Turhauttava, turha

[vauvakuume?]

Hei!

Onkohan kenelläkään muulla yhtä kummallista, lapsellista ja pakkomielteistä ongelmaa kuin minulla tuon vauvakuumeen suhteen...(ja ennen kuin joku loukkaantuu; käsitän, että minun ongelmani ei ole suuri verrattavissa esimerkiksi heihin, jotka yrittävät todella saada lasta, mutta minulle tämä alkaa olla ihan todellinen, ahdistava ongelma)

Eli muutama kuukausi sitten aloin tietyistä syistä johtuen voida pahoin aamuisin ja olin tosi väsynyt. Tiesin koko ajan, etten ole raskaana, sillä olen tunnollinen ehkäisyn kanssa, ja painotin tätä miehellenikin.

Ympäristö kuitenkin veti tästä oksentelustani ihan väärät johtopäätökset, ja sain onnitteluja sieltä ja täältä.Puhumattakaan vanhemmistani, jotka ehtivät lääkäriaikaa odotellessani käydä jo katsomassa potkupukuja (!!).

Yllättävintä oli kuitenkin mieheni käytös. Vaikka mistään vauvasta en puhunut, kun tiesin, ettei se ole tulossa, niin miespä kulki ympäriinsä pähkäillen ilahtuneena, että mikäpäs siinä, jos lapsi on tullakseen niin tervetuloa vaan, kyllähän meistä hyvät vanhemmat tulee. Ikinä ei olla lapsesta yhdessä haaveiltu, vaikka molemmat kyllä tietävät, että niitä haluamme, ja lapsista valtavasti pidämme. Oli täysi yllätys että mieheni reagoi noin positiivisesti!! (Minä olen siis 26, mies 27, yhdessä ollaan oltu reilu kolme vuotta.)

Ja sitten tein vielä itse sen ratkaisevan virheen, että lääkärin odotushuoneessa istuessani annoin itselle muutaman minuutin ajan luvan miettiä, että mitähän jos olisinkin raskaana, millaiseksi se elämäni tekisi? Ja mieleen tuli heti, että jos nyt odottaisin, niin itkisin ilosta.Vaikken muuta odottanutkaan, niin lääkärikäynnin jälkeen tuntui, kuin olisin menettänyt jotain sillä, etten ollutkaan raskaana. (just, en ymmärrä itsekkään itseäni :-/ .)

Ja siitä lähtien tässä olen sitten miettinyt lapsia, lapsia. Olen järjestänyt itselleni päiviksi valtavasti puuhaa, etten miettisi turhia, mutta ei auta.Yöllä näen sitten senkin edestä hoivaunia.. Koira meillä on, ja hoivaan sen tässä vauvakuumeessa kohta hengiltä Eli siitä huolehtiminen ei tosiaankaan helpota oloa, vaan päin vastoin muistuttaa, kuinka ihana olisi pitää huolta vielä ihmissöpöläisestäkin. Se, että ajattelen vapauteni menetystä ym, ei juurikaan helpota, sillä koiran vuoksi (ja siksi, että ollaan miehen kanssa jo menomme menty) me eletään aika säännöllistä elämää jo nyt.

Olen viime ajat vieraillut ahkerasti kaksi- ja yksivuotiaiden kummipoikieni perheissä vauvakuumetta vähentääkseni, mutta sekin on vain lisännyt näitä ajatuksia. Lapsen hymyn näkemisestä kun tulee viikoksi hyvälle päälle.

Ahdistaviksi nämä ajatukset tekee se, etten minä voi olla ajttelematta omaa lasta, vaikka kuinka päätän, että nyt saa riittää.Vaikka tiedän, etten oikeasti, siis järkevästi ajatellen halua lasta nyt, kun alan pärjätä hyvin työelämässä ja saan kerrankin tehdä niitä asioita, joita haluan. Ja että miehellänikin on oikeus elää vielä vapaana, eikä hän vielä halua lasta. Silti huomaan joka kerta menkkoja odottaessani toivovani, että ne eivät tulisi, haaveilen siitä että pillerit pettäisivät (siis melko huolestuttavaa) ja olen alkanut keksiä tekosyitä sille, miksi pillerit pitäisi vaihtaa johonkin toiseen ehkäisymuotoon, (siis epävarmempaan ), vaikka tiedän varsin hyvin, että pillerit sopivat minulle paremmin kuin hyvin. Ja kun satunnaisesti minulla on huono olo ja väsyttää, niin heti mietin... Jos olisin koira, olisin takuuvarmasti valeraskaana raahaamassa pehmoleluja sohvannurkkaan.

