Kauanko jaksaisit puolison masennusta?

[ehkä]

Oisin puoliso niin kauan kun mulla olis suhteessa mahdollisuus olla puoliso.

Siinä vaiheessa kun kumppanin kunto alkaisi pakottaa mut enemmänkin hoitajan kuin puolison rooliin, en enää viitsisi esittääkään että kyseessä on mikään parisuhde, vaan vaihtaisin osoitetta. Toki yrittäisin olla tukena silti, mutta ei kukaan ammattimainenkaan mielenterveyshoitaja jaksaisi olla töissä 24/7.

Ja sama koskee muitakin sairauksia kuin masennusta siinä vaiheessa, kun tilannetta jatkunut vuosia ja vaikuttaa edelleen siltä, ettei mulla tule olemaan tässä suhteessa mahdollisuutta palata siihen puolison rooliin, joka voi itsekin olla vastavuoroisesti välillä heikko ja toisen tuen tarpeessa.

Parisuhde ja hoitosuhde ovat kaksi aivan eri asiaa.

Erittäin hyvin kirjoitettu. Etenkin viimeinen lause on niin totta. Pätee paitsi parisuhteeseen, myös ystävyyssuhteeseen: ne ovat ihan eri asia kuin hoitosuhde.

Tässäon jo ideaa, mutta jos toinen on "paranemisen" eteen kaikkensa tehnyt niin kyllä minä jaksaisin katsoa kuolemaan asti. Samoin jos mieheni halvaantuisi ja joutuisin häntä pesemään ja ruokkimaan.. silloinkin hänen rinnallaan pysyisin. Ei se rakkaus sairauteen lopu.

 

[Kowalski]

Tässäon jo ideaa, mutta jos toinen on "paranemisen" eteen kaikkensa tehnyt niin kyllä minä jaksaisin katsoa kuolemaan asti. Samoin jos mieheni halvaantuisi ja joutuisin häntä pesemään ja ruokkimaan.. silloinkin hänen rinnallaan pysyisin. Ei se rakkaus sairauteen lopu.

Minusta rakkaus ei varsinaisesti liity tähän millään lailla.

Velvollisuuteni lapsiani kohtaan menevät ykkössijalle aina ja ikuisesti.

 

[Taevahan Tosi]

Kaikki sanovat, että riippuu siitä hakeeko hoitoa tai vastaavaa.. Entä jos itse ei kykene masennuksen oireita toteamaan? Eikä sitä varsinaisesti tee kukaa muukaan? jos luulee, että kyseessä on tavallinen kausimasennus, joka kestääkin pidempään?

vaikka sitä hakiskin niin se ei ole mikään taikasauvan heilautus joka korjaa asiat vaan edelleen todella pitkä taival jossa ei välttämättä valoa näy. Sitä apua ei vältämättä edes saa ihan tuosta vaan meillä se avun saaminen oli ainakin melkosen kiven alla.

 

[buggie]

Kaikki sanovat, että riippuu siitä hakeeko hoitoa tai vastaavaa.. Entä jos itse ei kykene masennuksen oireita toteamaan? Eikä sitä varsinaisesti tee kukaa muukaan? jos luulee, että kyseessä on tavallinen kausimasennus, joka kestääkin pidempään?

No mä laittaisin hakemaan.

No missä sinä vetäisit rajan masennuksen ja kausimasennuksen välille? siis että milloin pistäisit hakemaan apua? ihan vaan mielenkiinnosta kysyn.

 

[Laarum]

Aika rankkoja tyyppejä ootte hei. Olette varmaan tietoisia että kuka tahansa saattaa sairastua masennukseen, myös te jotka ette katso kauaa ja ajattelette lapsianne.

 

[vieras]

Oisin puoliso niin kauan kun mulla olis suhteessa mahdollisuus olla puoliso.

