J
johanna84
Vieras
Tästä on jo aikaa, kesäla tulee 3vuotta. Asuin siis avioliitossa, kihloissa ihanan,rakastavan miehenkanssa. Hänestä alkoi tulla hirveän mustasukkainen, jopa minun isoveljille ja isälle. Katkes välit perheen kanssa jouluna ja ystäviä mulla ei enää ollut, kiitos "ihanan" aviomiehen.
Olin 20-vuotias ja tulin suunnittelematta raskaaksi.
Eräänä iltana kesällä 2004, sanoin kotona että lähden käymään isäni luona siellä olisi minun etelästä tullut isoveljeni kummityttöni kanssa..Jostain syystä hän sairaassa päässään luuli että valehtelin,että olisin menossa pettämään häntä. (Koskaan en ole ketään pettäny,enkä petä!) olin ovella lähdössä kun hän otti hupparin hupusta kiinni ja samassa paiskasi minut seinään, repien hiuksista, repi hupparin mun päältä halki, jolloin mun niska hierty verelle..ja taas törmäsin seinään.Mä en voinut tehdä mitään sillä avomieheni oli mua 2 kertaa isompi. Sen jälkeen mä menin vessaan ja itkin hiljaa vesihan ollessa päällä.Mun oli pakko mennä sänkyyn maaten,nukkumaan vaikka halusin vaan paeta sieltä. Aamuyöllä mulla alko verinen vuoto ja ihmettelin todella mistä kysymys sillä en tiennyt olevani raskaana ennekuin pääsin sairaalaan.
Siellä mun tutkittiin ja annettiin lääke jolla loutkin tulisi ulos sisältäni..viikot olivat kuulemani mukaan 7+3. Olin aivan yksin.Peloissani, itkin. #&%?$!* vanha ukko joka oli lääkärinä siellä, otti ultrakuvan ja näytti hoitajan läsnäollessa minulle minkäkokoinen sikiö oli.Millainen se oli.Mä oisin halunnu pestaa minun lapsen, muttei mitään ollut kuulemma tehtävissä.Hoitaja oli tosi ystävällinen ja ammattitaitoinen.Antoi numeron poliklinikalle ja nimensä että voisin soittaa jos kotona tulisi jotain ennen ensiviikon tarkastuksia. Mä olin rikki, tunsin olevani kuollu, sydämestäni.
Menin kotiin ja kerroin illalla aviomiehelle mitä' se oli tehny, jotenkin se sai mut uskomaan että syy oli minussa.Ei mun itsesyytökset auttaneet toipumistani yhtään.Makasin 8 päivää sängyssä.Sen jälkeen oli pakko palata arkeen ja sanoin kaiken olevan hyvin mikä ei ollut totta. Siitä ei puhuttu vuoteen.
Meni vuosi ja oli kesäkuun 13 päivä, edellisenä iltana asviomieheni hakkasi minut 3 kerran, ja tein päätösen että kun pääsen tosta ovesta ulos takasin en enää tule.Soitin isäkke itkien että hae minut kotiin. Isä oli reissussa mutta sano että tilaa taksi ja mene kotiin, tiesin missä vara-avain oli, isä aikoi ajaa illaksi kotiin.Olin masentunu, itkin pienestäkin ermielisyydestä.Entinen aviomieheni ei jättänyt mua rauhaan, kävi useasti päivin,öin isäni talon pihalla riehumassa, särkemässä autostani ikkunat, potki ovan siään ja uhkasi polttaa isani talon maantasalloe.
Isä ei uskaltanu jättää mua hetkeksikään enää yksin kotiin. Isä vahti mua kotona 1,5kuukautta, tehden työt kotoa käsin.Sen jälkeen tilanne meni pahemmaksi entisen puolison yhteydenotoista että isä lähetti minut vantaalle vanhimman veljeni luokse, kaikki tiesi että olisin siellä turvassa.Veljeni suojelee mua enemmän mitä kukaan uskoisi.Olin vastentahtoani 2viikoa vantaalla ja sitten pakkasin kamat ja sanoin että lähden kotiin, veli lähti mukaan kotia pohjoiseen katsomaan tilannetta ja että isä pystyisi menemään töihin.kÄvin psykiatrilla kolme kuukautta. Olin kaikkiaan 8 kk:tta koko ajan jonkun kanssa kotona tai kaupassa sillä niin kauan meni että exäni jätti minut rauhaan ja syy tähän oli että se oli menny kihloihin minun lapsuudenystävän tyttöystävänkanssa ja heille oli tulossa lapsi.Mä vihasin sitä.Se tappo meidän lapsen jotta sai loppujenlopuksi lapsen kaverini kanssa. Nyt tulee kolme vuotta tapahtuneesta ja mietin sitä joka ikinen aamu ja illalla nukkumaan mennessä, en ole päässyt yli vielä, enkä tiedä pääsenkö koskaan.Kunpa voisin elää kesän yli,eikä kesää tulisi koskaan.jOTKA olette kokeneet vastaava, miten olette päässet yli vai oletteko?
Olin 20-vuotias ja tulin suunnittelematta raskaaksi.