Kaikki on elämässäni hyvin, elän varmasti monella tavalla elämäni onnellisinta aikaa. Ensi talveksi olen buukannut päivien lisäksi illat täyteen harrastuksia ja lisäopiskeluja avoimessa, etten ainakaan enemmälti ehdi märehtiä asioita, joihin en voi vaikuttaa. Mutta eihän tää nyt enää ole tervettä, ja vie valtavasti energiaa, turhauttaa ja raivostuttaa. Jos mun olo ei tästä selkiydy, ja olen tällainen vielä ne viisi-kuusi vuotta jotka tässä nyt ainakin menis ennen perheen perustamista, niin tarvin tähän kyllä jonkun lääkityksen, etten pimahda.

Oisko kenelläkään neuvoja, että miten pääsisin takaisin siihen mukavaan ja tasapainoiseen olotilaan ennen tuota aamupahoinvoinnin aiheuttamaa vahinkoa? Meneekö tämä ajan myötä ohi? Pitäisköhän tässä hurahtaa intohimoisesti johonkin aatteeseen tai harrastukseen, ettei päähän mahtuisi muuta...olen jo lopen kyllästynyt tähän vauvakuumeeseen, mun mieli näyttää vain jostain tehtailevan näitä ajatuksia. Hermostuttaa, etten saa päätäni järjestykseen, kun tässä olis muutakin tekemistä kuin miettiä mihin meidän makarissa sais pinnasängyn ja että miltähän tuntuis imettää..

 

[tuleva mamma]

Hehe!

Tiedän tunteen! Kirjoituksesi oli hauska,mutta ymmärrän toki ahdistuksen tunteesikin. Se mitä en ymmärrä nykymaailmassa on asenne,että jos lapsia alkaa saamaan,ei elämä enää ole ""vapaata"" tai ei voi toteuttaa itseään. No hoh. Toki se elämää muuttaa,mutta myös syventää kovin paljon. Ei ole välttämättä järkeä lykätä lapsen teon aloittamista yli kolmekymppiseksi,sillä verukkeella,että sitten olen saanut juosta juoksuni. Ei se elämä siihen ikään lopu. Sitten saa katsella happamia naamoja,jotka toitottavat,että onneksi en ryhtynyt tähän aiemmin,vaan sain olla nuorena vapaa. Itse ajattelen,että lapset kuuluvat elämäämme. Aiomme nauttia heistä täysin siemauksin ja muistaa itsekin elää täyttä elämää. Lasten saaminen ei ole mikä pakote, joka täytyy hoitaa ennenkuin on myöhäistä. Moni äiti olisi varmasti onnellisempi lastensa kanssa touhutessa ilman syyttäviä sormia siitä,että et muka elä elämääsi täysillä, kuten tämä nuoruutta jumaloiva kulttuurimme antaa ymmärtää.
Anteeksi tämä saarnaava tyyli,ei ollu tarkoitettu sulle, vaan ihan vaan yleisesti halusin tuuletella!
Neuvoni sinulle ei toki ole että nyt vain härkää sarvista, asiaa täytyy miettiä ja pohtia miehesikin kanssa, mutta joku syy kai on silläkin, että nainen kokee vauvakuumeen.
Itse olen tuoreesti naimisissa ja 24-vuotias ihan aluillaan oleva tuleva äiti.
Vanhempana olemisessa tärkeää on ennenkaikkea asenne, ja minusta se on sinulla kyllä kohdallaan sillä pohdit ja mietit asiaa monelta kantilta.
Toivotaan helpotusta tai ratkaisuja ""kuumeseesi""!

 

[Lilja]

Niin tuttua niin tuttua...

Olen 25, avomieheni 26 ja vauvakuumeeni iski kuin salama kirkkaalta taivaalta. Olen aina ajatellut, että lapsia ""sitten joskus"", kolmenkympien tienoilla ehkä. Tai oikeastaan en tuota lapsiasiaa pahemmin ole aiemmin pohtinut. Viime talvena sitten muutama ystäväni ilmoitti tulevasta perheenlisäyksestä. Olin täysin shokissa ja jostain syystä vauvauutiset tulivat minulle kuin suurena yllätyksenä vaikka molemmat pariskunnat ovat jo naimisissa, vakituisissa töissä ja omat asunnot hankittuna. Jotenkin en vain ollut kerta kaikkiaan ajatellut lasten saamista sen tarkemmin.

