä ratkaisu, että me muu perhe menemme muualle. Hän ei halua olla erossa meistä, hän haluaa jakaa arjen kanssamme. Olin järkyttynyt. Nytkö hän peruu kaiken kun sopimus on kirjoittettu uudella paikkakunnalla alkavaan työhön. Hän sanoi, että ei pysty elättämään meitä niin, minä sanoin, että minä elätän hänen kanssaan, mutta taas löytyi syy miksi vaihtoehto olikin surkea. Lopulta hän sai minutkin uskomaan niin. Ilmoitin ystävillemme ja sukulaisillemme, ettemme tulekaan. Ei siinä olekaan järkeä. Enhän minä jaksa yksin arkea...ja mitä muita tekosyitä ikinä keksinkään, syvällä sisimmässäni kuitenkin ajattelin, miten tässä kävi näin, luulin pääseväni takaisin kotiin, hän lupasi, hän lupasi sen minulle ja perui kaiken.
En antanut miehen enää koskea itseeni, kun hän kysyi syytä, kerroin, että hän on loukannut minua liikaa. Perustelin ja kerroin kaiken niin avoimesti aina kun pystyin. Hän ei ymmärtänyt. Hänen mielestään kaikki oli hyvin. Hän piti meistä aina huolta, oli ihana isä lapsillemme, vaikkakin jatkuvasti poissa enemmän kuin keskiverto isä. Hän ei hyväksynyt vetäytymistäni, vihaani tai ymmärtänyt mistä se kumpusi. Hän sanoi usein, sinä tiesit että haluan tehdä tätä työtä, sinä tiesit mitä tämä vaatii, sinä tiesit mihin ryhdyit kanssani, sitäpaitsi onhan sinulla ja lapsilla kaikki hyvin...katto pään päällä, ruokaa kaapissa ja työtä aina siellä minne menemmekin, minun työni taas on sellainen ettei sitä voi tehdä kuin siellä missä sitä on.
Hän lähti uudelle paikkakunnalle kuukautta ennen meitä muita. Pyöritin kotia ja arkea jälleen yksin. Luotin silti parempaan tulevaisuuteen. Päätin, että minun on annettava anteeksi ja päästävä vihastani eroon. Odotin yhteistä kotia ja sitä, että voisimme asettua aloillemme, vaikka pelottikin jälleen aloittaa alusta. Muutama viikko ennen muuttoamme sain tietää, ettemme tulisi jäämään uudelle paikkakunnalle kuin vuodeksi ja mies lähtisi taas. Hän sanoi, että ei se haittaa, rakennetaan koti sinne ja hän reissaa sitten lopun elämäänsä. Keskustelimme pitkään ja hartaasti. Sanoin, ettei tässä ole järkeä enää. Minä olen heittopussi, jonka elämän hän kirjoittaa puolestani valmiiksi. Hän ei nähnyt asiaa niin. Lopulta soitin ystävilleni ja sukulaisilleni. Järjestimme minulle ja lapsille muuton takaisin kotikaupunkiimme, toki ilmoitin miehellenikin. Hän oli poissa tolaltaan, itki, ei ymmärtänyt ratkaisuani ja syytti itseään voimakkaasti aivan kaikesta. Silti hän ei tullut kotiin auttamaan minua. Hän jätti minut yksin etsimään itselleni ja lapsillemme kodin ja pakkaamaan.
jatkuu seuraavassa viestissä...