Siinä vaiheessa kun kumppanin kunto alkaisi pakottaa mut enemmänkin hoitajan kuin puolison rooliin, en enää viitsisi esittääkään että kyseessä on mikään parisuhde, vaan vaihtaisin osoitetta. Toki yrittäisin olla tukena silti, mutta ei kukaan ammattimainenkaan mielenterveyshoitaja jaksaisi olla töissä 24/7.

Ja sama koskee muitakin sairauksia kuin masennusta siinä vaiheessa, kun tilannetta jatkunut vuosia ja vaikuttaa edelleen siltä, ettei mulla tule olemaan tässä suhteessa mahdollisuutta palata siihen puolison rooliin, joka voi itsekin olla vastavuoroisesti välillä heikko ja toisen tuen tarpeessa.

Parisuhde ja hoitosuhde ovat kaksi aivan eri asiaa.

Erittäin hyvin kirjoitettu. Etenkin viimeinen lause on niin totta. Pätee paitsi parisuhteeseen, myös ystävyyssuhteeseen: ne ovat ihan eri asia kuin hoitosuhde.

Tässäon jo ideaa, mutta jos toinen on "paranemisen" eteen kaikkensa tehnyt niin kyllä minä jaksaisin katsoa kuolemaan asti. Samoin jos mieheni halvaantuisi ja joutuisin häntä pesemään ja ruokkimaan.. silloinkin hänen rinnallaan pysyisin. Ei se rakkaus sairauteen lopu.

Mistä sä voit tietää että jaksaisit? Hyvin vähän se on omasta tahdosta kiinni, jaksaako vai palaako loppuun, tai masentuu itse.

 

[Keittiönoita]

Aika rankkoja tyyppejä ootte hei. Olette varmaan tietoisia että kuka tahansa saattaa sairastua masennukseen, myös te jotka ette katso kauaa ja ajattelette lapsianne.

Jos on rankkuutta ajatella ensisijaisesti omien lastensa hyvinvointia, niin sitten olen rankka tyyppi. KUKA heidän parastaan sitten ajattelisi, jos isä olisi masentunut ja äiti uupunut isän masennuksen vuoksi? Sosiaaliviranomaiset? Toki tiedän, että kuka vain voi sairastua. Mutta vanhempana mun on ajateltava ensisijaisesti lapsiani, sitten vasta muita läheisiäni.

 

[vieras]

Aika rankkoja tyyppejä ootte hei. Olette varmaan tietoisia että kuka tahansa saattaa sairastua masennukseen, myös te jotka ette katso kauaa ja ajattelette lapsianne.

Olen sairastunut itse masennukseen. Yksi kamalimpia asioita masennuksessani oli seurata, kuinka vähitellen kumppaninikin lakkasi hymyilemästä. Siltä pohjalta vastailin.

Enkä ole mikään rankka tyyppi, vaan realisti, joka kerran on yhden ihmisen kanssa yrittänyt paljon enemmän kuin olisi oikeasti jaksanut, siitä seurauksena tuo pitkään jatkunut masennus.

 

[Taevahan Tosi]

Aika rankkoja tyyppejä ootte hei. Olette varmaan tietoisia että kuka tahansa saattaa sairastua masennukseen, myös te jotka ette katso kauaa ja ajattelette lapsianne.

Mä olen nähnyt sen elämän kerran ja kenenkään ei tartte jäädä katseleen jos mä menen siihen kuntoon :'(

 

[Laarum]

Eroko se ratkaisu sitten on? Ette pysty ottamaan sitä "omaa tilaa ja antaa toisen sairastaa siellä makkarissa pimeässä"? Samalla tavalla sitten yksinhuoltajana tekisitte kaiken. On on rankkaa edelleen. Ajattelin vain lapsen ja tässä tapauksessa isän suhdetta. Mutta joo, jokainen tavallaan.

 

[Keittiönoita]

Eroko se ratkaisu sitten on? Ette pysty ottamaan sitä "omaa tilaa ja antaa toisen sairastaa siellä makkarissa pimeässä"? Samalla tavalla sitten yksinhuoltajana tekisitte kaiken. On on rankkaa edelleen. Ajattelin vain lapsen ja tässä tapauksessa isän suhdetta. Mutta joo, jokainen tavallaan.