Ystävieni raskauksien myötä aloin tutustumaan tähän aivan uuteen elämänalueeseen tarkemmin, lähinnä netin välityksellä. Huomasin kiinnostuvani asiasta yhä enemmän. Keväällä ostimme mieheni kanssa ensimmäisen oman kodin ja remonttikiireessä ja väsymyksessä unohtelin pillereitä useamman kerran. Sitten aloin huomata itsessäni outoja merkkejä: olin hyvin herkkä ja itkeskelin mitättömistäkin asioista, ruoka ei maistunut, vatsaa kipristi ja hajut tuntuivat niin voimakkailta, että en voinut esimerkiksi täyttää astianpesukonetta. Koko ajan väsytti.

Aluksi en kiinnittänyt vointiini sen suurempaa huomiota, mutta kun edelleen seurailin aktiivisesti netin vauva-aiheisia keskusteluja toisen ystäväni lähestyvän synnytyksen myötä mieleeni tuli yhtäkkiä epäilys: mitä jos olenkin raskaana. Itse asiassa olin siitä täysin varma. Keskustelupalstojen ""oirelistat"" vielä vahvistivat asiaa ja löysin itsestäni vaikka mitä merkkejä raskaudesta. Menin paniikkiin.

Valvoin ja itkin ja mietin, että nyt olen pilannut mieheni nuoruuden ja lähiaikojen haaveet. Lopulta ajatus lapsesta alkoi tuntua mukavalta. Mikäs tässä, rinnalla unelmieni mies, josta haluankin lasteni isän ja joka varmasti suhtautuisi asiaan hyvin, vaikka se yllätyksenä tulisikin. Opinnot takana ja vakityö, jossa vauvauutiseen suhtauduttaisiin hyvin, oma koti, vanhempien ja miehen vanhempian takuuvarma tuki (ovat odottaneet lapsenlapsia jo ties miten kauan). Jätin muutaman viimeisen pillerin ottamatta etten mitenkään vahingoittaisi tulevaa vauvaa. Parin päivän päästä alkoivat menkat.

Olin pettynyt ja nyt mietin päivittäin vauvaa. Pitäisikö yrittää? kaikkialla näkyy raskaana olevia naisia ja pieniä lapsia. Toisaalta haluaisin matkustella ja elää leveämmin nyt, kun siihen taloudellisesti tiukemman opiskeluajan jälkeen on mahdollisuus. Toisaalta, kuten joku sanoikin, eihän lapsi ole elämän loppu. Ystävänikin suunnittelevat jo matkoja pienen vauvansa kanssa ja ovat jo, rajoitetusti tosin, palailemassa sosiaalisiin kuvioihin synnytyksen jälkeen.

Miehelleni en ole tästä puhunut. Ehkä pelkään, että se tekisi asian liian konkreettiseksi. En siis tiedä mitä mieltä hän asiasta on. Mitä jos hän haluaisikin lapsen heti? Olisinko valmis? Olen kuitenkin varma, että joskus, ennemmin tai myöhemmin, minusta ja miehestäni tulee hyvät vanhemmat jollekin pikkuiselle. Uskon, että parisuhteemme kestää lapsen. Ehkä en vielä halua jakaa häntä ja yhteistä aikaamme? Ehkä vielä olisi hyvä odottaa...

 

[ap.]

Kiitoksia vastauksestasi, ja lämpimät onnittelut tulevasta vauvasta!

Olen kanssasi samaa mieltä tuosta, ettei kai naisen elämä voi mitenkään loppua siihen, että antaa elämän uudelle ihmiselle. Ei kai sen arvokkaampaa voi olla, kuin lapsesta huolehtiminen ja lapsen kanssa kasvaminen!

Meillä mies on hyvin jyrkkä sen suhteen, ettei lapsia tehdä, ennen kuin hän on valmistunut, molemmat ollaan oltu töissä ja saavutettu tietty elintaso. Järkevää sinänsä, ainoastaan, että mies on vasta aloittanut nykyiset opintonsa, hänen valmistumiseensa menee vielä muutama vuosi, ja jos sen päälle vielä yritämme jotain maallista omaisuutta kerätä, niin siihen menee kyllä aikaa..Miehen mielestä tässä rakennetaan nyt tulevaa hyvää elämää, minun mielestäni meillä menee tässä odotellessa elämää myös melko lailla ohitse.Minusta ei ole mitenkään realistista ajatella, että me mitään rikkauksia ehdittäisiin minun palkoilla näiden vuosien aikana kerätä kun mies opiskelee.. voidaanhan me joku kotiteatteri tai autonkottero saada hankittua, mutta siinäpä se, saatais me kai ne myöhemminkin.

