J
Jotainsuurempaako
Vieras
Hei!
Tästä tekstistä saattaa tulla hiukan sekava, sekava olen luonteeltani itsekin. Ehkäpä vielä etsin itseäni
Olen siis 21 v nainen ja avoliitossa asunut nyt vuoden. Seurustelukumppanini on 25v. Minulla on tullut ajoittain olo, että olen epätyytyväinen lähes kaikkeen. Elän kai edelleen jossain satumaailmassani, teinirakkauksissa. Siis mielessäni on pyörinyt ajat ennen tätä miestä (olemme yhteensä 2 vuotta oltu yhdessä). Seurustelin nuorena erään pojan kanssa 3 vuotta. Sen teini-iän pahimman ajan, 15vuotiaasta 18vuotiaaseen. Olen väkisinkin miettinyt niitä aikoja, miten asiat ennen olivat.
Me laitetltiin toisillemme viestejä joka päivä. Enemmän poikaystävä laittoi mulle. Nykyisessä suhteessa en saa mitään vastauksia viesteihini. Ne menevät kuuroille korville ja silmille. Miksei voi huomioida toista pienillä teoilla? Miksei voi toivottaa esim hyvää huomenta viestein tai soittamalla, jos toinen herää esim myöhemmin?
Kun tavattiin nykyisen kanssa niin tottakai silloin alussa tuli niitä viestejä ja soittoja. Nykyään vaan ei. Hän tuli aina mun pihalle töiden jälkeen, juteltiin siinä vaan ja nautittiin toistemme seurasta. Hän oli joskus jopa puolituntia istuen siinä autossa mun kanssa.
kerroin nyt vaan yhden esimerkin mutta niitä on muitakin. Olen tunteellisesti epätyydyttynyt. Me ei käydä koskaan henkeviä keskusteluja koska hän piettää niitä täysin turhina. Sitten kun mulla ei ole keskustelukumppania prosessoin omassa päässäni ne asiat ja ylikuormitun..
Iso osasyy siihen että olen alkanut kiinnittämään huomiota noihin pieniinkin (ja minulle tärkeisiin) asioihin, on se , että pari kuukautta sitten mies jäi kiinni valehtelusta. Aika monessakin asiassa.
Esimerkiksi hän meni vuosi sitten helsinkiin, isänsä hautajaisiin. Kun hän tuli sieltä, (hänellä on tapana kiusoitella minua) hän kiusallaan sanoi ''olipa helsingissä hyvä meno'', ja sitten perään sanoi että ''no ei sentään''. Mutta kuitenkin sain tietää et hän oli kaverinsa kanssa jutellut ja tokaissut myös sen että ''hitto että täällä on paljon naisia'' kun oli ollut hotellissa ryyppäämässä.
Mä en oo vieläkään oikein hyväksyny sitä että se on valehellu mulle. koska se on mun silmissä niin viaton ... aina ollu mut kai se on sitten esittänyt. Mä rakastan sitä mutta tuon valehtelun miettiminen saa mut ihan totaalisen surulliseksi.. On myös muitakin asioita joista se on valehdellut esimerkiksi juominen..
Mitä mun kannattais tehdä? Oon sanonu että oon epätyytyväinen tähän tilanteeseen ja olen valittanut siitäkin ettei mun viesteihin vastata (ei edes siihen yhteen jonka saatan päivässä laittaa) , mutta ei tilanteeseen vaan tule muutosta......oon varmaan jossain käännekohdassa..jotain on kai tehtävä. Tietysti haluaisin että yhteiselo jatkuisi..
Tästä tekstistä saattaa tulla hiukan sekava, sekava olen luonteeltani itsekin. Ehkäpä vielä etsin itseäni
Olen siis 21 v nainen ja avoliitossa asunut nyt vuoden. Seurustelukumppanini on 25v. Minulla on tullut ajoittain olo, että olen epätyytyväinen lähes kaikkeen. Elän kai edelleen jossain satumaailmassani, teinirakkauksissa. Siis mielessäni on pyörinyt ajat ennen tätä miestä (olemme yhteensä 2 vuotta oltu yhdessä). Seurustelin nuorena erään pojan kanssa 3 vuotta. Sen teini-iän pahimman ajan, 15vuotiaasta 18vuotiaaseen. Olen väkisinkin miettinyt niitä aikoja, miten asiat ennen olivat.
Me laitetltiin toisillemme viestejä joka päivä. Enemmän poikaystävä laittoi mulle. Nykyisessä suhteessa en saa mitään vastauksia viesteihini. Ne menevät kuuroille korville ja silmille. Miksei voi huomioida toista pienillä teoilla? Miksei voi toivottaa esim hyvää huomenta viestein tai soittamalla, jos toinen herää esim myöhemmin?
Kun tavattiin nykyisen kanssa niin tottakai silloin alussa tuli niitä viestejä ja soittoja. Nykyään vaan ei. Hän tuli aina mun pihalle töiden jälkeen, juteltiin siinä vaan ja nautittiin toistemme seurasta. Hän oli joskus jopa puolituntia istuen siinä autossa mun kanssa.
kerroin nyt vaan yhden esimerkin mutta niitä on muitakin. Olen tunteellisesti epätyydyttynyt. Me ei käydä koskaan henkeviä keskusteluja koska hän piettää niitä täysin turhina. Sitten kun mulla ei ole keskustelukumppania prosessoin omassa päässäni ne asiat ja ylikuormitun..
Iso osasyy siihen että olen alkanut kiinnittämään huomiota noihin pieniinkin (ja minulle tärkeisiin) asioihin, on se , että pari kuukautta sitten mies jäi kiinni valehtelusta. Aika monessakin asiassa.
Esimerkiksi hän meni vuosi sitten helsinkiin, isänsä hautajaisiin. Kun hän tuli sieltä, (hänellä on tapana kiusoitella minua) hän kiusallaan sanoi ''olipa helsingissä hyvä meno'', ja sitten perään sanoi että ''no ei sentään''. Mutta kuitenkin sain tietää et hän oli kaverinsa kanssa jutellut ja tokaissut myös sen että ''hitto että täällä on paljon naisia'' kun oli ollut hotellissa ryyppäämässä.
Mä en oo vieläkään oikein hyväksyny sitä että se on valehellu mulle. koska se on mun silmissä niin viaton ... aina ollu mut kai se on sitten esittänyt. Mä rakastan sitä mutta tuon valehtelun miettiminen saa mut ihan totaalisen surulliseksi.. On myös muitakin asioita joista se on valehdellut esimerkiksi juominen..
Mitä mun kannattais tehdä? Oon sanonu että oon epätyytyväinen tähän tilanteeseen ja olen valittanut siitäkin ettei mun viesteihin vastata (ei edes siihen yhteen jonka saatan päivässä laittaa) , mutta ei tilanteeseen vaan tule muutosta......oon varmaan jossain käännekohdassa..jotain on kai tehtävä. Tietysti haluaisin että yhteiselo jatkuisi..