Kenelle olette kertoneet lapsettomuushoidoista?

[Tiikerintassu]

Itse olemme mieheni kanssa lapsettomuushoidoissa. Reilut kaksi vuotta yritetty ja viime syksynä aloitettu tutkimusrumba. Ensimmäinen inseminaatio takana ja seuraavan vuorossa koeputkihedelmöitysjono jos ei tärppää.

Olisin kiinnostunut kuulemaan miten te olette hoitaneet asiasta kertomisen? Asiasta on keskusteltu tällä palstalla ennenkin, mutta päätin aloittaa tuoreen pinon.

En ole kertonut kuin siskolleni ja yhdelle ystävälle, johin luotan kuin kallioon. Sisko on vielä perheetön, mutta ystäväni sai juuri kolmannen lapsensa ja elää hengessä mukana. Vanhemmat odottavat kovasti lapsenlapsia ja joskus tuntuu että olisi helpompi vain täräyttää kylmät tosiasiat pöydälle ja kasoa mitä sanovat, mutta en tunne olevani valmis vastaamaan kaikkiin kysymyksiin. Kaveripiirissä lapsia suorastaan tehtaillaan ja tuntuu, että tärppejä tulee kun vähän kalsarin punttia vilauttaa.

Lapsettomuutemme syynä on miehen liikkumattomat siittiöt - hitaasti kaartelevia ainoastaan 1-6 %. Miten te, joilla mies on "syypää" lapsettomuuteen. Onko itsetunto kestänyt kertomisen ja onko tullut tuhkamunan leima otsaan? Itse en tätä miehelle haluaisi, sillä hän on kaikin puolin mies laiskoja siittiöitä lukuunottamatta. Entä jos teissä on "vikaa", miten kestätte asiasta kertomisen?

Entä milloin ja miten olette työpaikallenne kertoneet? Itse olen töissä pienessä työyhteisössä, jossa kaikki poissaolot huomataan. Itse olen uraputkessa, enkä halua, että lapsettomuushoidoista kertominen jarruttaa minuun tehtyjä satsauksia. Toisaalta oma lapsi ajaa kaiken edelle ja ura saa vaikka jäädä jos niikseen tulee. Mutta entä jos emme saakaan lasta?

Stressaavaa! Nyt tarvitaan henkistä tukea eli laittakaa näppis laulamaan!

 

[Annuli81]

Meillä kanssa ongelmana miehen siittiöt, joista 0% liikkuu eteenpäin vasta-aineiden vuoksi.
Ollaan lähimmille ihmisille kerrottu, kuten meidän vanhemmille ja muutamalle ystävälle.
Tuhkamunan leimaa otsaan ei ole todellakaan tullut, ei mitään sinne suuntaankaan, en kyllä osannut sitä edes pelätä.
Varmasti mies joutuu kamppailemaan paljonkin oman itsetuntonsa kanssa näiden asioiden kanssa, se on selvä. Toivon, että olen pystynyt helpottamaan hänen oloaan toteamalla haluavani hänen kanssaan lapsen, en keneenkään muun. Ja tiedän asian olevan ihan sama toistepäinkin!

Itseasiassa kävi selville lähiaikoina, että miehen yhdellä ystävällä sama ongelma! Hän ei ole nyt parisuhteessa, mutta ex-puolison kanssa ilmeisesti käynyt hoidoissa. Kännipäissäänolivat tietenkin näistä asioista puhuneet... Olen ymmärtänyt miehestä johtuvan lapsettomuuden yleistyneen viime aikoina.

Töissä en ole puhunut asiasta muuta kuin hyvälle työtoverille. Harkitsen esimiehelle kertomista kehityskeskustelussa, mutta luulen kuitenkin päätyväni olemaan kertomatta.

 

[SaanaS]

Hyvin samanlailla ajattelen.

