Kellään "tunnevammaista" miestä? Kokemuksia?

[Karju]

[QUOTE="vaimo";23431169]Kyllä oli, ja omista ongelmistani johtuen jäin siitä huolimatta suhteeseen. Nyt kun olen itse voimaantunut, en enää tietenkään hyväksy minkäänlaista väkivaltaa. Uhkailua tosin on, mutta siinähän uhkailee. Jos käy käsiksi, näytän ovea samantien.[/QUOTE]

Minusta sulla on aika kieroutunut näkemys parisuhteesta, jos väkivallalla uhkaileva puoliso ei sua haittaa. Tunnetko olevasi onnellinen tollasessa suhteessa? Miksi hyväksyt tollasta käytöstä mieheltäsi? Minusta sinä et ole henkisesti kovinkaan voimissasi tai sit kävit aiemmin ihan pohjalla, jos suunta on nyt ylöspäin.

 

["vaimo"]

[QUOTE="hmmm";23431179]
Vähitellen hän on alkanut luottamaan siihen, että minä en häntä hylkää, vaikka hän näyttääkin itsestään myös herkän ja haavoittuvan puolen.[/QUOTE]

Ihana kuulla! Minusta miehesi kuulostaa ihan samalta kuin omanikin, mielestäni meilläkin mies kätkee hylkäämisenpelkonsa tuon kuorensa alle ja siksi pitää etäisyyttä. Montako vuotta teillä meni tähän prosessiin? Kuinka paljon jouduit "kaivelemaan", että sait miehesi avautumaan?

 

["vaimo"]

Minusta sulla on aika kieroutunut näkemys parisuhteesta, jos väkivallalla uhkaileva puoliso ei sua haittaa. Tunnetko olevasi onnellinen tollasessa suhteessa? Miksi hyväksyt tollasta käytöstä mieheltäsi? Minusta sinä et ole henkisesti kovinkaan voimissasi tai sit kävit aiemmin ihan pohjalla, jos suunta on nyt ylöspäin.

Nimenomaan kävin aiemmin aivan pohjalla ja suunta on nyt ylöspäin. Minulla oli todella vaikeaa hyvin pitkään.

En ole onnellinen tässä suhteessa, mutta en ole vielä aivan valmis tätä kokonaan kuoppaamaankaan. En edes hyväksy väkivallalla uhkaamista, mutta se on pieni paha oikeaan väkivaltaan verrattuna. Elättelen vielä toiveita, että tästä avioliitosta saataisiin tasapainoinen, väkivallaton ja muutenkin mukava - jos ei, niin ero on vaihtoehto sekin.

 

[jessus]

Mun mies on kans jossain määrin "tunnevammainen", olen huomannut, mut on hän ainakin yrittänyt muuttaa itseään tämän kahden vuoden aikana mitä me on yhdessä oltu.
Häneltä puuttuu kans tuo empatiakyky lähes kokonaan, ei todellakaan osaa juuri lohduttaa, mutta yrittää kuitenkin nykyään. Aiemmin ärsyyntyi silminnähden jos minulla oli surua, huono olla tai mieli maassa. Hän inhoaa ylikaiken itkemistä, siis ihmisten itkemistä. Monen monta kertaa mulleki (itken suht helposti riitatilanteissa ja muutenkin) tokaissut et älä viitti märistä tyhjästä... Olen hokenut ja hokenut hänelle et vaik hänen mielestä itku on turhaa, se ei itkijälle ole turhaa, et jos minä itken, silloin minuun sattuu tosi tosi paljon. Läheisyys, siihen olen hänet pakottanut. Sanonut et vaik hän ei tarvitse lähellä oloa, silitystä niin ymmärtää et MÄ tarvin. Siksi ei pukkaa mua pois sohvalta ku änkeän kainaloon, silittää oma-alotteisesti ku tulen kiehnään ja huomaa et kaipaan kosketusta. Meil miehelle on läheisyydeksi aina omalta kohdaltaan riittänyt seksi. Ja sitä on, ja paljon. Mut seksin lisäks kaikki muu koskeminen, tunteiden näyttäminen on ollut hänelle opettelua. Unissaan hän tosin monesti yöllä ottaa kiinni, suukottelee ja puhuu unissaan sanoja kulta, rakas.... näin on ollut aina, täydessä unessa

