E
erilaisen lapsen äiti
Vieras
Nyt kun olen sopeutunut tilanteeseen, että meillä on kehitysvammainen lapsi, niin haluan kuulla muiden kokemuksia.
Tässä meidän perheen tarina.
Minä ja mieheni olimme niin vastaan kehitysvammaisia. Raskauden alkuaikoina sovimme, että jos huomataan jotain poikkeavaa raskaudessa, niin teemme abortin. Raskaus meni suhkoht hyvin. Synnytys menin hyvin. Iloitsimme terveestä lapsesta. Neuvolassa sitten neuvolatäti kertoi, että tässä meidän rakkaassa lapsessamme ei ole kaikki normaalia. Poika kävi monet tutkimukset läpi ja kahdeksan kuukauden ikäisenä hänellä todettii cp-vamma. Halusimme pitää lapsen. Tuossa tilanteessa huostaananto tai adobtio olisi ollut meille ihan väärä ratkaisu. Siinä sitten ajateltiin, että miksi meille, miksei jollekkin muulle. Huollestutti lapsemme tulevaisuus, miten aikuisena, pystyykö asumaan yksin vai kenties koko loppu elämän meidän luona. Pojallamme vamma on liikepuolella ja ei ole kovin vaikea. Kehitys liikkeessä/liikkumisessa tulee jälkijunassa. Elämä menee meidän perheessä niin vuoristorataa. Joskus kaikki tärkeät ihmiset, kuten terapeutit yms., tuntuvat niin turhalta. Avuksi meillä on otettu tukiviittomat, erilaisia apuvälineitä...
Nyt kun laps on puolitoista vuotta, niin minä lähden töihin ja mies jää kotiin. Ja myöhemmin sitten tehdään toisten päin. Haluamme panostaa poikamme kuntoutukseen ihan täysillä, joten hoitoon vieminen meillä ei ole vaihtoehto. Olemme kiitollisia siitä, että poikamme on esikoinen. Jos meillä olisi muita lapsia, luulisin että nyt tämä meidän poika olisi jäänyt vähemmälle huomiolle tai voimamme olisi vieläki huonommat.
Mutta päivä kerrallaan kun elelee, niin eiköhän ne asiat järjesty parhain päin. Voimia kaikille, joilla on vastaavanlainen tilanne.
Tässä meidän perheen tarina.
Minä ja mieheni olimme niin vastaan kehitysvammaisia. Raskauden alkuaikoina sovimme, että jos huomataan jotain poikkeavaa raskaudessa, niin teemme abortin. Raskaus meni suhkoht hyvin. Synnytys menin hyvin. Iloitsimme terveestä lapsesta. Neuvolassa sitten neuvolatäti kertoi, että tässä meidän rakkaassa lapsessamme ei ole kaikki normaalia. Poika kävi monet tutkimukset läpi ja kahdeksan kuukauden ikäisenä hänellä todettii cp-vamma. Halusimme pitää lapsen. Tuossa tilanteessa huostaananto tai adobtio olisi ollut meille ihan väärä ratkaisu. Siinä sitten ajateltiin, että miksi meille, miksei jollekkin muulle. Huollestutti lapsemme tulevaisuus, miten aikuisena, pystyykö asumaan yksin vai kenties koko loppu elämän meidän luona. Pojallamme vamma on liikepuolella ja ei ole kovin vaikea. Kehitys liikkeessä/liikkumisessa tulee jälkijunassa. Elämä menee meidän perheessä niin vuoristorataa. Joskus kaikki tärkeät ihmiset, kuten terapeutit yms., tuntuvat niin turhalta. Avuksi meillä on otettu tukiviittomat, erilaisia apuvälineitä...
Nyt kun laps on puolitoista vuotta, niin minä lähden töihin ja mies jää kotiin. Ja myöhemmin sitten tehdään toisten päin. Haluamme panostaa poikamme kuntoutukseen ihan täysillä, joten hoitoon vieminen meillä ei ole vaihtoehto. Olemme kiitollisia siitä, että poikamme on esikoinen. Jos meillä olisi muita lapsia, luulisin että nyt tämä meidän poika olisi jäänyt vähemmälle huomiolle tai voimamme olisi vieläki huonommat.
Mutta päivä kerrallaan kun elelee, niin eiköhän ne asiat järjesty parhain päin. Voimia kaikille, joilla on vastaavanlainen tilanne.
se on teille yhtä rakas (tai ainakin pitäisi olla, jos ei ole), jos se liikkuu normaalisti tai sitten hieman huonommin, ei liikkuminen ole este sille, ettei lapsi voisi olla tärkeä ja rakas. Voimia! :flower: