Toggle sidebar

Kertokaapa oikeasti masennuksesta kärsivät

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja Mummeliisa
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
Vastaa
Mummeliisa

Mummeliisa

Tunnettu jäsen
28.08.2010
34 446
106
63
60
Oulu
www.viipaleita.net
Sain eilen sairaalasta vikat verikoetulokset ja niissä muiden muassa serotoniintaso "poikkeuksellisen alhainen". Hyväksyn raudanpuutokset yms fyysiset krampat, mutta henkisten epäjaksujen kohdalla on vaikeampaa.

Kertokaapas oikeasti masennuksesta kärsivät, miksi muiden masennus on ymmärrettävää mutta omalla kohdalla muuttuu kärsimättömäksi ja ketuttaa moinen lorviminen?
 
masentuneena ei osaa arvostaa itseään, eikä näe itseään välttämättä sairaana. ainakin itsekin jopa masentuneena epäilin, josko kuitenkin olen vain keksinyt tämän laiskotellakseni.
 
Alkuperäinen kirjoittaja a.p:
masentuneena ei osaa arvostaa itseään, eikä näe itseään välttämättä sairaana. ainakin itsekin jopa masentuneena epäilin, josko kuitenkin olen vain keksinyt tämän laiskotellakseni.
Click to expand...

Minä en usko että kukaan oikeasti keksii masennusta laiskotellakseen.
Ihminen, jolla laiskottelun tarve menee ohi muun, ON masentunut.
Jokainen meistä tavoittelee onnea? Eikös?
 
Olin masentunut joskus vuosia sitten ja ajatuksia oli monenlaisia. Välillä oli niitäkin hetkiä kun kaikki ärsytti ja teki mieli potkia itseä persuksille että saisin jotain tehtyä tai johonkin mentyä
 
[QUOTE="annikki";22486598]taidat olla vaan liian järkevä masennuksen kouriin. yllensä se on toisinpäin, ite kuvitellaan tai ollaankin kamalassa suossa, ja muut vaan teeskentelee. :)[/QUOTE]

Tuo olisi kiva ajatus, koska se nostaisi minut "muiden" yläpuolelle.
;)

Todellisuudessa tiedän monia oikeasti itseäni parempia läheisiä (vanhempia, puolisoita, lapsia. sisaruksia jne.) joilta masennus on syönyt kapasiteetin kohdata arki.
Ei voi olla niiin että hetkellinen elämänhallintatunne määrittelee ihmisen elämän saatikka ihmisarvon?
 
Alkuperäinen kirjoittaja Huspati Huta:
Joo, on siinäkin tosin niitä suolaisia vivahteita, kun pitää ulos joskus koittaa näyttää reippaalta ja ahkeralta. Ja nyt tosiaan on tullut tätä laiskottelua puoli vuotta kohta täyteen, melkein alkaa kiintiön täyttyminen häämöttää:D
Click to expand...

Puoli vuotta?
Minun mielestäni sinä ansaitsisit mitalin ja kutsun linnan itsenäisyyspäivän juhliin!
 
Alkuperäinen kirjoittaja Mummeliisa:
Puoli vuotta?
Minun mielestäni sinä ansaitsisit mitalin ja kutsun linnan itsenäisyyspäivän juhliin!
Click to expand...

No ei ihan vielä puolta vuotta, mutta heinäkuun alusta asti enemmän tai vähemmän paikoillaan. Nyt uusi yritys kuntouttamiseen alullaan. Olen kyllä monesti kiittänyt ties mitä, että onneksi olen laiska-p luonteeltani:D En ole kuulema perheellekään kiukkuillut juurikaan, he ovat kyllä olleet aivan ihania, auttaneet kaikessa missä olen apua tarvinut. Nyt kun pääsee jo hissuksiin liikkeelle, osaa sitä tosiaan arvostaa. Mutta tanssia en voi, joten Tarjan ei kannata minua kutsulla muistaa:D
 
Omalla kohdallani kävi niin että sairastuin masennukseen,minä joka olen aina ollut henkisesti hyvin vahva ja toimin aina ystävilleni tukena ja olkapäänä ja minulle sai aina avautua ja kyllä sitä avauduttiinkin.
Olen sitä mieltä että sairastuin vahvuuteeni.
Sitä on niin vaikea vaan myöntää että kuppi meni nurin ja ei enää jaksanut.
Kun kerran on tottunut olemaan se vahva,sitä ei kykene myöntämään itselleen että on ihminen,tavallinen kuolevainen kuten muutkin.Voimavarat on rajalliset.
Sen kokemuksen jälkeen olen taas vahva mutta tiedostan sen nyt missä kulkee jaksamisieni rajat.
Olen opetellut pitämään puoleni ja yrittänyt oppia sanan ei,se on uskomattoman vaikeaa kiltille tytölle.Sellaiselle joka on aina antanut muiden ohjata ja toiminut niin ettei vaan tulisi riitaa ja pahaa mieltä kenellekään.
Se tuli lopulta mutta itselleni.
Toipumisprosessi on ollut pitkä ja vaikea mutta tänään voin hyvin.
Toista kertaa masennus ei pääse yllättämään minua,tunnistan jo merkit.
 