Mun mies on myös äkkipikainen, tulistuu helposti ja käyttäytyy uhkaavasti, sekin on tosin vähentynyt. Meidän yhteisen elämän alussa mies ei keskustellut. Ei ristiriitatilanteissa ollenkaan, mut puhumaankin hän on opetellut. Nykyään keskustellaan tilanteet perinpohjin yleensä, ratkaistaan ne, verrattuna aiemmin ku mies häipyi ja parin päivän hiljaisuuden jälkeen otti yht ja oli niinkuin ei olis mitää ollutkaan. Ja eihän mitkää asiat niin ratkea et niistä vain vaietaan..

Ero ap:n mieheen on se, et mä olen pakottanut miehen tuntemaan jotain. Tai siis ero on meillä ollut niin monesti käsillä ku mä en ole voinu hyväksyä miehen "kylmyyttä"... Ja mies ei ole halunnut erota. Eikä halua. Rakastaa mua niin paljon, et viimeisin kriisi puolen vuoden takana sai hänetkin itkemään kun luuli nyt menettäneensä mut lopullisesti. Ero siis tuntuis todellaki hänestä pahalta..

Parisuhde terapiaa mäki suosittelisin teille, tai mies yksin terapeutille puhumaan olis ehkä parempi. Et hän avautuis jollekki säännöllisesti ja keskustelis itsestään, tunteistaan. Onko mies koskaan itse myöntänyt tätä tunnevajavaisuutta??? Mun mies on... on myöntänyt et ei osaa asettua toisen asemaan, ja on myöntänyt et on jossain määrin narsistinenkin. Mut hän ymmärtää sen et mikäåän ihmissuhde ei toimi jos hän ei koita muuttaa itseään. Yänellä kolme "pitkää" ihmissuhdetta takana ennen minua, ja aina on kaatunut saman kaavan mukaan. Mulle sanonut et mua rakastaa ihan erilailla kuin aiemmin.. ja ymmärtää ja haluaa muuttua. Ikä tietysti tehnyt tehtäväänsä siinäkin..
Tsemppiä teille

 

[niih]

Meillä mies toteaa NAURETTAVAA ja ON osattava AIKUISMAINEN jos esim.totean että välillä lasten kiukuttelu ahdistaa ja jne. Ja ihmiset muuttuu 15v yhdessäolon aikana...

 

["vaimo"]

Onko mies koskaan itse myöntänyt tätä tunnevajavaisuutta???

Kyllä, mies sanoo ettei osaa näyttää tunteita eikä ymmärrä mitä tarkoitan, kun puhun rakkaudesta tai läheisyydestä. Hän myöntää, että se on hänelle aivan käsittämätön asia. Ongelma vain on se, että hänen mielestään hän saa olla sellainen kuin on (no, saahan toki...) eikä hänen tarvitse muuttua, vaan minun on hyväksyttävä hänet sellaisena kuin hän on. Onhan siinäkin perää, mutta jos meinataan tästä avioliitosta saada siedettävä minullekin, niin kyllä hän joutuu pari askelta tulemaan vastaan ja tekemään myönnytyksiä.

 

["huokaus"]

[QUOTE="jjj";23431141]Tiedän ainakin sen, että ei toista ihmistä täysin tunne, kun häneen rakastuu ja hänen kanssaan esim. perheen perustaa. Vaikka olisi vuoden kaksi tuntenut ihmisen, niin ei se mitään takaa. Ihmiset muuttuvat, tilanteet muuttuvat ja ihmisistä paljastuu uusia puolia, kun heidät oppii paremmin tuntemaan.

