kertokaa te masentuneet/masennuksen ohi päässeet...

[OlisinpaOnnellinen]

Puhun lähinnä synnytyksen jälkeisestä masennuksesta.. Oma poikani täyttää kohta vuoden.. olen raskaudesta asti ollut ainakin jonkin verran masentunut. Asiat ovat vaan pahentuneet kun lapsi syntyi ja koko ajan pinna vain kiristynyt, menetän hermot heti kaikesta asiasta, en jaksa kuunnella lapsen huutoa. Mies saa kärsiä, kun huudan kaikesta koko ajan... Itkettää ja tuntuu etten ole onnellinen..
Olen aika hyvä näyttelijä, kukaan ei osaisi arvata että mulla menee huonosti.. Neuvolassa kyseltii onko ollu masentuneisuutta, vastasin että ei, kaikki hyvin. Itku kurkussa valehtelin neuvolatädille...
Nyt tänään, kun hermot palo taas ja itkin kunnolla, päätin että haen apua! En jaksa tuhlata elämääni ja pojan kasvu menee ohitse silmien kun olen vain vihainen(eikä se lapsellekaan ole hyväksi..)
Nuoruudessani tapahtuneet asiat vain ruokkivat tätä kaikkea (olen joutunut elämään lähes 10 vuotta hyväksikäytettynä, katsonut koko perheen alkoholismia ym..) enkä koskaan hakenut apua, jota kadun SUURESTI!

Mietinkin tässä että samalla kun soitan tänään neuvolaa, pyytäisin että pääsisin jollekin, jolle voisin puhua ja joka voisi auttaa.. Onko hyvä idea kysyä neuvolasta vai suoraan lääkäriltä?
Kertokaa ihmiset itse mielipiteenne ja kokemuksenne, kiitos <3

 

[toinen näkökulma]

Puhun lähinnä synnytyksen jälkeisestä masennuksesta.. Oma poikani täyttää kohta vuoden.. olen raskaudesta asti ollut ainakin jonkin verran masentunut. Asiat ovat vaan pahentuneet kun lapsi syntyi ja koko ajan pinna vain kiristynyt, menetän hermot heti kaikesta asiasta, en jaksa kuunnella lapsen huutoa. Mies saa kärsiä, kun huudan kaikesta koko ajan... Itkettää ja tuntuu etten ole onnellinen..
Olen aika hyvä näyttelijä, kukaan ei osaisi arvata että mulla menee huonosti.. Neuvolassa kyseltii onko ollu masentuneisuutta, vastasin että ei, kaikki hyvin. Itku kurkussa valehtelin neuvolatädille...
Nyt tänään, kun hermot palo taas ja itkin kunnolla, päätin että haen apua! En jaksa tuhlata elämääni ja pojan kasvu menee ohitse silmien kun olen vain vihainen(eikä se lapsellekaan ole hyväksi..)
Nuoruudessani tapahtuneet asiat vain ruokkivat tätä kaikkea (olen joutunut elämään lähes 10 vuotta hyväksikäytettynä, katsonut koko perheen alkoholismia ym..) enkä koskaan hakenut apua, jota kadun SUURESTI!

Mietinkin tässä että samalla kun soitan tänään neuvolaa, pyytäisin että pääsisin jollekin, jolle voisin puhua ja joka voisi auttaa.. Onko hyvä idea kysyä neuvolasta vai suoraan lääkäriltä?
Kertokaa ihmiset itse mielipiteenne ja kokemuksenne, kiitos <3

Puhu asiasta neuvolatädin kanssa, kun meet seuraavan kerran vastaanotolle. Ei hälle tarvitse valehdella, hän näkee päivittäin samassa tilanteessa olevia. Hän osaa ohjata sut eteenpäin.

 

[OlisinpaOnnellinen]

Puhu asiasta neuvolatädin kanssa, kun meet seuraavan kerran vastaanotolle. Ei hälle tarvitse valehdella, hän näkee päivittäin samassa tilanteessa olevia. Hän osaa ohjata sut eteenpäin.

