L
Latakem
Vieras
Kun selvästikään en ymmärrä sitä itse.
Olen fiksu, kouluttautunut, empaattinen, älykäs, hauska ihminen. Tiedän, miten minun pitäisi elää, mutta silti jatkuvasti elän tavalla, joka on minulle haitallinen. Jos joku muu eläisi näin, olisin surullinen siitä, että joku haaskaa elämäänsä.
Esimerkkinä ylipaino. Minä tiedän miten pitäisi syödä. Tiedän, miten pitäisi liikkua. Tiedän ylipainon riskit, se paino ei tunnu minusta hyvältä, näytän pahalta. Silti, kerta toisensa jälkeen olen välittämättä siitä.
Toisena esimerkkinä stressi. Minä tiedän, ettei stressaamisesta ole mitään hyötyä. Tiedän, että pitäisi opetella olemaan ilman stressiä ja rentoutumaan. Tiedän, mutten tee niin. Heitän kaikki ohjeet parin kokeilun jälkeen mappi ö:hön.
Aivan kaikki, mikä liittyy omaan hyvinvointiini on minulle käytännössä merkityksetöntä. En onnistu motivoimaan itseäni edes sillä ajatuksella, että lapseni ja puolisoni vuoksi huolehtisin itsestäni, sillä ajattelen ihan rehellisesti sanottuna, että puolisoni saisi kyllä jonkun paremman kuin minä, ja etten ole lapsellekaan korvaamaton.
Minä tiedän tavallaan olevani kaikkea hienoa ja arvokasta, niin kuin kaikki muutkin ihmiset. Tiedän. Mutten usko? Vai mikä minua vaivaa? Olen reipas, sosiaalinenkin, esiinnyn itsevarmasti. Tämä täydellinen piittaamattomuus itsestäni näkyy muille vain oikeastaan ylipainon ja stressin kautta, mutta todellisuudessa se koskettaa koko elämää. En usko, että kukaan menettäisi mitään, jos minua ei olisi.
Älkääkä nyt ymmärtäkö väärin. En ajattele niin sellaisella itseäni surkuttelevalla "voi miksi kukaan ei mua ymmärrä tai arvosta, kyynel" -tavalla. Ajattelen sen kovin rationaalisesti, muka. Se vain on fakta.
En ymmärrä itseäni.
Olen fiksu, kouluttautunut, empaattinen, älykäs, hauska ihminen. Tiedän, miten minun pitäisi elää, mutta silti jatkuvasti elän tavalla, joka on minulle haitallinen. Jos joku muu eläisi näin, olisin surullinen siitä, että joku haaskaa elämäänsä.
Esimerkkinä ylipaino. Minä tiedän miten pitäisi syödä. Tiedän, miten pitäisi liikkua. Tiedän ylipainon riskit, se paino ei tunnu minusta hyvältä, näytän pahalta. Silti, kerta toisensa jälkeen olen välittämättä siitä.
Toisena esimerkkinä stressi. Minä tiedän, ettei stressaamisesta ole mitään hyötyä. Tiedän, että pitäisi opetella olemaan ilman stressiä ja rentoutumaan. Tiedän, mutten tee niin. Heitän kaikki ohjeet parin kokeilun jälkeen mappi ö:hön.
Aivan kaikki, mikä liittyy omaan hyvinvointiini on minulle käytännössä merkityksetöntä. En onnistu motivoimaan itseäni edes sillä ajatuksella, että lapseni ja puolisoni vuoksi huolehtisin itsestäni, sillä ajattelen ihan rehellisesti sanottuna, että puolisoni saisi kyllä jonkun paremman kuin minä, ja etten ole lapsellekaan korvaamaton.
Minä tiedän tavallaan olevani kaikkea hienoa ja arvokasta, niin kuin kaikki muutkin ihmiset. Tiedän. Mutten usko? Vai mikä minua vaivaa? Olen reipas, sosiaalinenkin, esiinnyn itsevarmasti. Tämä täydellinen piittaamattomuus itsestäni näkyy muille vain oikeastaan ylipainon ja stressin kautta, mutta todellisuudessa se koskettaa koko elämää. En usko, että kukaan menettäisi mitään, jos minua ei olisi.
Älkääkä nyt ymmärtäkö väärin. En ajattele niin sellaisella itseäni surkuttelevalla "voi miksi kukaan ei mua ymmärrä tai arvosta, kyynel" -tavalla. Ajattelen sen kovin rationaalisesti, muka. Se vain on fakta.
En ymmärrä itseäni.