Yksinhuoltaja hoitaa vain niitä lapsiaan, ei enää masentunutta puolisoaan. Toisen voisi antaa sairastaa siellä makkarissa, kunhan se ei vaikuttaisi haitallisesti lapsiin.

 

[vieras]

Eroko se ratkaisu sitten on? Ette pysty ottamaan sitä "omaa tilaa ja antaa toisen sairastaa siellä makkarissa pimeässä"? Samalla tavalla sitten yksinhuoltajana tekisitte kaiken. On on rankkaa edelleen. Ajattelin vain lapsen ja tässä tapauksessa isän suhdetta. Mutta joo, jokainen tavallaan.

Oletko sä ikinä itse ollut tuossa tilanteessa, että tietäisit mitä se käytännössä on? Se, että joutuu olemaan yksin vastuussa kaikesta, on pieni murto-osa siitä kaiken raskaudesta.

Toisekseen, kaikilta, itseasiassa varmaan useimmilta masentuneilta ei onnistu sairastaminen "yksin makkarissa pimeässä", vaan yhden masennus tarkoittaa sitä, että koko perhe sairastaa (vaikka tuskin se missään tapauksessa olisi masentuneen tahto).

 

[ehkä]

Tässäon jo ideaa, mutta jos toinen on "paranemisen" eteen kaikkensa tehnyt niin kyllä minä jaksaisin katsoa kuolemaan asti. Samoin jos mieheni halvaantuisi ja joutuisin häntä pesemään ja ruokkimaan.. silloinkin hänen rinnallaan pysyisin. Ei se rakkaus sairauteen lopu.

Minusta rakkaus ei varsinaisesti liity tähän millään lailla.

Velvollisuuteni lapsiani kohtaan menevät ykkössijalle aina ja ikuisesti.

Niin aika karu on se kuva minkä lapsi saa rakkaudesta. Entä jos kävisi niin, että mies sairastuu masennukseen, eroat, sitten lapsi masentuu? Miten selität lapselle, että häntä sinä et jätä?Että häntä rakastat enemmän?
Itse olen lähes tälläisen tilanteen kokenut (itse en sairasta masennusta)ja voin sanoa, että lapsena nielin (minulla isäni)selityksen,
mutta kun tajusin tilanteen teininä, alko kammottava katkeruus isääni kohtaan.
Ja minä koin hänen hylänneen äitini. Ja näin koen sen edelleen. Emmekä ole isäni kanssa puhuneet nyt 7 vuoteen.
Jokaisella oma kantansa.

 

[Keittiönoita]

No missä sinä vetäisit rajan masennuksen ja kausimasennuksen välille? siis että milloin pistäisit hakemaan apua? ihan vaan mielenkiinnosta kysyn.

Siinä vaiheessa, kun tilanne alkaa vaikuttamaan perhe-elämään.

 

[Laarum]

Eroko se ratkaisu sitten on? Ette pysty ottamaan sitä "omaa tilaa ja antaa toisen sairastaa siellä makkarissa pimeässä"? Samalla tavalla sitten yksinhuoltajana tekisitte kaiken. On on rankkaa edelleen. Ajattelin vain lapsen ja tässä tapauksessa isän suhdetta. Mutta joo, jokainen tavallaan.

Oletko sä ikinä itse ollut tuossa tilanteessa, että tietäisit mitä se käytännössä on? Se, että joutuu olemaan yksin vastuussa kaikesta, on pieni murto-osa siitä kaiken raskaudesta.

Toisekseen, kaikilta, itseasiassa varmaan useimmilta masentuneilta ei onnistu sairastaminen "yksin makkarissa pimeässä", vaan yhden masennus tarkoittaa sitä, että koko perhe sairastaa (vaikka tuskin se missään tapauksessa olisi masentuneen tahto).