No seuraava aika on vasta tammikuun 15pv.. en jaksaisi enää niin kauaa odottaa.(vaikka olen tässä kärvistellyt reilusti yli vuoden) Ajattelin, kun tänään pitää pojalle varata aika niin samalla mainitsisin asiasta

 

[toinen näkökulma]

No seuraava aika on vasta tammikuun 15pv.. en jaksaisi enää niin kauaa odottaa.(vaikka olen tässä kärvistellyt reilusti yli vuoden) Ajattelin, kun tänään pitää pojalle varata aika niin samalla mainitsisin asiasta

No sitten mainitset. Jouduthan sä silti odottaa aikaa psykologille, mutta oloasi helpottaa jo se tieto, että apua on odotettavissa.

 

["amma"]

Kannattaa puhua neuvolassa, soittaa sinne ja mennä pikaisesti.
Mä kärsin ajoittain todella rajua masennusta ja näyttelen oscarin edestä. Oon töissä normaali, jopa iloinen tai tarvittaessa viileä ja jäykkä, vaikka kotia äästyäni saatan itkeä illan ja yön ja taas kuteet päälle ja olemaan kuin mitään ei oiskaan.

Rajun synnytyksen jälkeen se oikeastaan laukesi, en musita vuoden ajalta juuri mitään. Sen jälkeen kriisit n vienyt ajoittain ihan pohjalle. En ole koskaan lääkinnyt oloani alkoholilla ja kerran olen muutaman kuukauden syönyt mielialaan lääkettä, josta hyödyin lähinnä sen että sain nukkumisne järkeväksi.

Avun hakemisen aloittaminen on vaikeinta ja sen pohjan purkaminen, mä en sinä oo vieläkään onnistunu.

 

[toinen näkökulma]

Missä kaupungissa asut? Minä asuin Vantaalla, kun tuo oli ajankohtaista. Silloin sain apua suht. nopeasti, paljonko aikaa tarkalleen meni en osaa sanoa, kun koko sen ajan olin kuin sumussa. Sitten helpotti. Ja vaadi pääsyä terapiaan, älä tyydy lääkkeisiin. Itse en lääkkeitä edes syönyt, vaan heitin purkin roskiin viikon kokeilun jälkeen. Ajattelin, että helpompi parantua masennuksesta, kun ei ole lääkkeistä riippuvainen, ja niinhän siinä lopulta kävi. Voimia sulle ja jaksamista :hug:

 

[OlisinpaOnnellinen]

Olen nurmijärveltä. Olen joo päättäny että mä en mitää pillereitä halua vaan päästä todella keskustelemaan ja aukaisemaan nämä solmut ammattilaisen kanssa. Puolen tunnin päästä aukee toi soittoaika neuvolaan, silloin kyllä soitan. Ja tuo on totta, vaikka menisikin aikaa että pääsen ammattiauttajalle, helpottaa todella että on saanut aikaiseksi pyytää apua ja joku muu ulkopuolinen tietää siitä

 

[OlisinpaOnnellinen]

[QUOTE="amma";22515834]Kannattaa puhua neuvolassa, soittaa sinne ja mennä pikaisesti.
Mä kärsin ajoittain todella rajua masennusta ja näyttelen oscarin edestä. Oon töissä normaali, jopa iloinen tai tarvittaessa viileä ja jäykkä, vaikka kotia äästyäni saatan itkeä illan ja yön ja taas kuteet päälle ja olemaan kuin mitään ei oiskaan.

Rajun synnytyksen jälkeen se oikeastaan laukesi, en musita vuoden ajalta juuri mitään. Sen jälkeen kriisit n vienyt ajoittain ihan pohjalle. En ole koskaan lääkinnyt oloani alkoholilla ja kerran olen muutaman kuukauden syönyt mielialaan lääkettä, josta hyödyin lähinnä sen että sain nukkumisne järkeväksi.

Avun hakemisen aloittaminen on vaikeinta ja sen pohjan purkaminen, mä en sinä oo vieläkään onnistunu.[/QUOTE]

Eli et ole vieläkään pyytänyt apua keneltäkään?

