Kertokaapa rehellisesti mielipiteenne

[toivoton tällä hetkellä]

Pitäisikö mun tarttua neuvosta vaariin ja pyytää aika sinne psykiatrille?

Meidän perheeseen syntyi viime kevään aina suloinen söpöinen pikkuinen. Pikkuvauva-aika ei kuitenkaan ollut ihan sitä mitä ajattelin (vaikka ei ajatukset niin yltiöromanttiset olleetkaan). Ensimmäiset kuukaudet kuluivat minun ja mieheni valvoessa lähes yötä päivää, kun pikkuinenkin valvoi, siis ei enimmäkseen nukkunut kuten olisi vastasyntyneen pitänyt vaan oli enemmän valveilla. Valveilla oli kun koko ajan pulautteli, närästi, maha oli kuin ilmapallo ja peltirumpu, jossa maito kolisi ja ilmaa tuli enemmän kuin aikuisella miehellä. Maidon riittävyyskin oli vähän ?:llä, joten ajattelin, että hyvänä äitinä yritetään. Korviketta kuitenkin annettiin ohessa, kun ajattelin, että nälässä ei saa olla. Vauvan ollessa 3 kk meitä vihdoin kuunneltiin nla:ssa ja parin kk:n tutkimusten jälkeen vauvamme sai maitoallergia-diagnoosin.

Olimme tuolloin tosi väsyneitä, kun auttava turvaverkko puuttui tyystin. Lisäksi ei tullut mieleenkään jättää pientä itkevää, jonka parhaat asennot ja keinot kipuun tiesimme me, jokun esim. MLL:n nuoren teinityön hoiteisiin.

Vähän jälkeen kun tilanne oli vauvalla parempi alkoi ripuli- ja vatsatauti kierre, minkä "kuorrutti" 3x peräkkäin korvatulehduskierre. Vauva oli sairaana yhtä jaksoisesti lähes 3 kk:tta. Myös minä ja miehemme sairastelimme.

Nyt vuosi tuosta diagnoosista meillä on valloittava taapero. Sitä saa oikein ihmetellä, että mitä kaikkea noin pieni ihminen voi osata. Sen sijaan hänen tempperamenttinsa ei ole auvoisin. Tahtoa on löytyy enemmän kuin riittävästi; mistä on huomautettu uasemmassa paikassa, ihmetellenkin. Löytyy ääntä ja voimaa. Vaikka olenkin jo palannut työelämään, minkä koin helpottava vaikean alun jälkeen, tuntuu että se vähäinenkin aika minkä taaperon kanssa olen, on liikaa. Koko ajan pitää valvoa ja toinen vaatii jotain. Mitään ei tehdä ilman vastaantaistelemista. En koe itkua niinkään sellaisena että lapsi tahallaan itkisi vaan sellaisena itseeni liittyvänä, että mitä mä nyt taas olen tehnyt väärin tai jättänyt tekemättä, kun itketään tai kiukutellaan. Kotihommia ei pysty tekemään, kun en millään muota saa taaperoa osallistumaan itse hommiin vaan pitää tehdä juuri sitä minäkin ja koskea niihin tavaroihin. Kotitöitä teen sitten kun pieni nukkuu. Paljon koetan leikkiä hänen kanssaan ja lukea, jutella jne. ja ulkoilla, että viihtyisi.

Juuri eilen mietin miksi en ole sellainen äiti kuin kuvittelin? Miksi viihdyn paremmin töissä kuin kotona? Miksi välillä voisin lähteä vaan menemään ja jättää lapsen miehelle? Eilen mietin tätä ja huomasin, että mulle ei tulisi edes ikävä lastani. Siitä huolestuin! Kaipaan niin kovasti vain aikaa jolloin olin yksin ja sai mennä minne halusi. Mä en jaksa sitä kun tuntuu, että mä en onnistu missää mitä teen, mä teen kaiken väärin lapseni kanssa. Kaiken hyvän päälle yksi äiti kommentoi minulle tuosta alun itkuisuuden ajasta, että se huuto ei ole välttämättä koliikkia tai allergiaa, mitä jos olet pitänyt nälässä. Ja siitäkös lisää huonoa omaatuntoa. Jotenkin vaan sitä yrittää jaksaa ne kolme-neljä tuntia putkeen kun tietää, että kohta menee päiväunille. Ja sit vartoo, että älä vaan vielä herää, nuku ainakin kaksi tuntia.

Meillä parisuhde on ihan päin h....... Meillä siis huudetaan paljon ja kiroillaan. Ja pienellekin jo huudetaan, että ole nyt hiljaa, mikä taas on. Ja sitä ei saisi tehdä.