No, eihän sitä tiedä, vaikka hänen mielensä tuosta muuttuisi vuosien mittaan, toivon ainakin sitä todella.Meillä on suvussa paljon lapsettomuutta, enkä senkään vuoksi haluaisi lykätä lapsentekoa kovin pitkälle, jos vaikka meilläkin ilmenee vaikeuksia. Minusta vanhemmuus on etuoikeus, ei mikään itsestäänselvyys.

Siihen mennessä minun ei kai auta kuin hommata itselleni mahdollisimman paljon muuta tekemistä ja yrittää jotenkin vaientaa nämä lapsiajatukset...

 

[tuleva mamma]

Ymmärrän tilanteenne. Meillä molemmat vielä opintojen parissa ja myös töissä,joskin omat opinnot melkein gradua vaille valmiina. Mutta pointtina on mielestäni myös se,ettei lapsen saanti myöskään sulje pois sitä, että saisi kerrytettyä sitä maallista omaisuutta lähes samaan tahtiin kuin ilman lastakin. Me saamme osan tavaroista tuttavilta ja sukulaisilta ja osa ostetaan itse. Ja vaikka itse ei tarvitsisi edes välttämättä paljonkaan ostaa, se on aivan yhtä mukavaa, ellei jopa mukavampaa kuin minkä tahansa tavaran ostaminen huusholliin. Meillä on autolainalla perheauto ja vuokralla asutaan kivassa asunnossa, niin eipä tässä hädän päivää. Voidaan sitten lasten kanssa myöhemmin katsella kuvista, että millaista meillä oli silloin kun ei vielä ollut omakotitaloa ja venettä!¤ Heh!

 

[tuleva mamma]

Hiukan täydennän edellistä puheenvuoroa, eli vauvalle tavaroiden ja vaatteiden ostaminen siis ei ole tiettyyn rajaan asti välttämätöntä,mutta siis älyttömän mukavaa...

 

[ap.]

Huojentavaa kuulla, että joku toinenkin...

Minä ehkä heräsin tuon asian tiimoilta siihen, että olen jo aikuinen, ja minulla on _mahdollisuus_ tulla äidiksi. Sitä ennen en ollut antanut itselleni edes lupaa ajatella lapsia, koska tiesin, etten äitiyteen olisi millään lailla vielä kypsä, ja siinä elämäntilanteessa oli niin paljon tärkeämpiä asioita, kuten juuri seurustelun aloittaminen, opinnot, oma kasvu. Nyt, kun siihen olisi ollut edes pieni teoreettinen mahdollisuus, se tuntuu aivan mykistävältä, että nytkö olisi mahdollista käytännössä saada lapsia, joista olen aina haaveillut!

Nyt tuntuu, että olen jo kasvanut omaksi itsekseni, ja tehnyt kaiken, mitä olen halunnut nuoruudessani tehdä, toteuttanut kaikki ne haaveet. ""Aikuisuus"", sitoutuminen ja velvollisuudet eivät tunnu mitenkään ahdistavilta, vaan vastuun kantaminen ja rutiinit kuuluvat tähän arkipäivän elämään, enää ei elämän tarvitse olla niin hauskaa ja jännittävää kuin nuorempana. Arki on parasta.

Meilläkin on miehen kanssa viihtyisä ja tilava asunto rauhallisella alueella ja turvallisella pihalla, ihanteellinen paikka lapsen kasvaa, ja kyllä meistä tulisi ihan hyvät vanhemmat. Me hoidamme molemmat tuota koiraakin sellaisella hellyydellä, että useampikin on naureskellut, että siitä näkee kyllä minkä korvike se on.