Meillä myös pelkästä miehestä johtuva lapsettomuus. Olemme kertoneet pikku hiljaa ihan kaikille. Se on vapauttavaa, mutta myös raskasta kyselyineen.

Miehelle siittiöiden sperheikko laatu ei ole ottanut itsetunnon päälle, koska hänelle se on rautainen. Vaikeita aikoja on kyllä parisuhteessa , koska minun työurani on pirstaleina hoitojen takia. Reagoin niihin hyvin voimakkaasti enkä pystynyt tekemään työtäni psyykkisesti enkä fyysisesti. Lisäksi poissaolojen kertyminen on oma lukunsa. Tästä mies ottaa kovasti syyllisyyttä niskaansa ja pitää pahaa oloa sisällänsä. Yritän aina kertoa ja kertoa hänelle etten syytä häntä mistään ja rakastan niitä pöhköjä siittiöitäkin...

Riippuu todella paljon miehestä, miten kestää ulkopuolisille kertomisen. Kannattaa jutella siitä yhdessä paljon.

Työyhteisöstä ja hoitorumbasta riippuu miten töiden yhteensovittaminen sujuu..

Joka tapauksessa tämä on rankkaa ja minua on auttanut vertaistuki muutamalta ystävältä ja lisäksi täältä palstalta!!

Voimia ja aurinkoa!!!

 

[Alaston lohikäärme]

No me ei olla kerrottu kenellekään muulle paitsi mun yksi ystävä tietää.
Ja tänään viimex mun käly sanoi jotain tyyliin " älkää tehkö lapsia, elämä on paljon helpompaa". Mieleni teki kovasti sanoa, et lapsia saadaan, jos saadaan. Tosin meillä niitä kyllä tehdäänkin. Oikein laboratoriossa asti.
Tää on mulle niin iso kriisi, etten ole oikeen valmis kertomaan kenellekään. Ja miehen siittiöistä johtuu meilläkin. Tai ainakaan toistaiseksi ei ole muuta syytä löytynyt.

 

[piip]

Jäin miettimään tuota, pitääkö lapsettomuudesta kerrottaessa oikeasti kertoa myös se, kummassa on todennäköinen syy. Minusta kysymyksiin voisi ihan asiallisesti vastata, että on yhdessä päätetty olla erittelemättä ongelmien syytä. Tämä on tietysti vain spekulaatiota, koska emme ole kertoneet lapsettomuudestamme kenellekään. Tunnen kuitnekin kovin vieraaksi ajatuksen, että leimaisimme toisen meistä "syypääksi".

 

[Tiikerintassu]

Piip, kirjoitit hyvin. Kiitokset!

Itselläni on tuskainen olo, sillä olen juuri siinä iässä jolloin lapsia odotetaan viimeistään ilmestyvän (32 v.). Ihmiset kysyvät todella suoria kysymyksiä ja kuten näillä sivuilla on tullut todettua, meitä lapsensaantivaikeuksista kärsiviä on paljon. Todennäköisesti minunkin tuttavapiirissäni heitä on, mutta nämä asiat eivät oikein ole kahvipöytäkeskusteluissa.

Onneksi saan tukea heiltä joille asian olen pystynyt kertomaan ja tämä keskustelu auttaa myös paljon. Meitä samassa veneessä istuvia on ihan liian monta! :headwall:
Halauksia teille kaikille!

 

[Kuunkulta]