[QUOTE="akka";22486707]Omalla kohdallani kävi niin että sairastuin masennukseen,minä joka olen aina ollut henkisesti hyvin vahva ja toimin aina ystävilleni tukena ja olkapäänä ja minulle sai aina avautua ja kyllä sitä avauduttiinkin.
Olen sitä mieltä että sairastuin vahvuuteeni.
Sitä on niin vaikea vaan myöntää että kuppi meni nurin ja ei enää jaksanut.
Kun kerran on tottunut olemaan se vahva,sitä ei kykene myöntämään itselleen että on ihminen,tavallinen kuolevainen kuten muutkin.Voimavarat on rajalliset.
Sen kokemuksen jälkeen olen taas vahva mutta tiedostan sen nyt missä kulkee jaksamisieni rajat.
Olen opetellut pitämään puoleni ja yrittänyt oppia sanan ei,se on uskomattoman vaikeaa kiltille tytölle.Sellaiselle joka on aina antanut muiden ohjata ja toiminut niin ettei vaan tulisi riitaa ja pahaa mieltä kenellekään.
Se tuli lopulta mutta itselleni.
Toipumisprosessi on ollut pitkä ja vaikea mutta tänään voin hyvin.
Toista kertaa masennus ei pääse yllättämään minua,tunnistan jo merkit.[/QUOTE]
Onko se niinkin sitten, että ollakseen vahva, pitää osata olla myös heikko?
 
[QUOTE="akka";22486707]Omalla kohdallani kävi niin että sairastuin masennukseen,minä joka olen aina ollut henkisesti hyvin vahva ja toimin aina ystävilleni tukena ja olkapäänä ja minulle sai aina avautua ja kyllä sitä avauduttiinkin.
Olen sitä mieltä että sairastuin vahvuuteeni.
Sitä on niin vaikea vaan myöntää että kuppi meni nurin ja ei enää jaksanut.
Kun kerran on tottunut olemaan se vahva,sitä ei kykene myöntämään itselleen että on ihminen,tavallinen kuolevainen kuten muutkin.Voimavarat on rajalliset.
Sen kokemuksen jälkeen olen taas vahva mutta tiedostan sen nyt missä kulkee jaksamisieni rajat.
Olen opetellut pitämään puoleni ja yrittänyt oppia sanan ei,se on uskomattoman vaikeaa kiltille tytölle.Sellaiselle joka on aina antanut muiden ohjata ja toiminut niin ettei vaan tulisi riitaa ja pahaa mieltä kenellekään.
Se tuli lopulta mutta itselleni.
Toipumisprosessi on ollut pitkä ja vaikea mutta tänään voin hyvin.
Toista kertaa masennus ei pääse yllättämään minua,tunnistan jo merkit.[/QUOTE]

Tää on ihan totta ja ajattelen itse samoin,ja itse olen huomannut että läheisten on hyvin hankala ymmärtää että olet masentunut koska olet aina ollut se vahva ihminen ja itsellään myös vaikea käsittää sitä.
 
Mä olen nuoresta asto ollut taipuvainen masennukseen, olen myös aina näytellyt ulospäin reipasta ja vahvaa. Nyt viimein vuoden alussa oli pakko myöntää itselle että kaikki ei oo ok ja hain apua ja sitä sainkin, tosin lääkkeistä mutta samapa tuo mikä auttaa kunhan voi elää normi arkea ja nautia omista lapsista.
Raskauden myötä lopetin lääkkeet rv30 ja nyt vauvan synnyttyä olen alkanut taas tunnistaa epämieluisia tunteita ja ajatuksia, yritän nyt kuitenkin sinnitellä ilman lääkkeitä koska vauva kuitenkin vasta 2vko ja hormoonitkin vielä vaikuttaa mielialaan jne. Neuvolassa kuitenkin ovat onneksi tietoisia tilanteestaani ja osaavat seurata meitä erilailla, myös lääkityksestä olemme puhuneet että jos tarve vaatii niin heti vaan alan uudestaan syömään. Lääkäri oli itseasiassa sitä mieltä että varmuuden vuoksi kannattaa lääkkeet aloittaa uudelleen heti vauvan synnyttyä..
 
Mulla masentuneena on ollut lähinnä fiilis että millään ei ole mitään väliä, ei edes sillä olenko masentunut vai ei. Toki silloin ärsyttää lähes kaikki ja varsinkin muut ihmiset. Ja vaikka sitä masentuneena inhoaakin itseään, niin mua ei ole oikeastaan oma saamattomuuteni pahemmin häirinnyt.
 

Yhteistyössä

Ylös Bottom
Back
Vastaa