Minäkään en miehelleni juuri puhu tästä vauvakuumeestani, koska tiedän mitä hän asiasta ajattelee, enkä halua painostaa tai ahdistella häntä. Miehellä on oikeus tulla isäksi sitten, kun hän on siihen kypsä ja itse haluaa, mutta mieheni saisi kyllä kaikin mokomin haluta vähän nopeammin kuin vuosien päästä. Tiedän myös, että miehelläni yksi syy siihen, miksi hän ei vielä lapsia halua, on se, että hän pelkää ettei meidän suhde sitä kestä ja että eroamme, jolloin hän menettäisi sekä lapset, minut että kotinsa, kuten joillekkin hänen kavereilleen on käynyt, ja mistä menetyksestä osa ei ole oikein selvinnyt. Kun mietin itseäni miehen asemassa, niin kyllä minuakin hirvittäisi ottaa sellainen riski. Minä rakastan miestäni niin paljon, että on vaikea kuvitella, ettemme selviäisi, mutta toisaalta, niin kai jokainen nyt eronnut pari on aikoinaan ajatellut.


En tiedä sitten, että olisiko hyväkin alkaa puhua lapsesta miehen kanssa, tavallaan pohjustaa asiaa. Eräs kaverini nimittäin ompelee käsityöihmisenä jo täyttä päätä tilkkutäkkiä tulevalle lapselleen, vaikka eivät hekään niitä ole vielä hetkeen hankkimassa. Kuulemma pistää miehen ajattelemaan vähän konkreettisemmin asioita, kun varastossa on kehto ja kaapissa säilössä parit tossut ja torkkutäkki. Voisinhan minäkin jonkun kalottimyssyn tässä duunata ja testailla, miten mies siihen suhtautuuu:

 

[Lilja]

Varmasti vauvantavaroiden ostaminen on ihanampaa kuin minkään muun. Olen jo ehtinyt bongailla vaikka mitä näteistä pinnasängyistä lähtien...

Minä taas en ole koskaan erityisemmin haaveillut lapsista. Ennen tätä kevättä en oikeastaan edes ajatellut koko asiaa. En ole muutenkaan kovin äidillinen ihminen tai muuten kotona viihtyvää sorttia. Töissä (naisvaltainen ala, jossa jatkuvasti äitiyslomalle jääviä/palaavia nuoria naisia) olen suorastaan kuuluttanut, että ei perheenlisäystä vielä vuosikausiin! Tosin samanlainen oli kyllä kesäkuussa äidiksi tullut ystävänikin ennen. Luonto kai tekee tehtävänsä.

Minäkään en pelkää vastuuta lapsesta, en myöskään taloudellisia vaikeuksia. Lähinnä ehkä huolehdin sitä, että jotain jää tekemättä tai kokematta lapsen takia. Kuten aiemmin mainitsinkin, minun ja mieheni yhteinen intohimo on matkailu ja vielä olisi niin paljon paikkoja käymättä vaikka ollaan ahkerasti viime aikoina reissattukin. Tunsin suorastaan helpotusta kun kesälomareissulta palatessa samassa koneessa oli noin ikäiseni raskaana oleva nainen. Muutenkin ajankäyttö mietityttää, meillä on molemmilla paljon harrastuksia ja yhteinen aika on usein kortilla.

Lisäksi mieheni toivoo (ja yrittää) kovasti saavansa rakkaasta harrastuksestaan itselleen tulevaisuudessa ammatin, enkä tiedä miten pieni lapsi ja yksin kotona väsyneenä odotava avovaimo edesauttaisivat asiaa. Tosin enhän voi tietää miten hän asian kokisi kun en ole sitä kysynyt.

Mieheni ja muutama kaverini on jo epäillyt, että minulla on vauvakuume kun käyttäydyn niin omituisesti. Ennen esimerkiksi ärsyynnyin pikkulasten itkusta, nyt ei hetkauta pätkääkään. Joka kerralla olen mennyt ihan lukkoon ja vaihtanut nopeasti aihetta. Jotenkin en vaan pysty tästä asiasta (vielä) avautumaan kenellekään. Kohta on kyllä pakko, jos kuumeilu jatkuu näinkin vakavana.

 

[*]

Ihan yleisenä kommenttina edellisiin.. Eiköhän tuo kaikki ole ihan sitä normaalia pohdintaa että onko valmis äidiksi vai ei. Eikä välttämättä nyt mitään vars. vauvakuumetta. Asioita pitääkin pohtia ja kypsyä ajatukseen äitiydestä, mutta kannattaisi varmasti mieskin ottaa hienovaraisesti mukaan jossain vaiheessa, miehet kun ovat tunnetusti usein hitaasti lämpeävää sorttia. Kun nainen on saanut päässään kypsyteltyä ajatuksen että on valmis lapsenhankintaan, voi tilanne tulla miehelle täytenä yllätyksenä... Meillä ainakin kypsyi mies ajatukseen kun aina välillä kyselin hänen mieipidettään aikataulusta (tuolloin en vielä itsekään ollut täysin varma haluanko (vielä) lasta. mutta viimeinen hyväksyntä tuli serkun vauvan synnärillä näkemisen jälkeen.