Naurettavaa tuollainen "miksi sitten otit tuollaisen miehen" valitus, joka juontaa todellakin vain omasta katkeruudesta.[/QUOTE]

Vaan tässä tapauksessa apn mies on ollut tuollainen jo suhteen alussa. Miehen luonne ja käytös ei ole tullut mitenkään yllätyksenä, vaan on ollut tuota aina. Siksipä tässä tapauksessa vastuu siirtyy myös ap:lle, hän on ihan itse päättänyt alkaa suhteeseen miehen kanssa joka on "tunnevammainen", äkkipikainen ja aggressiivinen. Ei aikuista ihmistä voi kukaan toinen muuttaa, mutta sitähän ei monetkaan tunnu ymmärtävän. Ei ole mitään taikasauvaa, jota heilauttamalla väkivaltainen ja tunneköyhä mies muuttuu unelmien prinssiksi. Ei siihen auta mitkään terapiat eikä pakottamiset. Mies on mikä on, ollut sitä samaa alusta saakka. Ja silti ap on päättänyt mennä juuri tuon miehen kanssa naimisiin ja perustaa perheen.

Tässä ei ole mitään katkeraa, muuta kuin sen henkilön osalta joka on yllämainitulla tavalla toiminut.

 

["vaimo"]

[QUOTE="huokaus";23431297]Mies on mikä on, ollut sitä samaa alusta saakka. Ja silti ap on päättänyt mennä juuri tuon miehen kanssa naimisiin ja perustaa perheen. [/QUOTE]

Jeps, tiedän, ja myönnän että vastuu on minullakin. Mutta kuten olen kertonut, en ollut ihan kunnossa kun lähdin tähän suhteeseen. En nyt ala tässä koko stooria kertomaan, mutta kyse ei ollut siitä, että olisin löytänyt unelmieni miehen, rakastunut ja perustanut perheen. Ennemminkin kyse oli olosuhteiden pakosta, joihin sitten alistuin. Tokikaan minua ei kukaan pakottanut, mutta... En edes ollut aikuinen, vaan 18-vuotias.

 

["jjj"]

On totta, että omatoimisesti ei toista ihmistä voi muuttaa. Mutta jos toinen ihminen itsekin haluaa muuttua, niin toinen voi tukea ja auttaa tässä muutoksessa.

Ja yleensäkin, varsin harvassa parisuhteessa kaksi "valmista" ihmistä kohtaa, ja pysyy sellaisena koko loppuelämän. Kyllä elämän ja tunteiden ja kokemusten jakaminen toisen ihmisen kanssa muuttaa myös itseä. Kyllä jos elämänsä ja lähes kaiken aikansa jakaa toisen ihmisen kanssa, niin väistämättä tämä ihminen vaikuttaa siihen, miten itsesi näet ja koet ja miten yleensäkin näet maailman ja millaiseksi muutut. Itse olisin varmasti erilainen ihminen, jos en olisi viimeistä kymmentä vuotta mieheni kanssa jakanut.

Ei kukaan ihminen elä tyhjiössä, jossa koko elämänsä pysyisi samanlaisena, vaan ihmiset muotoutuvat siksi mitä ovat nimen omaan vuorovaikutuksessa toisten ihmisten kanssa.

 

["huokaus"]

[QUOTE="vaimo";23431325]Jeps, tiedän, ja myönnän että vastuu on minullakin. Mutta kuten olen kertonut, en ollut ihan kunnossa kun lähdin tähän suhteeseen. En nyt ala tässä koko stooria kertomaan, mutta kyse ei ollut siitä, että olisin löytänyt unelmieni miehen, rakastunut ja perustanut perheen. Ennemminkin kyse oli olosuhteiden pakosta, joihin sitten alistuin. Tokikaan minua ei kukaan pakottanut, mutta... En edes ollut aikuinen, vaan 18-vuotias.[/QUOTE]

Sä et tunnu ottavan vastuuta edes omasta elämästäsi! Sä ihan itse päätit alkaa miehesi kanssa olemaan. Ihan itse päätit mennä sen kanssa naimisiin. Ihan itse päätit tehdä lapsia tuohon suhteeseen. Sulla on ihan koko ajan ollut olemassa toinenkin vaihtoehto. Ja on yhä edelleen. Mutta miestäsi sä et voi muuttaa, jollei hän itse ole valmis siihen. Ja sun sanojen mukaan näin ei ole. Joten sun pitää joko tyytyä tilanteeseen tai ottaa vastuu itse itsestäsi ja omasta onnellisuudestasi ja tehdä ratkaisut sen perusteella.

