V
vieras
Vieras
Toisesta ketjusta tuli mieleen, jossa valitettiin appivanhempien pihiyttä.
Onko muita, jotka eivät saa keneltäkään mitään apua, ei rahallista tai lastenhoitoapua tai mitään muutakaan, vaan aivan kaikki on omasta selkänahasta pois? Ei lapsille vaatteita kirpparilta tai mistään muualtakaan, ei mitään.
Meille ei kukaan anna mitään, mutta koska mieheni on moniosaaja, vaatimaton, ahkera ja kiltti, korkeakoulututkinto, osaa kaiken, ja mitä ei osaa, ottaa selvän. Niin ruumiilliset työt on kotona pikkupojasta saakka joutunut tehdä, joten osaa ne, mutta tietää siis paljon myös muista aloista. Lukee sanomalehdet, on sivistynyt, mieletön muisti. Mutta varsinkin oman alan asioissa molempien vanhemmat ovat usein apua vailla, mutta myös muissa paperi ym. tietotaitoa vaativissa asioissa.
Pikkuhiljaa alkanut yhteydenpito vähentyä kummankin sukuun. Olemme aika yksin ja väsyneitä. Miehen vanhemmat ovat auttaneet paljon toisia lapsiaan (rakentaneet talot lastenhoitoa jne). Omat vanhempani ovat aika tasapuolisesti olleet auttamatta ketään.
Me saamme kaikilta kyllä osaksemme paljon ihailua kaikilta (suoraan esim. isäni ja mummoni ym kehuvat puhelimessa, miten meillä on paras koulutus, miten minulla on hyvä ja ahkera mies, miten hyvät lapset jne...) mutta ei mitään apua keneltäkään. Mies on viime aikoina sairastellut paljon. Stressiä töissä ja kotona myöst paljon töitä.
Olemme keskituloisia, mutta meillä on iso asuntovelka, koska olemme opiskelleet pitkään, emmekä ehtineet tienata. Eli elämme kädestä suuhun ja lähes köyhyydessä. Meillä on hyvänmerkkinen auto, mutta siis olemme ennemmin köyhiä. Mihinkään ylimääräiseen ei ole rahaa.
Isäni syyttelee, kun en soita hänelle ja hän joutuu soittaa minulle.
Olenko ainoa, joka toivoo, että sukulaisia ei olisi olemassakaan? Aiheuttavat vain surua ja työtä.
Onko muita, jotka eivät saa keneltäkään mitään apua, ei rahallista tai lastenhoitoapua tai mitään muutakaan, vaan aivan kaikki on omasta selkänahasta pois? Ei lapsille vaatteita kirpparilta tai mistään muualtakaan, ei mitään.
Meille ei kukaan anna mitään, mutta koska mieheni on moniosaaja, vaatimaton, ahkera ja kiltti, korkeakoulututkinto, osaa kaiken, ja mitä ei osaa, ottaa selvän. Niin ruumiilliset työt on kotona pikkupojasta saakka joutunut tehdä, joten osaa ne, mutta tietää siis paljon myös muista aloista. Lukee sanomalehdet, on sivistynyt, mieletön muisti. Mutta varsinkin oman alan asioissa molempien vanhemmat ovat usein apua vailla, mutta myös muissa paperi ym. tietotaitoa vaativissa asioissa.
Pikkuhiljaa alkanut yhteydenpito vähentyä kummankin sukuun. Olemme aika yksin ja väsyneitä. Miehen vanhemmat ovat auttaneet paljon toisia lapsiaan (rakentaneet talot lastenhoitoa jne). Omat vanhempani ovat aika tasapuolisesti olleet auttamatta ketään.
Me saamme kaikilta kyllä osaksemme paljon ihailua kaikilta (suoraan esim. isäni ja mummoni ym kehuvat puhelimessa, miten meillä on paras koulutus, miten minulla on hyvä ja ahkera mies, miten hyvät lapset jne...) mutta ei mitään apua keneltäkään. Mies on viime aikoina sairastellut paljon. Stressiä töissä ja kotona myöst paljon töitä.
Olemme keskituloisia, mutta meillä on iso asuntovelka, koska olemme opiskelleet pitkään, emmekä ehtineet tienata. Eli elämme kädestä suuhun ja lähes köyhyydessä. Meillä on hyvänmerkkinen auto, mutta siis olemme ennemmin köyhiä. Mihinkään ylimääräiseen ei ole rahaa.
Isäni syyttelee, kun en soita hänelle ja hän joutuu soittaa minulle.
Olenko ainoa, joka toivoo, että sukulaisia ei olisi olemassakaan? Aiheuttavat vain surua ja työtä.