Mä mieluummin antaisin lapseni pois jollekin, joka jaksaisi hänen kanssaan eikä huutaisi jne., kun pelkään, että aiheutan pelkkää traumaa lapselle eikä hänestä tule tasapainoista.

Mulle ehdotettiin sos.puolelta aikaa psykiatrialle, mutta lieneekö tuosta apua?

 

[Rouva B]

Toinen vaihtoehto on Lapsiperheiden kotipalvelu (neuvola tietää, ohjaavat usein sinne asiakkaita!).

Sieltä tulisi sitten apua jos tarvitsette? Saisitte huili-aikaa... Vaikka hoitaa parisuhdettanne (elokuviin, syömään...?).
palvelu on juuri ennaltaehkäisevää palvelua, eli mielestäni olisitte sinnepotentiaalista asiakaskuntaa...

Toki jos tunteitten purkaminen auttaa, niin asiantuntija varmasti on mitä paras korva. Eli ei siitäkään haittaa voi olla.

Jaksamisia teille!

-B

 

[joo]

Kyllä mä luulen että juttelu auttaisi, ja tarviit mielestäni tukea myös arkeen siinä mielessä että pystyt jatkamaan elämättä menneessä ja tuntematta kokoa ajan syyllisyyttä.

Sä oot väsynyt.

 

[enni]

No mene ihmeessä ainakin käymään. En halua millään syyllistää sinua, mutta lapsenne vaikuttaa kuitenkin ihan normaalilta, joten mitään erikoista pinnanvenymistä ei tarvittane (toki ihmiset ovat erilaisia, mutta silti). Eli aika paljolti on varmaan tuo uupumus yms korvienvälistä kiinni, ja siihen pitäis apua saada. Unenpuute on tietty toinen mikä ajaa ihmisen ihan finaalin. Saatko miten nukuttua?
Ja tietty tajuat tämän itsekin, mutta jos te vanhemmat huudatte toisillenne, niin sehän on se tyyli millä lapsi oppii "puhumaan", eli tuo hänen käytös voi olla pitkälti opittu malli.
Ja jos kotona ahdistaa, niin lapsi kyllä aistii sen.
Hyvä kuitenkin että olet apua hakemassa. Jaksamista... Ja saattais olla muuten hyvä ottaa mieskin mukaan sinne keskustelemaan.

 

[tahtotaaperon äiti]

Hei, kuulostaa teidän alku vauvan kanssa juusri samalta kun meidänkin..itse olen palaamassa töihin vasta nyt syksyllä ja varmaan töissä olo tuo itselle jotain muuta sisältöä arkeen. yrittäkää pitää kiinni parisuhteestanne ja nyt vaikka tilata joku mlln hoitaja joskus kotiinne. (minulla pelkästään hyviä kokemuksia) lapsi voi kiukutella ikäväänsäkkin sinulle hoitopäivän jälkeen, älä ota henkilökohtaisesti kiukutteluja. OLET LAPSELLESI PARAS ÄITI,MUISTA SE!!! Kaikki me huudamme ei sitä voi aina olla kuin viilipytty, muista/muistakaa pyytää anteeksi ja sopia, lapsikin oppii että joskus myrskyää ja sitten on taas tyyntä Äläkä kuuntele kenenkään ulkopuolisten kommenteja ei kukaan ole seppä syntyessään, toteuta äitiyttäsi omalla tavallasi, se on oikea tapa sinulle ja teidän lapselle. Kyllä se lapsikin ajan myötä rauhoittuu ja tilanne helpottuu..meillä nyt 1v 4kk ja alkaa jo olla helpompaa kaupassa käynti jne..yrittäkää löytää aikaa miehenne kanssa jolloin varmaan jaksat taas paremmin lapsenkin kanssa. Äiti voi ihan hyvin ottaa aikaa myös itselleen, vaikka on äiti ei tarvitse unohtaa itseään. Katso lastasi ja varmaan tunnet myös sen suuren rakkauden häntä kohtaan. Jaksamisia ja annetaan noiden tahtotaaperoiden purkaa ja huutaa kaikki tunteensa maailmalle, kyllä maailmaan ääntä mahtuu, ei se tee sinusta huonoa äitiä.

 

[ap]

olen saanut nukuttua yöni, kun pienikin jo nukkuu yönsä heräämättä, mutta kun ei meinaa uni tulla silmään. Viime yönäkin vaan mietin tuota, että miksi mä en tajunnut eikä kukaan mulle sanonut, että lopeta se imetys ja anna pullosta maitoa. Mä en kestä sitä syyllisyyttä siitä, että lapsi olisi ollut nälässä (paino ei meinannun nousta pienellä). Mietin vain miltä siitä on tuntunut, jos onkin ollut nälässä. Ihan kauheata. 3 kk nälässä ja toinen on yrittänyt itkulla kertoa, että on nälkä.