Olen valitettvasti kokenut sen ja sen jälkeen puolisoni koki sen minun kohdalla vielä rankempana. Mutta kai minä osasin ottaa sitten itselleni ja lapsilleni sen ajan ja mies sai lääkkeet ja makkarinsa. Rankkaa oli. Siksi minusta tämä aihe on todella rankka sillä itse rinnastan masennuksen syövän tms sairauteen mille et oikeasti voi itse mitään. Ja jos sairaan ihmisen ympäriltä häviää ne rakkaat ihmiset, en halua edes ajatella tuollaista vaihtoehtoa.

 

[tonenvieras]

Eroko se ratkaisu sitten on? Ette pysty ottamaan sitä "omaa tilaa ja antaa toisen sairastaa siellä makkarissa pimeässä"? Samalla tavalla sitten yksinhuoltajana tekisitte kaiken. On on rankkaa edelleen. Ajattelin vain lapsen ja tässä tapauksessa isän suhdetta. Mutta joo, jokainen tavallaan.

Oletko sä ikinä itse ollut tuossa tilanteessa, että tietäisit mitä se käytännössä on? Se, että joutuu olemaan yksin vastuussa kaikesta, on pieni murto-osa siitä kaiken raskaudesta.

Toisekseen, kaikilta, itseasiassa varmaan useimmilta masentuneilta ei onnistu sairastaminen "yksin makkarissa pimeässä", vaan yhden masennus tarkoittaa sitä, että koko perhe sairastaa (vaikka tuskin se missään tapauksessa olisi masentuneen tahto).

Itse olen masentuneen puoliso. Minä hoidan kaiken yksin, aivan kaiken. En minä masennu puolisoni masennuksesta, se ei ole kivaa, mutta koska tiedostan sen, että se on sairaus helpottaa minun suhtautumistani asiaan.

 

[vieras]

Eroko se ratkaisu sitten on? Ette pysty ottamaan sitä "omaa tilaa ja antaa toisen sairastaa siellä makkarissa pimeässä"? Samalla tavalla sitten yksinhuoltajana tekisitte kaiken. On on rankkaa edelleen. Ajattelin vain lapsen ja tässä tapauksessa isän suhdetta. Mutta joo, jokainen tavallaan.

Oletko sä ikinä itse ollut tuossa tilanteessa, että tietäisit mitä se käytännössä on? Se, että joutuu olemaan yksin vastuussa kaikesta, on pieni murto-osa siitä kaiken raskaudesta.

Toisekseen, kaikilta, itseasiassa varmaan useimmilta masentuneilta ei onnistu sairastaminen "yksin makkarissa pimeässä", vaan yhden masennus tarkoittaa sitä, että koko perhe sairastaa (vaikka tuskin se missään tapauksessa olisi masentuneen tahto).

Olen valitettvasti kokenut sen ja sen jälkeen puolisoni koki sen minun kohdalla vielä rankempana. Mutta kai minä osasin ottaa sitten itselleni ja lapsilleni sen ajan ja mies sai lääkkeet ja makkarinsa. Rankkaa oli. Siksi minusta tämä aihe on todella rankka sillä itse rinnastan masennuksen syövän tms sairauteen mille et oikeasti voi itse mitään. Ja jos sairaan ihmisen ympäriltä häviää ne rakkaat ihmiset, en halua edes ajatella tuollaista vaihtoehtoa.

Minusta läheisten katoamista rankempaa oli nähdä heidän voivan huonosti, jopa sairastuvan minun takiani.

 

[kipinäinensääri]

Viikon

 

[Keittiönoita]

Niin aika karu on se kuva minkä lapsi saa rakkaudesta. Entä jos kävisi niin, että mies sairastuu masennukseen, eroat, sitten lapsi masentuu? Miten selität lapselle, että häntä sinä et jätä?Että häntä rakastat enemmän?
Itse olen lähes tälläisen tilanteen kokenut (itse en sairasta masennusta)ja voin sanoa, että lapsena nielin (minulla isäni)selityksen,
mutta kun tajusin tilanteen teininä, alko kammottava katkeruus isääni kohtaan.
Ja minä koin hänen hylänneen äitini. Ja näin koen sen edelleen. Emmekä ole isäni kanssa puhuneet nyt 7 vuoteen.
Jokaisella oma kantansa.