 

[OlisinpaOnnellinen]

pelkään vaan että pillahdan heti itkuun jo puhelimessa kun mainitsen neuvolatädille.... :/

 

[toinen näkökulma]

pelkään vaan että pillahdan heti itkuun jo puhelimessa kun mainitsen neuvolatädille.... :/

Se ei mitään haittaa, oon mäkin niihin aikoihin monesti itkenyt niin terkkarille kuin psykologillekin, usko pois, et ole ainoa, luultavasti he alallaan törmäävät tuohon jatkuvasti.

Sitä paitsi tulet vielä itkemään ehkä terapiassakin, ja se on vain hyväksi, koska pitäähän sun ne tunteet käsitellä jotta pääset niistä eroon, ja tuo itkukin on osa niiden tunteiden käsittelyä. Tästä ei ole matka kuin ylöspäin

 

[009]

yleensä, ku terapia aloitetaan. Aloitetaan myös lääkitys, en usko että pelkällä puhumalla selviät. Monta vuotta menee, jos sulla on menneisyydestä asioita käsiteltävänä, raskaus ja synnytys laukaisi sulle vaan ne asiat nyt. Mut pitkä prosessi tulee olemaan.

 

[juuu]

kerrot neuvolassa jossa toivottavasti ottavat asian vakavasti. Ja mitä se haittaa jos itkee neuvolatädille, se on parempi mitä pitää kaiken sisällään.!
Olen töissä perhekodissa, siellä on tukilapsia perheestä missä oli kaikki ulkoisesti hyvin mutta äiti kärsinyt kauan aikaa synnytyksen jälkeisestä masennuksesta ja vaikutus lapsien kehitykseen on valtava! Ensimmäisen lapsen vauva-aikana masennusta äidillä ei vielä ollut ja tämä ensimmäinen onkin rauhallinen ja "tavallinen". Muut ovat ylivilkkaita ja erityisen huomiohakuisia jne perseelleen menneen pikkulapsiajan takia. Vaikutukset tulevat näkymään lopun elämää lapsen kehityksessä!

 

[OlisinpaOnnellinen]

Se ei mitään haittaa, oon mäkin niihin aikoihin monesti itkenyt niin terkkarille kuin psykologillekin, usko pois, et ole ainoa, luultavasti he alallaan törmäävät tuohon jatkuvasti.

Sitä paitsi tulet vielä itkemään ehkä terapiassakin, ja se on vain hyväksi, koska pitäähän sun ne tunteet käsitellä jotta pääset niistä eroon, ja tuo itkukin on osa niiden tunteiden käsittelyä. Tästä ei ole matka kuin ylöspäin

Kiitos paljon, kun jaksoit vastata minulle <3
Menis toi aika äkkiä, tuntuu et olis nyt just pakko soittaa, kun on saanut päähän että haen apua..!

 

[itse]

varasin terveyskeskuksesta lääkäriajan. Kysyttiin syy, kerroin mielenterveysasia. Lääkärin vastaanotolla kerroin ongelmani ja sain lähetteen psykiatrian polille. Aika nopeesti sain sinnekin ajan.

 

[Aamuäree]

Mä kanssa vuoden valehtelin neuvolassa että kaiki on aivan erinomaisesti.
Ja kun pari kertaa oli kaunistellut asioita, oli totuuden kertominen kerta kerralta vaikeampaa.

Kunnes lopulta neuvolantäti otti ohjat käsiinsä, sanoi että näytän ihan hirveältä, anteeksi vaan, ja kysyi että kuin on, onko kaikki tosiaan hyvin?

Neuvolan kautta sain valtavan suuren avun ja sitä kautta ainakin täällä saa perhetyöntekijän, ei 'suoraan' hakemalla. Neuvolasta järjestettiin mulle psykologin ajat ja lääkäriajat (sellaiselle lääkärille jonka tiesivät ottavan tosissaan, ei näitä resepti kouraan tai ei sua mikään vaivaa -hoitomenetelmiä käyttäville.



Ja terapiassa on nessupaketti aina pöydänkulmalla, se kuuluu asiaan. Paha sekin on jos ei enää itketä ollenkaan.
Ota apu vastaan, kaikki m inkä saat. Siitä selviää eikä nykyaikana enää mitään pysyvää leimaa saa otsaansa.