Ei sun kaltaisille ihmisille toimi päänsilittelyt ja voivottelut, sä olet uhri ja nautit siitä asemasta eikä sulla ole näköjään aikomustakaan olla mitään muuta. Ihan samalla tavalla toimii suurin osa niistäkin naisista, jotka on suhteessa väkivaltaisen ja alistavan miehen kanssa. Ei se mitään haittaa jos mies hakkaa ja on ilkeä ja julma, kun "se on muuten niin ihana ja maailman paras isä lapsille". Just joo. Siinä on taas todellisuudentajuttomat ressukat löytäneet toisensa.

 

["vieras"]

mä haluaisin kysyä et kumpi teistä oli ns. kiinnostuneempi alussa? esim. jos miehesi halusi kovasti olla kanssasi ja sitten vaan ns. taivuit olemaan hänen kanssaan niin ehkä hän pelkää et koska jätät hänet, ja näin ollen ei uskalla lähentyä kanssasi? odottaa ja pelkää vaan sitä päivää et koska ilmoitat lähteväsi? ei ehkä tietoisesti mutta alitajunnassa? ei ota niin kipeää kun koko ajan varautuu eroon...

 

["huokaus"]

[QUOTE="jjj";23431339]On totta, että omatoimisesti ei toista ihmistä voi muuttaa. Mutta jos toinen ihminen itsekin haluaa muuttua, niin toinen voi tukea ja auttaa tässä muutoksessa.

[/QUOTE]

Sä puhut koko ajan ihan jostain muusta asiasta, kuin nimenomaisesta ap:n tilanteesta. Apn mies ei halua muuttua, eikä koe omassa käytöksessään mitään mikä kaipaisi muutosta. Ap puolestaan kyselee neuvoja miehen "kouluttamiseen", mikä jo ajatuksena kahden aikuisen välisessä suhteessa kuulostaa täysin absurdilta.

 

["Sally"]

Ihan niinkuin olisin itse kirjoittanut omasta exästäni!

Olimme myös monta vuotta yhdessä, luulin, että kyllä hän jossakin vaiheessa vastaa hellyyteen hellyydellä....lopulta väsyin yrittämään. Huomasin, että kaipasin lasten kasvattamiseen toista aikuista, sellaista ihmistä jonka kanssa keskustella, joka tukee, rakastaa...ottaa edes joskus vaikka kädestä kiinni, ihan vaikka vain kotona kahden kesken. Silittäisi ohimennessään. Mutta vuoden vierivät ja kun huomasin erään itseäni järkyttäneen tapauksen yhteydessä, että hän ei kyennyt katsomaan minua edes silmiin muusta lohduttamisesta puhumattakaan---se oli viimeinen niitti sille suhteelle.

Halusin, että lapset saavat kotona sellaisen mallin, että on täysin normaalia halata, pussata ja näyttää tykkäämistään julkisesti, ja nyt minulla on ollut sellainen suhde jo monta vuotta. Tuntuu kuin olisin saanut elämäni takaisin monen vuoden varastoinnin jälkeen...enkä todellakaan kaipaa takaisin Siperiaan.

 

[Karju]

[QUOTE="jjj";23431339]On totta, että omatoimisesti ei toista ihmistä voi muuttaa. Mutta jos toinen ihminen itsekin haluaa muuttua, niin toinen voi tukea ja auttaa tässä muutoksessa.

Ja yleensäkin, varsin harvassa parisuhteessa kaksi "valmista" ihmistä kohtaa, ja pysyy sellaisena koko loppuelämän. Kyllä elämän ja tunteiden ja kokemusten jakaminen toisen ihmisen kanssa muuttaa myös itseä. Kyllä jos elämänsä ja lähes kaiken aikansa jakaa toisen ihmisen kanssa, niin väistämättä tämä ihminen vaikuttaa siihen, miten itsesi näet ja koet ja miten yleensäkin näet maailman ja millaiseksi muutut. Itse olisin varmasti erilainen ihminen, jos en olisi viimeistä kymmentä vuotta mieheni kanssa jakanut.