Me ollaan yritetty pysyä sellaisella "keskitiellä" tuon kertomisen suhteen.
Toisaalta en haluais avoimesti kertoa jokaiselle ihmiselle ja toisaalta en pystyis ihan kokonaan salaamaankaan tätä surua sisälleni. Vaan pari ihmistä tietää näistä hoidoista, sellaiset ihmiset joihin luotan 100 % ettei mene lavertelemaan meidän asioita eteenpäin ja suhtautuvat hyvin empaattisesti ja ovat tukena. Tämä tuki on todella arvokasta, ja he eivät ole sellaisia ihmisiä, jotka antais jotain neuvoja tai syyttelis tai jotain.
Olen kyllä oppinut hyvin varovaiseksi sen suhteen kenelle kerron ja miten paljon ja kenelle en puhu mitään.
Jotenkin sen vaistoaa ihmisestä, minkä tyyppinen on, että miten suhtautuisi jos kertoisin.
Tein sen virheen, että kerroin yhdelle raskaanaolevalle kaverille, että meillä on ongelmia lapsen saannin suhteen ja hän meni sitten lallattamaan sitä etiäpäin, ja tuli just kaikenlaista neuvoa: " et se vauva tulee sit kun on tullakseen, kun oma kroppa on siihen VALMIS" Arvatkaa tekikö mieli sanoa, että kuule et tiedäkään miten valmis mun kroppa jo on...
Se huono puoli on aina, et jos kertoo niin altistuu, noille ajattelemattomille ja typerillekin kommenteille ja neuvoille. Mut sit jos ei kerrokaan, niin saa aina kuulla sitä, et koskas teille ja etteks te haluu lapsia?-kommentteja ja keksiä niihin sitten erilaisia vastauksia.
Oon sit aina vähän oman mielen mukaan vaihtelevasti vastaillut noihin kysymyksiin ja tietty riippuen kuka kysyy. Toisaalta jos joku oikein sitkeästi ja loukkaavasti pommittaa noilla kysymyksillä niin ois hyvä vastata topakasti takaisin, niin loppuu siihen.

Meil on molemmissa " vikaa" ja jos mua alettais syyttelemään (voin hyvin kuvitella miehen sukulaisten puolelta), niin aion kyllä sanoa et meissä on molemmissa tutkitusti " vikaa".
Valitettavasti nykyäänkin lapsettomuudesta syyllistetään usein naista, kun ei tule raskaaksi.
Vanhemmat ihmiset etenkin.

Tämä lapsettomuusongelma on jo tarpeeksi vaikea kestää oman pään sisällä. Ja sitten pitäisi vielä jotenkin sumplia ympäristön kanssa kertoako ongelmasta ja miten ja kenelle vai ollako kertomatta. Ja kestää ajattelemattomia, typeriä ja loukkaavia kommentteja.
On tää niin vaikeeta! :headwall:

 

[Milla Migliore]

Molempien vanhemmille ja sisaruksille, mä olen töissä kertonut pomolle ja muutamalle työkaverille (päälliköille, työntekijät ei tiiä ). En tiiä kelle mies on kertonu, mut arvelen, ettei kellekään.
Mä suhtaudun mustalla huumorilla tähän lapsettomuuteen ja haluan puhua avoimesti tästä niiden kanssa, jotka tietää. Siten mun pää kestää, enkä masennu tai ala surkuttelemaan itseäni.
Joskus jään tuijottelemaan esim jonkun asiakkaan pientä muksua ja haaveilen omasta. Tulee semmonen kaihoisan surumielinen olo.
Mullekin kävi kuten Kuunkullalle; tuore äiti sanoi pirteästi, että "kyllä se vauva sieltä tulee ku on tullakseen!", niillä itellä tärppäs samantien silloin ja me ollaan yritetty 2,5 vuotta.... On jokku muukki sanonu noin ja aina se on yhtä ärsyttävää! :/

 

[minea81]

Meillä kerrottu molempien vanhemmille. Miehen siskoilla jo lapsia eli siellä puolen ollaan jo mummi ja ukki. Mun äiti haluaa mummox varmaan melkein yhtä paljon kuin minä äidix. Mulla isompi veli joka varmaankin kohta puoliin perustaa perhettä, ahistaa ajatuskin äidin mummo intoilusta. Ei varmaan ymmärrä paljonko minuun sattuu kun ympärillä poksahdellaan raskaaksi. Ei sitä ymmärrä kukaan muu kuin te kohtalo toverit!