Ja nyt sitten odotellaan että tärppäiskö...

 

[Lilja]

Meillä on molemmilla, sekä minulla että miehellä, pahana tapana suunnitella omassa päässä kaikki yksityiskohdat valmiiksi ja sitten vasta infota muita osallisia asiasta. Sama kuvio niin pienissä kuin suurissakin asioissa. Tälle yhteiselle piirteelle olemme naureskelleet usein. Tämä onkin ehkä yksi syy, jonka takia en ole valmis juttelemaan vauvahaaveistani miehen kanssa. Mitä jos hän onkin pohtinut samoja asioita ja haluaakin lapsen ennen kuin itse olen saanut prosessin omassa mielessäni valmiiksi?

Hölmöä, myönnetään...

 

[ap.]

Aika hauska, että minun lähipiirini äideiksi tulleet naiset eivät hekään ole olleet mitään ns. äitityyppiä, mutta niin vain ovat äideiksi tulleet. Luonto ja tikanpoika varmaan tässäkin asialla.

Minä taas olen aina ollut perinteistä hoivaajatyyppiä, ja viihtynyt myös kotona. Mutta nuorempana kyllä koin, ettei se ole mitenkään hyväksyttävä tapa olla nuori nainen, että pitää kotitöistä, haaveilee lapsista ja eläimistä jne. Maaseudun tuppukylässä jossa kasvoin, noita asioita naisessa arvostettiin, täällä kaupungissa omissa opiskelijapiireissäni oli vähän erilaiset arvot, joihin piti sopeutua. Nyt olisi jo helpottavaa, jos sais olla oma itsensä ja toteuttaa itseään myös kodin ja lasten kautta, tunnustaa jo vähän pehmeämpiä arvoja (olen miesvaltaisella alalla, joten siellä ei paljoa vauvoista lässytellä, varsinkin jos on ainoa nainen koko porukassa, kuten minä tällä hetkellä olen. Onneksi suurin osa toimistosihteereistä on vielä naisia, että on edes yksi nainen työpaikassa, jonka kanssa jutskata

Minulla kun oikeasti kiinnostaisi tällä hetkellä perustaa se perhe, enemmän kuin moni muu asia. Niin kauan kuin tuo mieskin opiskelee, niin meillä ei kuitenkaan ole varaa mihinkään sen suurempiin hankintoihin tai matkusteluun, hänellä kun ei hirveästi ole opintotukikuukausia tähän toiseen tutkintoon jäljellä. En nyt voi sanoa, että harmittaa et mies lähti vielä opiskelemaan, mutta kyllä kieltämättä välillä tulee mieleen, millaista meidän elämämme olisi, jos hän olisi nyt töissä edellisellä tutkinnolla, päästäsköhän me yhtään jouhevammin tässä elämässä eteenpäin, niin että meillä olis paremmat mahdollisuudet kehittää omaakin elämäämme. Mutta tuo uusi tutkinto on hänen haaveensa, ja hänellä on oikeus se hankkia, aivan kuten sinunkin miehelläsi on oikeus ainakin yrittää toteuttaa se haaveensa.

Minä en kyllä halua tästä asiasta puhua kenekään kaverini kanssa, koska eipä se tätä asiaa edistä. Varsinkin, kun aika moni kavereideni lapsista on vahinkoja, ja heidän asenteensa on vähän sellainen, että jos lapsia haluat, niin sen kun sähläilette miehen kanssa ehkäisyssä ja annatte loput kohtalon huomaan, ja tällaiseen taas minä en pysty.

 

[Maikki]

Mukava ketju, juuri kuin omista ajatuksistani! Olen kirjoitellut tuonne ""syksyllä...""-ketjuun aiemmin.

Minä olen myös ollut aina perinteistä hoivaajatyyppiä, välillä tuntuu ettei hoivaamisen halulle ole mitään rajaa. Olen ainut lapsi, ja jo päiväkodissa aina hoitamassa pienempiä. Nyt tosiaan aikustumisen kynnyksellä, kun opiskelut on ohi ja oma parisuhde vakaa (asuntokin jo hankittu) tuntuu minustakin ettei odottamiselle ole enää yhtään hyvää syytä.

