P
pohdiskelija-71
Vieras
Ihan pikagallupina kysyn, miten muut, joilla mahdollisesti välit poikki omaan lapsuudenperheeseen, pärjäävät? Vai pärjäävätkö?
Oma lapsuuteni oli kamala, henkisesti häiriintyneen väkivaltaisen isäni "orjana". Isäni ei ole todellakaan terve, vaan nauttii toisten hädästä, kärsimyksestä ja pelosta, ja sainkin koko lapsuuteni ajan elää jatkuvassa pelossa isän väkivallantekojen ja henkisen nöyryytämisen alaisuudessa.
Aikuisiällä meno jatkui väkivaltauhkailuina ja pari kertaa käsiksi käymisellä. Kun omat lapset syntyivät niin uhkailu siirtyi heihin. Isäni on uhannut omaa, lasteni ja perheeni terveyttä ja henkeä joten olen joutunut muuttamaan eri paikkakunnalle turvallisuussyistä ja laitoin välit poikki. Äitini on täysin isän alamainen ja koska isä on kieltänyt äidiltäni yhteydenpidon minuun niin äiti haluaa tässä asiassa miellyttää isää.
No, varsinainen "juttu" on se, että vaikka välien poikkaisu helpotti omaa psyykkistä jaksamistani niin ongelmaksi tuli MUU MAAILMA eli lähinnä sukulaiset ja tutut. On todella ongelmallista että minua jatkuvasti paheksutaan asian tiimoilta, tivataan olenko käynyt vanhempieni luona, miksen hoida vanhenevia vanhempiani ja miksi vanhemmiltani viedään isovanhemmuuden ilo. Työkaverit ym. puolitutut ovat kovia tuomitsemaan sen että miten voin olla julma ja paha lapsi kun en pidä yhteyttä vanhempiini.
Nämä taivastelut ja jeesustelut on tavallaan pakko niellä, siellä en oikein voi alkaa selittelemään miksi näin on käynyt ja mitä on tapahtunut. En oikein halua - enkä ehkä osaa tai pystykään - kauheista lapsuudenkokemuksistani puhumaan.
Minulle asia näyttäytyy niin että on valtavat paineet siihen että pitäisi olla "ihanaa isovanhempien laatuaikaa lastenlasten kanssa" ja "pitäisi viettää kaikki joulut ja juhlat yhdessä" ja nyt kun en näin tee, niin olen jotenkin epäonnistunut tai ITSE syyllinen tilanteeseeni. Olen totta vie yrittänyt asioita puhua ja keskustella mutta henkisesti sairaan psykopaatin kanssa ei todellakaan voi keskustella tai neuvotella - ihmiset jotka tietävät tämän lajityypin tietänevät mitä tarkoitan.
Ongelma on siis varmaan osin omani, tiedän että paineista ei pitäisi piitata tai asiasta välittää, mutta minulle tämä päätös on osoittautunut todella raskaaksi - ei siis vanhempieni takia vaan ympäirövän suvun ja verkoston. En jaksa uskoa että olen maailman ainoa ihminen joka ei voi pitää yhteyttä omiin vanhempiinsa - siltä kuitenkin usein tuntuu kun kaikki lapsiperheet hehkuttavat sitä onnea miten lapset viedään mummolaan, miten käydään etelässä kolmen sukupolven perhereissulla jne jne.
Mielelläni kuulisin miten muut mahdollisesti samankaltaisessa tilanteessa olevat ovat jakseneet päätöksensä kanssa elää.
Ai niin, isäni ei ole saanut hoitoa sairauteensa koska ei myönnä itsessään mitään vikaa. Hänen luonnehäiriönsä on kyllä jossain määrin jo sukulaisten tiedossa, mutta niinhän se on että jos ihminen itse ei halua parantunua niin vaikea on pakkohoitoonkaan ihmistä saada...
Oma lapsuuteni oli kamala, henkisesti häiriintyneen väkivaltaisen isäni "orjana". Isäni ei ole todellakaan terve, vaan nauttii toisten hädästä, kärsimyksestä ja pelosta, ja sainkin koko lapsuuteni ajan elää jatkuvassa pelossa isän väkivallantekojen ja henkisen nöyryytämisen alaisuudessa.
Aikuisiällä meno jatkui väkivaltauhkailuina ja pari kertaa käsiksi käymisellä. Kun omat lapset syntyivät niin uhkailu siirtyi heihin. Isäni on uhannut omaa, lasteni ja perheeni terveyttä ja henkeä joten olen joutunut muuttamaan eri paikkakunnalle turvallisuussyistä ja laitoin välit poikki. Äitini on täysin isän alamainen ja koska isä on kieltänyt äidiltäni yhteydenpidon minuun niin äiti haluaa tässä asiassa miellyttää isää.
No, varsinainen "juttu" on se, että vaikka välien poikkaisu helpotti omaa psyykkistä jaksamistani niin ongelmaksi tuli MUU MAAILMA eli lähinnä sukulaiset ja tutut. On todella ongelmallista että minua jatkuvasti paheksutaan asian tiimoilta, tivataan olenko käynyt vanhempieni luona, miksen hoida vanhenevia vanhempiani ja miksi vanhemmiltani viedään isovanhemmuuden ilo. Työkaverit ym. puolitutut ovat kovia tuomitsemaan sen että miten voin olla julma ja paha lapsi kun en pidä yhteyttä vanhempiini.
Nämä taivastelut ja jeesustelut on tavallaan pakko niellä, siellä en oikein voi alkaa selittelemään miksi näin on käynyt ja mitä on tapahtunut. En oikein halua - enkä ehkä osaa tai pystykään - kauheista lapsuudenkokemuksistani puhumaan.
Minulle asia näyttäytyy niin että on valtavat paineet siihen että pitäisi olla "ihanaa isovanhempien laatuaikaa lastenlasten kanssa" ja "pitäisi viettää kaikki joulut ja juhlat yhdessä" ja nyt kun en näin tee, niin olen jotenkin epäonnistunut tai ITSE syyllinen tilanteeseeni. Olen totta vie yrittänyt asioita puhua ja keskustella mutta henkisesti sairaan psykopaatin kanssa ei todellakaan voi keskustella tai neuvotella - ihmiset jotka tietävät tämän lajityypin tietänevät mitä tarkoitan.
Ongelma on siis varmaan osin omani, tiedän että paineista ei pitäisi piitata tai asiasta välittää, mutta minulle tämä päätös on osoittautunut todella raskaaksi - ei siis vanhempieni takia vaan ympäirövän suvun ja verkoston. En jaksa uskoa että olen maailman ainoa ihminen joka ei voi pitää yhteyttä omiin vanhempiinsa - siltä kuitenkin usein tuntuu kun kaikki lapsiperheet hehkuttavat sitä onnea miten lapset viedään mummolaan, miten käydään etelässä kolmen sukupolven perhereissulla jne jne.
Mielelläni kuulisin miten muut mahdollisesti samankaltaisessa tilanteessa olevat ovat jakseneet päätöksensä kanssa elää.
Ai niin, isäni ei ole saanut hoitoa sairauteensa koska ei myönnä itsessään mitään vikaa. Hänen luonnehäiriönsä on kyllä jossain määrin jo sukulaisten tiedossa, mutta niinhän se on että jos ihminen itse ei halua parantunua niin vaikea on pakkohoitoonkaan ihmistä saada...