Minusta lapsella on oikeus kasvaa rakastavassa ja turvallisessa ympäristössä. Mieluiten omien vanhempiensa kanssa, mutta edes tosen vanhemmista. Lapsella on oikeus hengittää kotona vapaasti, nauraa ja itkeä silloin, kun siltä tuntuu. Siinä vaiheessa, kun isä ei enää sairautensa vuoksi kykene välittämään ja äidin kaikki energia menee isän tukena olemiseen, lapsi jää henkisesti yksin eikä se ole lapsen kehityksen kannalta hyvä juttu.

 

[Taevahan Tosi]

Eroko se ratkaisu sitten on? Ette pysty ottamaan sitä "omaa tilaa ja antaa toisen sairastaa siellä makkarissa pimeässä"? Samalla tavalla sitten yksinhuoltajana tekisitte kaiken. On on rankkaa edelleen. Ajattelin vain lapsen ja tässä tapauksessa isän suhdetta. Mutta joo, jokainen tavallaan.

se ei välttämättä ole mitään semmosta et sairastaa ainoastaan makkarin pimeydessä. Meillä oli välillä kämppä hakattuna täysin paskaks sillä aikaa kun olin poissa (purki pahaa oloaan ja oli tosi pahoillaan siitä ettei jaksanu enää edes hermojaan pitää kasassa sen vertaa ). Sit tuli niitä makkarin pimeydessä makaamisia joissa toiseen ei saa mitään yhteyttä. Sä et voi olla edes varma onko toinen hengissä kun tulet kotiin. Etkä voi ottaa vastuuta siitä jos toinen päättää et elämä oli tässä mut silti sitä yrittää väkisin pakottaa toisen elämään. Isällä ei ole siinä tilanteessa edes mitään suhdetta lapseen kun ei se jaksa tehdä lapsen kans mitään tai olla läsnä. Se on kaukana normista elämästä

 

[liirum]

Eroko se ratkaisu sitten on? Ette pysty ottamaan sitä "omaa tilaa ja antaa toisen sairastaa siellä makkarissa pimeässä"? Samalla tavalla sitten yksinhuoltajana tekisitte kaiken. On on rankkaa edelleen. Ajattelin vain lapsen ja tässä tapauksessa isän suhdetta. Mutta joo, jokainen tavallaan.

Yksinhuoltaja hoitaa vain niitä lapsiaan, ei enää masentunutta puolisoaan. Toisen voisi antaa sairastaa siellä makkarissa, kunhan se ei vaikuttaisi haitallisesti lapsiin.

Miten se vaikuttaa haitallisesti lapsiin? Lapsethan ovat kykeneviä hyväksymään muutoksia erittäin hyvin. Tämä asia on aivan verrattavissa esim. jos perheeseen tulee uusi vauva. Vanhan lapsen elämä muuttuu. Aikuiset vain tekevät asioista negatiivisia. Kun asian lapselle selittää, usein se myös sen ymmärtää.
Esim. jos lapsi kompastuu ja sinä säikähdät,säikähtää myös lapsi. Jos lapsi kaatuu ja sinä et "huomaa", lapsi pyyhkii polvensa ja jatkaa matkaa. (ei ehkä paras vertauskuva, mutta näin se menee)

 

[liirum]

Eroko se ratkaisu sitten on? Ette pysty ottamaan sitä "omaa tilaa ja antaa toisen sairastaa siellä makkarissa pimeässä"? Samalla tavalla sitten yksinhuoltajana tekisitte kaiken. On on rankkaa edelleen. Ajattelin vain lapsen ja tässä tapauksessa isän suhdetta. Mutta joo, jokainen tavallaan.