Pari kuukautta sitten kävi itsellenikin tällainen henkinen erehdys, eli pillereistä huolimatta olin ihan varma että nyt on vahinko käynyt ja olen raskaana. Oireet oli niin vahvoja että ajattelin tosissani että nyt jos keksin nämä oireet niin olen hullu. Ja näinhän siinä sitten kävi eli testasin 28/28 negan ja seuraavana päivänä katkerat menkat tuli En kertonut miehelle että epäilen mitään enkä sitä, että testailin ennenkuin se oli edes järkevää. Pettyneenä sitten ajattelin että olisipa vaan vahinko käynyt, kyllä siitä olisi jotenkin selvitty! Just samoja tunteita kuin teillä. Tämän jälkeen joka kerta salaa mielessäni toivon ettei menkat tulisikaan.

Mies ei vaan vielä ole ihan syttynyt, kun hänen mielestään minulla pitäisi olla vieläkin vakituisempi duuni kuin nyt. Mä en taas edes jaksa hakea/tsempata siten että saisin tällaista työtä kun tämä perheen perustaminen vaan pyörii mielessä..

Vaihdettaisko ajatuksia porukassa?

 

[Maikki]

juhuu, mihin kaikki hävisitte?

 

[ap.]

Hei!Täällä olen ainakin minä vielä silloin tällöin haaveilemassa, en vain hoksannut, että tähän ketjuun oli tullut lisää mielipiteitä! Kirjoitan tähän, kunhna ensin saan järjestettyä jotenkin rauhallisen hetken tietsikan kanssa..

 

[Lilja]

Minäkin olen vielä täällä. Huomasin kyllä viestin jo aiemmin, mutta mietin vastaamista... Omalla kohdallani kun ei taida olla kyse vielä varsinaisesta vauvakuumeesta (kuten joku aiemmin ketjussakin sanoi), vaan enemmänkin vauva-asian kypsyttelystä omassa mielessä. Mutta kivahan se on vaihtaa ajatuksia samoja asioita pohdiskelevien kanssa. Tässä kirjoittaessa omatkin ajatukset usein selkenee.

Kerrompa tässä saman tien pari lähipiirin viimeisintä kommenttia aiheesta lapset. Paras ystäväni, jolla on paljonkin kokemusta pienistä lapsista (ei tosin omia), piti pitkän esitelmän siitä kuinka eräs tuttumme on helisemässä oman pikkuisensa kanssa ja kuinka vaikeaa vauva-arki on, varsinkin paljon harrastaville ihmisille (kuten me ja suuri osa kaveripiiristämme). Juttu loppui suunnilleen sanoihin ""ei ole lapsia tulossa vielä kymmeneen vuoteen jos koskaan"".

Rakkaani taas kauhisteli eilen Ikean autohallissa, että ""kauheaa katsella, kun nuorilla ihmisillä on farmariautot ja pari lasta huutamassa jaloissa"".

Näin meillä...

 

[ap.]

Oletko muuten Maikki ajatellut koskaan, että haetaankohan me ""hoivaajat"" hyväksyntää toisilta just tuon hoivaamisen kautta? Tai tyydytetään omaa pätemisen tarvetta toisten hoivaamisen kautta?

Tuli vain mieleen, kun mullakin on tuo ongelma, että koen työelämän aika ahdistavana nimenomaan tämän kilpailun kannalta, että aina täytyis ihan hirveästi tsempata että pärjää. Minun alallani on aika kova kilpailu työpaikoista, ja tälläkin hetkellä olen määräaikaisessa työsuhteessa. Aina olen saanut jostain raavittua töitä pätkittäin, mutta kyllä ne tiukassa on.

Ongelma on siinä, että sitten kun on töissä, niin täytyy olla niin jumalattoman reipas ja kunnianhimoinen ja kehittää itseään, ja olla aina sillä asenteella menossa, että tämä työ on sitten mulle henki ja elämä. Nytkin, tässäkin työpaikassa olen erittäin tietoinen, että tässä on tuhannen taalan paikka näyttää, että minustakin on johonkin, ja työ on itsenäistä, minulle ihan liikaakin. En tosiaan opiskelijana ymmärtänyt, millaista tämä tulisi olemaan, ja olen aika epävarma itsestäni. Minähän olen vasta valmistunut, ja tuolla kortistossa on samoja töitä kärkkymässä kymmenet muut alan ihmiset, minua kokeneemmat ja paremmat..oli ihan älytön tuuri, että edes sain tämän työpaikan!
Minä en siis todellakaan ole mitään johtajatyyppiä, vaan pikemminkin sitä johdettavaa tyyppiä Hämmästelen vähän itseni ikäisten miesten egoa, he eivät mitenkään voi tietää näistä töistä minua enemmän, mutta näyttävät olevan aina niin itsevarmoja ja ""homma hanskassa"" -tyyppejä.