Itse en ole kertonut kavereille enkä töihinkään. Mulla sen verran joustava työ että voin siirtää työt vaikka seuraavalle päivälle.
Mulle vois tehdä hyvääkin keskustella jonkun kans, meinaa ruveta kroppa ilmoittelemaan loppuunpalamisesta. Tätä asiaa kun on miettinyt useamman vuoden joka päivä itkun kera niin kyllähän sitä kehokin kovilla on. vuosi sitten jouduin olemaan sairaslomallakin kun tuli hengenahdistusta ja rytmihäiriö tuntemuksia. Jännä että keho keksii keinot ilmoittaa milloin on levättävä. Rintaa ahistaa taas...voikun osaisi olla murehtimatta...

Meillä tiettävästi vikaa miehessä ja siitä kerrottu myös vanhemmille. Miehelle ei mikään ongelma että kerrottiin, kun eihän sille mitään voi!

 

[EnniV]

Mä oon kertonut meidän tilanteesta omille vanhemmille, ja muutamille kavereille. Yksi kaveri varsinkin on sellainen, ettei varmaan ole pitänyt asiaa omana tietonaan. En kuitenkaan ole kertonut hoidoista yksityiskohtaisesta, ja välillä jos joku kysyy jotain sanon, että en halua puhua tai muuta ympäripyöreätä. En myöskään ole kertonut töissä, kuin lähimmälle esimiehelleni, kun oli pakko ottaa punktion takia sairaslomaa, enkä kyennyt valehtelemaankaan.

En kyllä kanssa lähtis miehen ongelmista kertoilemaan kenellekään, jos sellaisia olisi. Tuntuis tosi pahalta, jos oma mieheni kertoilis mun mahdollisista vioista/ongelmista joillekin kavereilleen, jotka eivät tietenkään ole mulle niin läheisiä. Tuntuu, että haluan joko itse olla paikalla tai sitten ei kerrota ollenkaan.

Mua ei oo mitenkään erityisesti helpottanut se, että oon kertonut asiasta. Ei kukaan kuitenkaan ymmärrä, ja en jaksa niitä kommentteja että sillä ja tällä on auttanut se ja tämä. No meilläpä ei oo auttanut. Yksikin kaveri sanoi, kun kerroin keskenmenostani, että ehkä se ei vaan kiinnittynyt kunnolla... Joo, sehän on hirveen lohduttavaa, kun siihen kiinnittymiseen voi itse niin paljon vaikuttaa..

En tiiä oliko tästä mitään iloa, kun tuli vähän negatiiviseen sävyyn kirjoitettua. Kannattaa ehkä läheisille kertoa, jotta tietävät tilanteen ja voivat ainakin yrittää suhtautua siihen jotenkin. Minusta voi kyllä sitten lisätä, että asia on niin arka, että toivoo tosiaankin, ettei siitä puhuttais eteenpäin.

 

[onneliina]

Huh, tänään kerroin lapsuudenystävälleni. En ollut nähnyt häntä pariin vuoteen, ja varmaan jo toisessa lauseessa tuli jo kerrottua lapsettomuudesta, hoidoista, pettymyksen tuskasta.

Hän on ensimmäinen, joka ymmärsi asian ja sanoillaan toi lohtua. Eikä hän paljoa tietenkään pystynyt sanomaan, mutta jotenkin hän järkeili, että kyllä sen vaan on tapahduttava mullekin joku päivä. En tiedä enää, uskonko edes itse sitä, mutta lohduttaa edes kun kuulen jonkun muun sen sanovan.

 

[Inkku83]

Mulla on ollut sinäänsä onnellinen tilanne että en ole kokenut että kaverit joille kerron lapsen saanti vaikeuksista levittäisivät tietoa eteenpäin, jotenkin ajattelen sen olevan sellaisen asia jota ei levitellä (eikä ole vielä ainakaan tullut sellaista tilannetta että joku olisi hölötellyt asiaa eteenpäin), mutta mistäs sitä tietää että milloin joku puolituttu tulee juttusille kuultuaan asiasta joltain muulta. Meillä lapsettomuuden syynä olen minä itse, minulle todettiin vastikään endo.