 

[Mep]

hanki kalanmaksaöljyä tai kalaöljykapseleita ja syöt niitä. Myös D vitamiinia yli suositusten.

Omega 3:sta (kalaöljy) on tutkittua tietoa masennuksen hoidossa, hyvin tuloksin.
Olisimpa tiennyt silloin kun oli ajankohtaista itselle....

 

[OlisinpaOnnellinen]

kiitos paljon neuvoista! jospa tästä alkaisi vihdoin ylämäki elämälleni

 

[toinen näkökulma]

yleensä, ku terapia aloitetaan. Aloitetaan myös lääkitys, en usko että pelkällä puhumalla selviät. Monta vuotta menee, jos sulla on menneisyydestä asioita käsiteltävänä, raskaus ja synnytys laukaisi sulle vaan ne asiat nyt. Mut pitkä prosessi tulee olemaan.

Ensinnäkin, se mitä tehdäänn yleisesti, ei koskaan ole se valmis ratkaisu, johon kaikkien on sopeuduttava. Ja tuo on p*puhetta, että sen on pakosti oltava pitkä prosessi. Itse tuon prosessin läpikäyneenä, voin sulle sanoa, että siitä saa just niin pitkän, kuin itse haluaa. Ihan totta. Parantuminen alkaa siitä omasta tahdosta parantua, ja kun tahtoa riittää, prosessi alkaa nopeasti. Ja ehei, pelkällä puhumisella ei selviä mistään, mikä tahansa asia elämässä vaatii myös toimintaa puheiden lisäksi. Mulla se toiminta oli sellaista, että aloin itse tutkia mieleni syvyyksiä ja käsitellä asioita, jotka siinä piilee. Samalla kiinnostuin hyvin paljon psykologiasta ja luin kaikki psykologian kirjat, mitkä tielleni osuivat. Sitten olinkin jo kuin huomaamatta siinä pisteessä, että tajusin, etten tarvitse edes terapiaa asioiden käsittelyyn, se toki auttoi alkuunsa, mutta eniten siinä mielessä, että sai minussa aikaan niin voimakkaan reaktion, että itse aloin kiinnostua psykologiasta. Tajusin, että itse olen itseni paras psykologi, koska itseni parhaiten tunnen.

Ymmärsin myös sen, että tuollaiset asiat eivät tule tyhjästä. Kyse on aina ihmisen muuttumisesta, voit joko tiedostamatta tai laiskuuttasi jarruttaa sitä muutosta, tai voit auttaa sitä itse omin voimin ja kehittyä näin paremmaksi ja onnellisemmaksi ihmiseksi, löytää tasapainon. Lääkkeitä ei siihen tarvita - jotta mieli kehittyy sitä kehitystä ei saisi kemiallisesti jarruttaa. En ole lääkäri, eikä minulla ole korkeakoulututkintoja. Mutta luen paljon kirjoja ja yritän elämäni aikana kehittyä ihmisenä, sekä ap:n tavoin käynyt tuon tilanteen läpi. Henkilökohtaisiin havaintoihin perustuu siis mielipiteeni ja omaan kokemukseen.

Tunnen myös erään, joka on lääkkeiden voimin elännyt terapiasta terapiaan monta vuotta, eikä jaksa lainkaan uskoa omaan tulevaisuuteen eikä siihen, että ilman lääkkeitä selviäisi enää koskaan. Ei usko... siinä se pääpointti. Kaikki on mahdollista, jos siihen uskoo. Muutoksen on lopulta alkava sisältä, kukaan muu ei voi tehdä sinusta onnellista eikä kukaan muu voi parantaa sinun omaa mieltä, vain sinä voit. Siihen pitää vain uskoa ja tahtoa.

Ap:lle, pitää nyt poistua palstalta, mutta voit ottaa yhteyttä yv:llä, jos haluat jutella. Voimia sulle. Kaikella on tapana järjestyä

 

[OlisinpaOnnellinen]

kiitos kaikille keskusteluun osallistuneille vielä! Sain soitettua ja varattua ajan. Tämä oli jo suuri helpotus ja iso askel