Että ehkä siksikin tuo kaipuu lapseen on niin kova, kun minusta tuntuu, että töistä tulee niin paljon stressiä. Sen rinnalla ajatus siitä, että saisi olla kotona lapsen kanssa, vaikka olisi kuinka rankkaa, on vapauttava ja ihana.Olisin luultavasti paljon onnellisempi suorittavammassa työssä, vaikka sinänsä työstäni tykkäänkin. Tiedän, että eiköhän tässäkin alku ole aina hankalaa, ja vuosien päästä helpottaa..

Minusta on aina tosi virkistävää nähdä serkkuani, itseni ikäistä kolmen lapsen äitiä, joka ei ole turhia pähkäillyt vaan tehnyt aina just sen miltä tuntuu, näissä lapsiasioissakin. Niiden elämässä on kyllä elämisen makua, ja ihan onnellisia ovat! Siihen verrattuna mun ja mieheni veivaaminen siitä, että onko meillä nyt kuuden vuoden päästä minkäänlaisia valmiuksia tehdä sitä ja tätä, ja mitä tässä pitäis sitä ennen tehdä, tuntuu tosiaan vähän elämän hukkaamiselta.

Just tänään, kun katsoin tuota aamusarjaa ""sydämen asialla"", tuli mieleen, että oisin varmaan ollut ihan tyytyväinen nainen joskus 60-luvulla jossain pikkukylässä hoitamassa lapsia ja kotia.

 

[Maikki]

Voihan se olla just niin kun sanoit että jonkinlaista huomiota tällä hoivaamisella haetaan ihan tiedostamattakin. Itselläni se kyllä tulee esiin yleisellä suhtautumisella muihin ihmisiin eli syyllistyn hyvin usein ajattelemaan ensin muita ja sitten ihan vihonviimeisenä vasta itseäni. Enkä tällä itseäni halua kehua, päinvastoin tämänkaltainen luonne tuottaa välillä hankaluuksia. Ehkä se on vähän niin että jos ei niin hyvin pärjääkään niin paljon saa anteeksi sillä että ajattelee muita, on lojaali työnantajaa kohtaan ym. Vaikka tosi harvoin se pidemmän päälle mitään auttaa. Ei työnantajankaan lojaalisuus niin pitkälle vie.

Olen myös sitä mieltä, että saavuttaisin ja voisin antaa paljon enemmän elämälle/perheelleni/itselleni kotona lapsen kanssa. Oikeastaan koko tähänastisen elämän kestänyt raskas opiskelurupeama on ekaa kertaa takanapäin, mutta silti tuntuu kun en vieläkään haluaisi siirtyä työelämään ja aloittaa siellä tuota kuvailemaasi kokoaikaista tsemppaamista ja näyttämistä että hei katsokaa mä olen hyvä tässä ja tässä enkä koskaan teitä petä. Olen odottanut valmistumista kuin kuuta nousevaa siksi että sitten on saumaa perheen perustamiselle, ja siitä johtuukin tämä laiskuus hakea vakinaisempaa hommaa, tai varsinkaan ajatella kehittymistä siinä.

Olemme siinäkin samanlaisia, että minäkin ihailen ihmisiä jotka vaan tekevät päätöksiä, suuriakin, ja miettivät vasta sitten. Toisaalta oma harkitsevaisuuteni on kantanut monta hyvää hedelmää, mutta jotenkin sitä aina ihailee sellaisia piirteitä jotka itseltäni tai omalta perheeltä puuttuvat. Mieheni on vielä enemmän rationaali kuin minä (siksi tässä vauva-asiassa ei olla vielä saatu päätöksiä aikaiseksi

Toivotaan, että meidän tiet joku päivä vielä johtaa perheen äidin ihastuttavaan elämään.. sitä odotellessa voidaan jutella kaikenlaisia juttuja, heh.

Mukavaa viikonalkua sulle!

t.Maikki