Mä en saa juuri omaa aikaa (tosin töissähän sitä on, mutta omiin juttuihin), kun miehen menot menee edelle. Mies ei suostu tulemaan mukaan näihin tapaamisiin.

Ja mä tiedän sen, että ei saisi huutaa, mutta kun kiukuttaa, ahdistaa, väsyttää. Tuntuu, että minä olen se pikku lapsi, ei taaperomme.

 

[minä vaan]

Voimia sulle. Mulla oli saman suuntaisia ajatuksia kun lapsi oli pienenpi, usen mietin, että kummassa on parempi töissä vai kotona. Lapsi on nyt kohta kolme vuotias ja ajatukset alkaa olla myönteisemmät. Välillä vielä tulee ajatuksia, että voisin vaan kähteä, en jaksa. Onneksi mies on ollut kovasti apuna ja tukena. En osaa sinua mitenkään neuvoa, ehkö neuvolassa voisit käydä juttelemassa. Paljon voimia ja halaus.

 

[Rukoilijasirkka]

Hei! Ota vaan apu vastaan. Mä ymmärrän sua ihan hyvin. Tietenkään et ole sellainen äiti, joka kuvittelit olevasi, koska varmaan lapsikaan ei ole ihan sellainen, kuin kuvittelit. Oikeasti kukaan ei ole sellainen äiti, kuin kuvittelee.

Toi sun kauhea syyllisyys on se, mikä sua ahdistaa ja siihen toi psykiatri varmaan auttas parhaiten. Kun se syyllisyys lieventyis, niin ei varmaan tulis niin paljon huudettua ja tapeltua. Mä oon kokenut, että syyllisyys on semmonen asia sekä häpeä, että ne rajottaa elämää kaikkein eniten. Niistä eroon.

 

[ap]

Katso lastasi ja varmaan tunnet myös sen suuren rakkauden häntä kohtaan.

RAKASTAN !!!!!!!! Mutta tuntuu, että olen niin paska äiti, että joku muu hoitaisi homman paremmin. Anteeksi olen AINA pyytänyt pieneltä jolen oeln tehnyt tai snonut väärin. Nyt vaan tosiaan meinaa välillä ote herpaantua niin, että menee maltti tai ei huomaakaan seurata mitä pieni tekee (esim. juoksemassa tielle), kun jää miettimään omiaan. Ja sitten huomaan, että on pitkiä hetkiä, jolloin en edes puhu pienelle mitään, havahdun, että hei kait pitäis välillä puhuakin.

Pienellä on alkanut päivähoito (pph) loistavasti. Ei itke kun jää hoitoon. Hoitajan mukaan on iloinen ja energinen ja yleisesti tyytyväinen lapsonen, joka ei turhia itke. Että välillä tuntuu, että onko siellä lapsi lapsi ollenkaan hoidossa, mikä meillä kotona. Joskus kiukkaa illalla, mutta on tehty niin, että jompikumpi on vaan pienen kanssa sen pari tuntia mitä on hereillä ja toinen tekee kotihommia (vuorotellen).

 

[vieras]

En osaa sanoa, mitä pitäisi tehdä, mutta kokemuksesta tiedän, että 'allerginen alku' saattaa leimata koko pikkulapsiajan. Kun ei koe niitä vauvan äitinä olemisen huippuhetkiä ollenkaan, valvoo vaan ja juoksee lääkärissä niin vauva-aika menee aivan ohitse. Kaikki on vain negatiivista ja väsyttävää eikä saa myönteistä palautetta siitä, että hoitaisi hyvin ja onnistuisi. Vauva on aina itkuinen ja tyytymätön. Myös myöhemmin kuvittelee, että kaikki lapsen tyytymättömyys johtuu itsestä.

Meillä oli hyvin vaikeaa moniallergisen vauvan kanssa ja sairastuin siinä itsekin sairaalakuntoon. Ei jaksanut äitiyttä kroppa eikä mieli eikä ollut tukiverkostoja, mihin tukeutua. Aloin nauttimaan äitiydestä vasta lapsen täytettyä kolme tai neljä. Hyvä suhde meillä silti on, vaikka pelkäsin käyvän toisin.

Kun teillä on ollut selvä maitoallergiadiagnoosi jo noinkin varhain (monesti se löytyy vasta paljon myöhemmin!), on turha syyllistä itseään nälässä pitämisestä, vaikka joku asiasta mitään tietämätön tulisi viisauksia laukomaan. Suurin osa allergisten vanhemmista ei taatusti tiedä juuri mitään pienten lasten allergioista ennen kuin sellainen lapsi sattuu omalle kohdalle.