Eräänä iltana kesällä 2004, sanoin kotona että lähden käymään isäni luona siellä olisi minun etelästä tullut isoveljeni kummityttöni kanssa..Jostain syystä hän sairaassa päässään luuli että valehtelin,että olisin menossa pettämään häntä. (Koskaan en ole ketään pettäny,enkä petä!) olin ovella lähdössä kun hän otti hupparin hupusta kiinni ja samassa paiskasi minut seinään, repien hiuksista, repi hupparin mun päältä halki, jolloin mun niska hierty verelle..ja taas törmäsin seinään.Mä en voinut tehdä mitään sillä avomieheni oli mua 2 kertaa isompi. Sen jälkeen mä menin vessaan ja itkin hiljaa vesihan ollessa päällä.Mun oli pakko mennä sänkyyn maaten,nukkumaan vaikka halusin vaan paeta sieltä. Aamuyöllä mulla alko verinen vuoto ja ihmettelin todella mistä kysymys sillä en tiennyt olevani raskaana ennekuin pääsin sairaalaan.
Siellä mun tutkittiin ja annettiin lääke jolla loutkin tulisi ulos sisältäni..viikot olivat kuulemani mukaan 7+3. Olin aivan yksin.Peloissani, itkin. #&%?$!* vanha ukko joka oli lääkärinä siellä, otti ultrakuvan ja näytti hoitajan läsnäollessa minulle minkäkokoinen sikiö oli.Millainen se oli.Mä oisin halunnu pestaa minun lapsen, muttei mitään ollut kuulemma tehtävissä.Hoitaja oli tosi ystävällinen ja ammattitaitoinen.Antoi numeron poliklinikalle ja nimensä että voisin soittaa jos kotona tulisi jotain ennen ensiviikon tarkastuksia. Mä olin rikki, tunsin olevani kuollu, sydämestäni.
Menin kotiin ja kerroin illalla aviomiehelle mitä' se oli tehny, jotenkin se sai mut uskomaan että syy oli minussa.Ei mun itsesyytökset auttaneet toipumistani yhtään.Makasin 8 päivää sängyssä.Sen jälkeen oli pakko palata arkeen ja sanoin kaiken olevan hyvin mikä ei ollut totta. Siitä ei puhuttu vuoteen.
Meni vuosi ja oli kesäkuun 13 päivä, edellisenä iltana asviomieheni hakkasi minut 3 kerran, ja tein päätösen että kun pääsen tosta ovesta ulos takasin en enää tule.Soitin isäkke itkien että hae minut kotiin. Isä oli reissussa mutta sano että tilaa taksi ja mene kotiin, tiesin missä vara-avain oli, isä aikoi ajaa illaksi kotiin.Olin masentunu, itkin pienestäkin ermielisyydestä.Entinen aviomieheni ei jättänyt mua rauhaan, kävi useasti päivin,öin isäni talon pihalla riehumassa, särkemässä autostani ikkunat, potki ovan siään ja uhkasi polttaa isani talon maantasalloe.
Isä ei uskaltanu jättää mua hetkeksikään enää yksin kotiin. Isä vahti mua kotona 1,5kuukautta, tehden työt kotoa käsin.Sen jälkeen tilanne meni pahemmaksi entisen puolison yhteydenotoista että isä lähetti minut vantaalle vanhimman veljeni luokse, kaikki tiesi että olisin siellä turvassa.Veljeni suojelee mua enemmän mitä kukaan uskoisi.Olin vastentahtoani 2viikoa vantaalla ja sitten pakkasin kamat ja sanoin että lähden kotiin, veli lähti mukaan kotia pohjoiseen katsomaan tilannetta ja että isä pystyisi menemään töihin.kÄvin psykiatrilla kolme kuukautta. Olin kaikkiaan 8 kk:tta koko ajan jonkun kanssa kotona tai kaupassa sillä niin kauan meni että exäni jätti minut rauhaan ja syy tähän oli että se oli menny kihloihin minun lapsuudenystävän tyttöystävänkanssa ja heille oli tulossa lapsi.Mä vihasin sitä.Se tappo meidän lapsen jotta sai loppujenlopuksi lapsen kaverini kanssa. Nyt tulee kolme vuotta tapahtuneesta ja mietin sitä joka ikinen aamu ja illalla nukkumaan mennessä, en ole päässyt yli vielä, enkä tiedä pääsenkö koskaan.Kunpa voisin elää kesän yli,eikä kesää tulisi koskaan.jOTKA olette kokeneet vastaava, miten olette päässet yli vai oletteko?
tuli paha mieli sun puolesta... Mun yksi entinen poikaystävä oli samantapainen... Usein pelkäsin henkeni puolesta, joskus vain istuin, pää tyhjänä ja yritin sulkea kaiken pois mielestä... Hoin itselleni että kaikki hyvin, kaikki hyvin... Vaikka olin melkein vankina hänen kodissaan... Hän kertoi että hän oli painostanut entisen tyttöystävänsä aborttiin... Silloin en ajatellut siitä asiasta paljoakaan, mutta myöhemmin kun hän alkoi olla pahimmillaan, ajattelin että siinä olisi todellakin ollut kamala isä... Hän vahti tarkasti että otin pillerini ja tosiaankin otin, silloin jo juuri ja juuri täysi-ikäisenä minulla oli vauvakuumeetta mutta onneksi sen verran tajusin että tuosta hullusta on päästävä eroon... Ja helppoahan se ei ollut, huusi ikkunoiden takana, soitteli ja jos pääsi rappukäytävään, jyskytti ovea... Hänen äitinsä myös soitteli minulle ja haukkui niin pahasti että ei ole kukaan haukkunut... Sen miehen kanssa ollessa ja tuon eron aikoihin minulla oli paniikkikohtauksiakin, ikinä aiemmin tai nyt myöhemminkään niitä ei ole ollut.
Mutta ikävä kyllä keskenmenoja olen minäkin kokenut, viime vuonna kaksi kertaa 