Ei kukaan ihminen elä tyhjiössä, jossa koko elämänsä pysyisi samanlaisena, vaan ihmiset muotoutuvat siksi mitä ovat nimen omaan vuorovaikutuksessa toisten ihmisten kanssa.[/QUOTE]

Muttakun ap:n mies ei halua muuttua tai hakea apua.

Parisuhteen aika aikaisessa vaiheessa tulee kyllä ilmi, onko toinen empatia/tunnevammanen. Kyllä sen parin tulee alussakin olla jotakuinkin samoilla raiteilla, että suhteesta tulee mitään. Hyvin nopeesti sen näkee, et "Tää suhde ei nyt olekaan mua varten". Kyllähän elämä muokkaa ihmistä, mut perusominaisuudet (luonne) pitäs kyllä säilyä ennallaan. Eri asia on, jos sit vaikka sairastuu.

 

[jessus]

[QUOTE="vaimo";23431276]Kyllä, mies sanoo ettei osaa näyttää tunteita eikä ymmärrä mitä tarkoitan, kun puhun rakkaudesta tai läheisyydestä. Hän myöntää, että se on hänelle aivan käsittämätön asia. Ongelma vain on se, että hänen mielestään hän saa olla sellainen kuin on (no, saahan toki...) eikä hänen tarvitse muuttua, vaan minun on hyväksyttävä hänet sellaisena kuin hän on. Onhan siinäkin perää, mutta jos meinataan tästä avioliitosta saada siedettävä minullekin, niin kyllä hän joutuu pari askelta tulemaan vastaan ja tekemään myönnytyksiä.[/QUOTE]

Juurikin näin. Kyllä miehes, jos haluaa sun kans jatkaa ja avioliiton pelastaa, täytyy olla valmis tuleen vastaan myös. Jos ei, niin musta sun ei pidä enää jäädä jos et ole onnellinen.. Luulen et täs on nyt vaikeampi viel tilanne siks, et miehes on saanut olla kuka on niin kauan, ja nyt vasta sä sit haluat häntä opastaa oleen erilainen...

 

["vaimo"]

[QUOTE="huokaus";23431382]Sä et tunnu ottavan vastuuta edes omasta elämästäsi! Sä ihan itse päätit alkaa miehesi kanssa olemaan.[/QUOTE]

Minusta se on vastuunottamista, että ensin hoitaa oman päänsä kuntoon ja sitten alkaa miettiä, miten saisi elämänsä sellaiseen järjestykseen että voisi elää tyytyväisenä. En vain ole luonteeltani sellainen, että päättäisin asioita nopeasti ja hyppäisin tuntemattomaan; tahdon harkita rauhassa. Ennen kuin olen valmis eroamaan, tahdon ensin elää mieheni kanssa pari vuotta terveenäkin (vrt. masentuneena ja ahdistuneena) ja nähdä, onko meillä mahdollisuuksia onnellisuuteen yhdessä. Siihen kaipaan apuja, neuvoja ja kokemuksia.

 

["vaimo"]

[QUOTE="vieras";23431383]mä haluaisin kysyä et kumpi teistä oli ns. kiinnostuneempi alussa?[/QUOTE]

Minä. Olen aina ajatellut, että jos minä vain tykkään tarpeeksi ja muutun sopivaksi enkä vaadi liikoja (=mitään), mies joskus alkaa tykätä minusta.

 

["vaimo"]

Luulen et täs on nyt vaikeampi viel tilanne siks, et miehes on saanut olla kuka on niin kauan, ja nyt vasta sä sit haluat häntä opastaa oleen erilainen...

Olen ihan samaa mieltä. Olen toiminut väärin siinä, että olen sopeutunut liikaa enkä vaatinut mitään, mutta kun on oikein heikoilla voimilla, ei jaksa vaatia, vaan sopeutuu.