Omat vanhempani tietävät asiasta ja suhtautuvat todella hyvin (Äiti oli alussa hieman hankala kun kerroin hänelle jo lapsi suunitelmistaki ja hän odotti niin innokkaana että jossain vaiheessa piti todella ottaa vakavasti keskusteluun se että minusta tuntuu todella pahalle se "jokos sitä ollaan raskaana" jutut) Mutta nyt kun aikaa on kulunut ilman vauva uutisia hän on tukenut minua valtavasti hoitojen aikana.

Miehen vanhemmille ei ole suoraan kerrottu mutta he varmasti aavistavat asian eivätkä ole sen takia alkaneet kummemmin udella asiata.

Mikä on sellainen tilanne jossa toiset vanhemmista eivät ymmärrä lapsettomuutta? Jäi askarruttamaan minua Amodini.

Minun tilanteessani asiasta suoraan sanominen on vähentänyt huomattavasti vauva kyselyjen määrää.

 

[soleil76]

Me ollaan oltu tosi avoimia tämän asian suhteen. Meillä on paljon ystäviä, joista kaikki taitavat olla asiasta tietoisia. Molempien vanhemmille kerrottiin nyt, kun saatiin diagnoosi (miehen laiskat siittiöt). Kaikki ovat olleet tosi ihania. Osa ystävistä on saattanut sanoa jotain tökeröä, mutta sitten olen todennut heille, että älä sano noin. Ollaan myös kerrottu syy, joka siis on miehessä, mutta toisaalta on asia niinkin, että jos itse olisin nuorempi (olen 31), niin olisihan minunkin hedelmällisyyteni parempi ja "tasoittaisi tilannetta".

Mieheni on ottanut asian hyvin, hän on niin käsittämättömän peruspositiivinen, että ei muserru kovin helposti. Minä taas olen oikea tuuliviiri!

Tuntemattomille, puolitutuille ja ei-niin-läheisille-ystäville emme ole asiasta kertoneet. Oikestaan olemme kertoneet tästä sellaisille ihmisille, joille yleensäkin kerromme omia asioitamme.

 

[Hobelix]

Me ollan kanssa kerrottu avoimesti kaikille. Mun siskolla oli vaikeuksia ja oli hoidoissa ja nyt hänellä on kaksi pientä poikaa. Ma olen tietysti luonnostanikin sellainen että kerron asioitani helposti ystävilleni jne. Työn puolesta kerroittiin siksi, että ihmiset joilla on vaikeaa puhua asoista, voisivat tulle juttelemaan edes jonkun kanssa (mieheni ja mä ollaan pastoreita).
Siskoni ei kertonut kun vasta olivat jo aloittaneet hoidot. Mun täytyy sanoa että se sattui. Sillä oli ollut vaikeaa ymmärtää kaikki sen kuukausittaiset kiukkupuuskat ja muut jutut. Ja mä olisin vain halunnut olla ja kuunnella ja jakaa kaikkea sitä. Mua loukkasi ettei se luottanut omaan perheeseensä niin paljon ettei uskonut meidän osaavan olla tukena. Sen lisäksi kaikki se pettymys yrittämisestä meni sen miehen niskoille. Oltais mekin voitu sitä surua kuunnella.

