Keskenmenon pelko! :(

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja Tytteli :)
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
T

Tytteli :)

Vieras
Itsellä nyt menossa rv 5+1 ja on kauhee pelko, että menee kesken! 1,5 vuotta sitten olin raskaana, mutta kesken meni! :( Toivon niin paljon koko sydämmestäni, että kaikki menee tällä kertaa hyvin!! En osaa iloita tästä raskaudesta vielä oikeen kunnolla kun eit iedä miten käy! Muita??
 
Juu, valitettavasti jatkuvaa jännitystä on tiedossa. Eli pakko vain harjoitella rauhoittumista, päivä kerrallaan. Muistan, että eräs keskenmenon kokenut kertoi uskoneensa vauvan tuloon vasta joskus viikon 25 jälkeen. Itse luulen, että uskon vasta kun näen hänet :) Minulla nyt menossa jo(?) rv 12+4, mutta edelleen siis jännittää. Keskenmenot ovat minulla tapahtuneet viikoilla 5 ja 6, ja yhteensä niitä on ollut viisi surullista sinttiä.

Toivotan sinulle hurjasti onnea matkaan! Olen pahoillani, etten voi antaa rauhoittavampaa tietoa kun itsekin pähkäilen pelkojeni keskellä. Ex-kermit ketjussa on saman kokeneita nyt raskaana olevia...
 
Minä vielä lisään vettä myllyyn..

Eli itsellä takana keskenmeno rv:llä 17 ja nyt raskaus viikolla 38+2, vasta ihan hiljattain olen alkanut uskomaan että vauva tosiaan tulee (toivottavasti kaikki menee hyvin loppuun asti..) ja hankinnat olen tehnyt vasta muutaman viikon sisällä. Ennen viikkoa 30 en ollut laittanut yhtään vauvan tavaraa valmiiksi enkä hankkinut mitään. Pelko oli läsnä koko ajan..=(

Yritä vaan mennä päivä kerrallaan, muuta ohjetta en osaa antaa! Tsemppiä odotukseen=)!
 
Ehkä suurin yllätys raskaudessa oli mulle se, etten tuntenut euforista onnea, vaan ahdistusta, koska pelkäsin niin paljon keskenmenoa.
Koko alkuraskauden, heti rv 4 ja risat alkaen aloin jännittämään jokaista vessakäyntiä (näkyykö paperissa verta) ja tarkkailin kaikkia pienimpiäkin nipistelyjä kropassa. Vaikka rv 12 ohittui, ei silti pelko lähtenyt takaraivosta. Vasta suunnilleen rv16, kun vatsa alkoi vähän näkyä, aloin ottamaan rennosti.
Ja rv 22 jälkeen olen uskaltanut vähän nauttiakin tästä olotilasta.

Nyt (rv27) tunnen potkuja ja masu on iso. Olo on ihan hyvä ja olen ajatellutkin, että jos jotain käy, niin en itse asialle yksinkertaisesti voi mitään, joten turha jännittää jotain mitä ei ole vielä tapahtunutkaan.

PS. Ja varsinkin nettiä lukiessa kannattaa pistää kunnon suodatin päälle. Tänne päätyy kaikkein ikävimmät tarinat juuri keskenmenoista ja muista ikävistä asioista. Niitä toki tapahtuu, mutta koskaan et voi tietää millaisilla taustoilla oleva henkilö on kirjoituksensa tänne jättänyt, joten keskity lukemaan mielummin jonkin virallisen instanssin (kuten neuvolan) materiaalia. Tieto todellakin lisää tuskaa..
 
Sama täällä, onnentunnetta (hä, mitä se oli?) varjosti jatkuva pelko keskenmenosta.
Kyseessä esikoinen ja takana kaksi km rv 11 ja 12.

Jokaisella vessareissulla pelkäsin näkeväni punaista, eikä tuo pelko juurikaan helpottunut vielä edes rv 12 mennessä. Ulrtan jälkeen viikon, kaksi jaksoin uskoa ja sitten alkoivat taas itsensä tutkailut ja pelko.

Vasta nyt (rv22+1) kun vatsa on alkanut kasvamaan ja potkuja tuntuu, niin olen alkanut ajattelemaan, että vauva todellakin meille tulee.

Alkuun näin painajaisia ja olin ahdistunut. Eipä siinä juuri mikään auttanut, päivä kerrallaan, positiivista asennetta hakien. Mies oli suurena tukena, ymmärsi ja hoivasi varsinkin kun voin todella pahoin monta viikkoa.

Ehkä paras neuvo on tuo mininkin mainitsema ajattelutapa, että jos jotain käy niin sille ei voi mitään. Yritä olla murehtimatta tulevaa, siihen et voi vaikuttaa ja nauti jokaisesta päivästä joka sinulle taimesi kanssa annetaan.
Mua rauhoitti myös se, että huolehdin riittävästä levosta, enkä rehkinyt mitään ylimääräistä. Vaikka lääkärit sanoivatkin että ei ole tarvetta lokoiluun, niin silti itsellä oli parempi olla kun tiesin, etten ainakaan ole liikaa rasittanut itseäni ja sitä kautta jotain ikävää saanut aikaan.
Ulkoile ja syö terveellisesti ja huolehdi kaikin puolin omasta hyvinvoinnistasi. Vauva voi hyvin kun sinäkin voit! Kyllä se siitä iloksi muuttuu, jossain vaiheessa!
 
Hei!
Tulen juuri tuolta vauvahaaveilijoiden puolelta... Eli tein tänään positiivisen raskaustestin ja olo on onnellisen tyrmistynyt!! Siitä syystä, että n. puoli vuotta sitten ensimmäinen raskaus päättyi km:n (7+5). Nyt on jotenkin sellainen olo, että uskoako vai ei ja tietenkin takaraivossa vaanii pikkupiru, joka sanoo ettei kannata iloita liian aikaisin!!

Mutta, niinkuin te jo pidemmällä odottavat totesitte, pitää elää terveellisesti päivä kerrallaan ja ottaa vastaan se mikä annetaan!! Ja on kiva kuulla, että teillä muillakin km:n kokeneilla on samanlaisia tunteita, epämukavia sellaisia tosin, mutta ajatus siitä, ettei ole omien ajatustensa kanssa yksin helpottaa!!
 

Yhteistyössä