 

["huokaus"]

[QUOTE="vaimo";23431433]Minusta se on vastuunottamista, että ensin hoitaa oman päänsä kuntoon ja sitten alkaa miettiä, miten saisi elämänsä sellaiseen järjestykseen että voisi elää tyytyväisenä. En vain ole luonteeltani sellainen, että päättäisin asioita nopeasti ja hyppäisin tuntemattomaan; tahdon harkita rauhassa. Ennen kuin olen valmis eroamaan, tahdon ensin elää mieheni kanssa pari vuotta terveenäkin (vrt. masentuneena ja ahdistuneena) ja nähdä, onko meillä mahdollisuuksia onnellisuuteen yhdessä. Siihen kaipaan apuja, neuvoja ja kokemuksia.[/QUOTE]

Eipä kovin vastuulliselta kuulosta hankkia lapsia ja vasta sitten alkaa miettimään, että onkohan tää parisuhde sittenkään sitä mitä mä haluan. Jos luonteeltasi olet hidas ja harkitsevainen, niin kai sä silloin suhteen alussakin pohdit hartaasti ja pitkään haluatko elää miehesi kanssa ja perustaa hänen kanssaan perheen? Sä haet koko ajan syitä elämäntilanteeseesi kaikesta muusta, mutta et yhtään näe, että sä olet ihan itse omilla valinnoillasi päätynyt tuohon tilanteeseen. Miehesi ei ole syypää onnettomaan olotilaasi, vaan ihan sinä itse. Se on se pointti tässä kaikessa. Ja niinkauan kun sä et sitä ymmärrä, ei ole odotettavissa että sun onnellisuutesi lisääntyisi missään vaiheessa.

Marttyyrinkruunu ei tee ihmistä onnelliseksi.

 

[Karju]

[QUOTE="vaimo";23431433]Minusta se on vastuunottamista, että ensin hoitaa oman päänsä kuntoon ja sitten alkaa miettiä, miten saisi elämänsä sellaiseen järjestykseen että voisi elää tyytyväisenä. En vain ole luonteeltani sellainen, että päättäisin asioita nopeasti ja hyppäisin tuntemattomaan; tahdon harkita rauhassa. Ennen kuin olen valmis eroamaan, tahdon ensin elää mieheni kanssa pari vuotta terveenäkin (vrt. masentuneena ja ahdistuneena) ja nähdä, onko meillä mahdollisuuksia onnellisuuteen yhdessä. Siihen kaipaan apuja, neuvoja ja kokemuksia.[/QUOTE]

Se on jo temppu, että olet tollasessa suhteessa saanu itteäs kohennettua henkisellä tasolla, kun apuja et näytä saavan kotona. Riski vaan on suuri, että joku päivä masennut uudelleen ja tipahat sinne pohjalle taas, kun sulta voimavarat ehtyy. Mites käy sitten esim. lapselle?

 

[hans]

Miehet ovat myös keskimäärin tunnekylmempiä ja empatiakyvyttömämpiä kuin naiset. Tämä on vain hyväksyttävä. Monet miehet eivät kykene ymmärtämään lainkaan monimutkaisempia tunteita.

 

["vaimo"]

[QUOTE="huokaus";23431483]Eipä kovin vastuulliselta kuulosta hankkia lapsia ja vasta sitten alkaa miettimään, että onkohan tää parisuhde sittenkään sitä mitä mä haluan. [/QUOTE]

Ehkä sinulla ei ole tietoa tai kokemusta siitä, mitä pitkäaikainen masennus ja kompleksiset traumat tekevät ihmisen psyykelle, joten minun on turha yrittää selittää sinulle taustoja, miksi olen nyt tässä. Tottakai olen omilla valinnoillani päätynyt tähän, mutta olenko ollut terve ja kypsä päättämään asioista? En. Eikä mieheni ole syypää, vaan lähinnä meidän erilaisuutemme. Minä olen jo muuttunut, miehen panosta odotellaan.

 

["vaimo"]

Se on jo temppu, että olet tollasessa suhteessa saanu itteäs kohennettua henkisellä tasolla, kun apuja et näytä saavan kotona. Riski vaan on suuri, että joku päivä masennut uudelleen ja tipahat sinne pohjalle taas, kun sulta voimavarat ehtyy. Mites käy sitten esim. lapselle?

Tämä on se kysymys, jota pohdin paljon. Minulla on hyvä terapiasuhde, mutta entäs kun se loppuu?