 

[ripsu]

Meillä lapsettomuudesta tietävät luullakseni melkein kaikki ystävät ja ainakin lähimmät sukulaiset. Aika moni tietää myös, että hoidoissa olemme. Alkuun olimme asiasta avoimempia, nyt tuntuu, että ainakin minä kaipaan enemmän omaa tilaa ja rauhaa, ehkä myös puoliso. Olen kyllä tyytyväinen siitä, että moni on edes vähän kärryillä - kuulemme hyvin harvoin uteluita lasten hankkimisesta. Mieli kuitenkin vaihtelee (ehkä hoitojen vaiheen mukaan): välillä kadun, että olen koskaan kenellekään puhunut lapsettomuudesta, välillä taas toivon kanssaihmisiltä suurempaa hienotunteisuutta heidän julistaessaan "lapsellisen" elämän ihanuutta tms. Kovin suurta hienotunteisuutta ei voi ehkä odottaa, jos ei väännä syitä rautalangasta... Välillä ihmisten tietämättömyys lapsettomuudesta hämmästyttää, ja olen ajatellut, että viimeistään sitten, jos lapsi on joskus tulossa, voisin puhua enemmän hoidoista ja lapsettomuudesta.

Jäin vähän ihmettelemään, kun ketjussa aikaisemmin puhuttiin aika paljon nimenomaan miehen ongelmista raskauden yrityksessä, ja sen myötä itsetunto-ongelmista. Onko asia miehille jotenkin arkaluonteisempi kuin naisille? Kyllähän naisiakin osataan syyllistää lapsettomuudesta julmasti, ja oman kokemukseni mukaan naisten maailmassa lapsellisten ja lapsettomien yhteentörmäykset ovat yleisempiä ja ikävämpiä kuin miesten maailmassa (saman havainnon on puolisokin tehnyt).

 

[Annuli81]

ripsu, uskon että miehille ja naisille lapsettomuus tekee yhtälailla kipeää, mutta suhtautumisessa asiaan on varmasti eroja miesten ja naisten kesken. Vaikka tietenkin jokainen ihminen, on sitten nainen tai mies, suhtautuu asiaan juuri omalla laillaan.
Meillä sureminen eroaa siten, että minä olen itkenyt ja halunnut puhua asiasta loputtomiin, mies taas enemmänkin purkanut pahaa oloaan muuten, etenkin liikunnan avulla.

 

[Orion-]

Anoppi sai viime viikonloppuna tietää. Mies kertoi hälle. (Minun vanhemmat ja kaveri tiesi jo ennestään, kuin myös miehen siskolle kerroin tässä joku viikko sitten.) En ollu sillon paikalla, nyt tässä viikon lopulla oon menossa käymään sielä, vähän "innoissani" odotan, että tuleeko mitään kommenttia. Miehelle oli sanonut tyyliin "ei kannata vielä heittää kirvestä kaivoon", mun asioita ei ruukaa kommentoida eikä kysellä (lainkaan, yhtään mitään), mutta olis kyllä kiva, kun edes jollain tasolla ottais puheeksi. (Ite en osaa ottaa..)

 

[Fallon75]

Me kerroimme. Avoimesti kaikille jotka kyselivät. Kerroin myös esimiehelleni, kun jouduin työaikana ramppaamaan polilla ultrissa ja välillä piikittämään Menogonia tai Puregonia työpaikan vessassa.
Aivan alussa tietenkään emme oikein asiasta puhuneet, kun emme itsekään tienneet mistä oli kyse. Kun selvisi että minussa se vika oli (ja on yhä), niin asiasta kertomalla olen saanut yllättävän positiivisia vastauksia ja ennenkaikkea niitä "hei, mulla on sama juttu" -kommentteja. Tosi usein joku tunsi aina jonkun, jolla on ollut vaikeuksia tulla raskaaksi. Ja sitten kuulin niitäki tarinoita, että kun olivat luovuttaneet tai adoptoineet tmv, niin sitten yllättäen olikin tultu raskaaksi. Ajattelin aina, että joo, minä ainakaan en tule yllättäen raskaaksi (vaikka sitä toivoinkin), kun en raskautunut piikkihoitojenkaan aikana, itse asiassa minun munasarjat eivät reagoineet hoitoihin juuri lainkaan, eivät siis toimineet. Diagnoosina ennenaikaisten vaihdevuosien vaara.
Hyvin harvion sain (ja saan) vastaani negatiivista palautetta. Anoppi on se, jonka suusta on sammakot loikkineet ja ne ikävimmät kommentit tulleet, eikä hän edes ole mieheni biologinen äiti. Häittemme jälkeen jopa kylillä puheli, että saisi mieheni ottaa minusta eron kun en lastakaan pysty tekemään. Mieheni aina sanoi, että hänellä on niin paljon sisaruksia, että tehkööt hyö, ei meillä mitään hätää ole.