se ei välttämättä ole mitään semmosta et sairastaa ainoastaan makkarin pimeydessä. Meillä oli välillä kämppä hakattuna täysin paskaks sillä aikaa kun olin poissa (purki pahaa oloaan ja oli tosi pahoillaan siitä ettei jaksanu enää edes hermojaan pitää kasassa sen vertaa ). Sit tuli niitä makkarin pimeydessä makaamisia joissa toiseen ei saa mitään yhteyttä. Sä et voi olla edes varma onko toinen hengissä kun tulet kotiin. Etkä voi ottaa vastuuta siitä jos toinen päättää et elämä oli tässä mut silti sitä yrittää väkisin pakottaa toisen elämään. Isällä ei ole siinä tilanteessa edes mitään suhdetta lapseen kun ei se jaksa tehdä lapsen kans mitään tai olla läsnä. Se on kaukana normista elämästä

tietysti jos tilanne on noin vakava ja purkautuu noin niin sitten pitää miettiä..

 

[Keittiönoita]

Miten se vaikuttaa haitallisesti lapsiin? Lapsethan ovat kykeneviä hyväksymään muutoksia erittäin hyvin. Tämä asia on aivan verrattavissa esim. jos perheeseen tulee uusi vauva. Vanhan lapsen elämä muuttuu. Aikuiset vain tekevät asioista negatiivisia. Kun asian lapselle selittää, usein se myös sen ymmärtää.
Esim. jos lapsi kompastuu ja sinä säikähdät,säikähtää myös lapsi. Jos lapsi kaatuu ja sinä et "huomaa", lapsi pyyhkii polvensa ja jatkaa matkaa. (ei ehkä paras vertauskuva, mutta näin se menee)

Jos toinen vanhemmista masentuu ja toinen uupuu sen masentuneen tukena olemiseen ja hoitamiseen, lapsi kokee turvattomuutta, koska kummallakaan vanhemmalla ei ole enää voimavaroja lapsesta huolehtimiseen. Huolehtimista ei ole se, että heitetään nakkisoppa pöytään ja annetaan puhtaat vaatteet. Se ei riitä. Lapsi tarvitsee tilaa osoittaa myös omia tunteitaan, omia kasvuun ja kehitykseen liittyviä asioita sekä aikuisen, joka jaksaa olla olemassa sitä lasta varten.

 

[Laarum]

Eroko se ratkaisu sitten on? Ette pysty ottamaan sitä "omaa tilaa ja antaa toisen sairastaa siellä makkarissa pimeässä"? Samalla tavalla sitten yksinhuoltajana tekisitte kaiken. On on rankkaa edelleen. Ajattelin vain lapsen ja tässä tapauksessa isän suhdetta. Mutta joo, jokainen tavallaan.

se ei välttämättä ole mitään semmosta et sairastaa ainoastaan makkarin pimeydessä. Meillä oli välillä kämppä hakattuna täysin paskaks sillä aikaa kun olin poissa (purki pahaa oloaan ja oli tosi pahoillaan siitä ettei jaksanu enää edes hermojaan pitää kasassa sen vertaa ). Sit tuli niitä makkarin pimeydessä makaamisia joissa toiseen ei saa mitään yhteyttä. Sä et voi olla edes varma onko toinen hengissä kun tulet kotiin. Etkä voi ottaa vastuuta siitä jos toinen päättää et elämä oli tässä mut silti sitä yrittää väkisin pakottaa toisen elämään. Isällä ei ole siinä tilanteessa edes mitään suhdetta lapseen kun ei se jaksa tehdä lapsen kans mitään tai olla läsnä. Se on kaukana normista elämästä

Tottakai jos väkivaltaa esiintyy tms niin on todellakin eriasia.

:hug:

 

[Kowalski]

Aika rankkoja tyyppejä ootte hei. Olette varmaan tietoisia että kuka tahansa saattaa sairastua masennukseen, myös te jotka ette katso kauaa ja ajattelette lapsianne.

Tottakai ollaan siitä tietoisia.

Mä en oleta, että puolisoni pitäisi uhrata koko elämänsä & lastemme onni mun hoitajana olemiseen.