Ja sitten kävi niin, että tosi rankan (ja ihanan) kesän jälkeen, kun ostimme ja remontoimme vanhan talon ja elimme ilman keittiötäkin 3 kuukautta, minä havahduin epämääräisiin oireisiin, kaivoin kaapista sinne jääneen raskaustestin ja sen tehtyäni jätin sen lavuaarin päälle. Tulin ulkoa puolisen tuntia myöhemmin, välinpitämättömänä testiä vilkaisin ja sitten pitikin jo istahtaa. ja kohta lähteä apteekkiin ostamaan uusi testi . Sairaalassa verikoe paljasti että meille oli käynyt juuri klassisesti: odotimme vauvaa juuri, kun sitä vähiten osasimme odottaa .

Nyt me opetellaan elämään 2 vuotiaan ihanan ja voimakastahtoisen uhmaikäisen tytön kanssa :heart:

Kun raskausuutinen töissä levisi, sain ihania onnitteluja jopa miespuolisilta työkavereiltani.

 

[Tiikerintassu]

Monenmoisia tarinoita riittää. Työtoverini puhuu minulle avoimesti parin ystävättärensä lapsettomuushoidoista ja olen mietinyt miten ystävät suhtautuisivat jos tietäisivät? Hänellä on kaksi lasta ja on tullut raskaaksi punttia heilauttamalla. Hän innokkaasti kyselee ja vihjailee meidänkin elostamme ilman lapsia, mutta minulla ei ole aikomustakaan avautua hänelle. Jotenkin tuntuu ahdistavalta, että hän pitää itseään jonkin sortin asiantuntijana ja "Leelian lepotuolina". Uh! Tuska lapsettomuudesta on aina henkilökohtainen ja pariskunnan kahdenkeskinen ja jokainen päättää kelle kertoo.

Mutta meillä näkyy valoa tunnelin päässä ja nyt näyttää siltä, että pääsemme kertomaan positiivisia uutisia. Yli kahden vuoden yrittämisen jälkeen...! Inssi onnistui ja parin viikon päästä ultra paljastaa onko kaikki toistaiseksi hyvin. Ilmeisesti miehen laiskat siittiöt saivat pesussa potkua ja ainakin yksi jaksoi uida perille asti.

 

[EnniV]

Aivan ihania uutisia Tiikerintassu! Onnea teille molemmille ja totisesti uskotaan, että kaikki menee hyvin. Oliko tämä teidän ensimmäinen inssi?

Mua kanssa vaivaa se, että kun lapsettomuudesta yleisesti keskustellaan, niin lähes aina ihmiset raportoiva, kuinka sillä, tällä ja tolla pariskunnalla on sitä, tätä tai tota ongelmaa. Ja jotenkin tuntuu, että ne jotka eivät itse ole tämän asian kanssa joutuneet painimaan, eivät tajua kuinka erilaisia syitä, tai että syitä ei ole ollenkaan, lapsettomuuteen on. On tämä niin henkilökohtainen asia, että kertominen on minulle ainakin vaikeaa. Mutta peittelykään ei enää tunnu järkevältä, kun tätä on kestänyt jo niin kauan. Töissä en kyllä tästä aio avautua kenellekään, paitsi esimiehelleni, jotta ymmärtää poissaolot!