Koska helpottaa nelivuotiaan kanssa?

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja vierailija
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
V

vierailija

Vieras
Ei ole erityislapsi, mutta silti tuntuu välillä etten jaksa. En tiedä voiko 4-vuotiaalla olla vielä uhmaa? Kiukuttelua, joka asiaan sanotaan ei, kävellessä hidastellaan ja kieltäydytään tulemasta eteenpäin, kun pitäisi mennä nukkumaan lähtee juoksemaan ja pelleilemään, välillä heittelee tavaroita, ruokapöydässä huutaa yleensä ettei tykkää... Kaikki tuntuu olevan aina huonosti ja lapsi ärsyyntyy helposti. Päiväkodissa puolestaan menee kaikki hyvin eikä koskaan tule mitään negatiivista palautetta, vaan päinvastoin on sanottu, että lapsi tulee hyvin toimeen. Päiväkoti on pieni ryhmäperhepäiväkoti, jossa ei ole mitään kaoottista melua. Kotona sitten protestoi huutamalla ja kiukuttelemalla. Ja tätä on myös loma-aikoina, ei siis vain päiväkotipäivien iltoina. Oli 3 viikon joululoma ja koko aika oli hermoja koettelevaa!

Voiko tämä vielä olla uhmaa vai onko lapsi vaan vaikea ihminen? Ja loppuuko/muuttuuko tää joskus?
 
  • Tykkää
Reactions: Liftari
Ei ole erityislapsi, mutta silti tuntuu välillä etten jaksa. En tiedä voiko 4-vuotiaalla olla vielä uhmaa? Kiukuttelua, joka asiaan sanotaan ei, kävellessä hidastellaan ja kieltäydytään tulemasta eteenpäin, kun pitäisi mennä nukkumaan lähtee juoksemaan ja pelleilemään, välillä heittelee tavaroita, ruokapöydässä huutaa yleensä ettei tykkää... Kaikki tuntuu olevan aina huonosti ja lapsi ärsyyntyy helposti. Päiväkodissa puolestaan menee kaikki hyvin eikä koskaan tule mitään negatiivista palautetta, vaan päinvastoin on sanottu, että lapsi tulee hyvin toimeen. Päiväkoti on pieni ryhmäperhepäiväkoti, jossa ei ole mitään kaoottista melua. Kotona sitten protestoi huutamalla ja kiukuttelemalla. Ja tätä on myös loma-aikoina, ei siis vain päiväkotipäivien iltoina. Oli 3 viikon joululoma ja koko aika oli hermoja koettelevaa!

Voiko tämä vielä olla uhmaa vai onko lapsi vaan vaikea ihminen? Ja loppuuko/muuttuuko tää joskus?

Ei ole välttämättä vaihe, vaan persoonallisuuskysymys (y)
Toinen lapsistani on tällainen vastarannankiiski, on ollut aina.
 
  • Tykkää
Reactions: Liftari
Anteeksi suorasukaisuus, mutta taitanee johtua siitä, että ovat päivähoidossa parempia pitämään kuria kuin mitä teillä kotona.

Ei tuon tyyppistä huonoa käytöstä pidä sietää lapselta, vaan jos sellaista tapahtuu niin lasta kielletään (ja sanotaan miten pitäisi käyttäytyä jotta olisi nätisti). Jos lapsi ei halua totella kieltoa, niin sitten pakotetaan tottelemaan esim. fyysisellä pakolla ja sopivalla yhdistelmällä keppiä ja porkkanaa (ja nimenomaan sellaisen tyyppisiä keppiä ja porkkanaa, jotka lapsi oikeasti kokee rangaistuksiksi tai palkinnoiksi, eli niillä on selkeästi havaittava käytöstä parantava vaikutus).
 
  • Tykkää
Reactions: Liftari
kävellessä hidastellaan ja kieltäydytään tulemasta eteenpäin,

Tuossa tilanteessa otetaan kädestä kiinni ja talutetaan väkisin. Tai jos lapsi lyö jalat veteliksi niin sitten otetaan kainaloon ja kannetaan kunnes kävelyhaluja alkaa löytymään.

kun pitäisi mennä nukkumaan lähtee juoksemaan ja pelleilemään,

Jos noin tekee, niin viedään takaisin sänkyyn ja pidetään siellä vaikka väkisin. Jos alkaa edelleen leikkiä unileluilla, tyynyllä tms. niin sitten ne otetaan joksikin aikaa pois.

välillä heittelee tavaroita,

Lapsi laitetaan hakemaan tavarat takaisin ja sitten tilanteeseen rangaistus. Vähintään pakotetaan vaihtamaan leikkiä tai esim. laitetaan lapsi jäähylle jos se on sellainen mitä lapsi pelkää.

ruokapöydässä huutaa yleensä ettei tykkää...

Tuossa tilanteessa hyvä keino on esim. keskeyttää lapsen syöminen ja kääntää samalla lapsen tuoli selkäpuoli pöytään päin niin, että saa jatkaa syömistä vasta sitten, kun lopettaa huutamisen ja rumat puheet. Tai jos huuto ei lopu, niin sitten vaan todetaan että "ei ole pakko syödä jos ei tykkää" ja poistetaan lapsi pöydästä ja ruokaa tarjotaan seuraavan kerran vasta seuraavalla aterialla.

Kaikki tuntuu olevan aina huonosti ja lapsi ärsyyntyy helposti.

Toki lapsi valittaa ja raivoaa jos huomaa, että saa sillä menetelmällä vallan tai yliotteen vanhempaansa.
 
Onko ollut tuollaista aina vai vasta nyt ilmennyt? Jos aina niin liekö luonne kysymys tai kurin puute...(n) Ja kyllä neljä vuotiaalla omat uhmakautensa vielä on...
 
Meillä on helpottanut ajan kanssa ja nyt 6-vuotiaalla ei ole uhmakohtauksia enää oikeastaan ollenkaan. Meillä oli pojalla järkyttäviä raivokohtauksia usein 3 ja 4-vuotiaana. Samaan aikaan lapsen elämässä tapahtui isoja asioita, muutto kauas uuteen kotiin ja pikkusisaruksen syntymä. Raivoaminen alkoi yleensä pienistä asioista, jos esim sanoin että lähdetään ulos ja lapsi ei halunnutkaan. Usein ei edes kaiken huutamisen jälkeen muistettu mikä olikaan se syy... Yritimme kaikkea: palkintoja, tarratauluja, jäähypenkkiä, fyysistä kiinnipitämistä tai pakottamista (mikä oli lapsen riehuessa täysillä voimalla melkein mielestäni jo väkivaltaa), huutamista, olla välittämättä (lastenlääkärin neuvo), hyvän käytöksen kehumista, kivojen juttujen tekemistä, uhkailua lelujen menettämisellä.... Mikään ei auttanut.

Ulkopuolisten mielestä ongelma oli löysä kuri. No ei ollut. Apu löytyi vasta kun ymmärsimme ongelman. Nelivuotiaan hermosto on vielä todella kehittymätön. Meillä lapsi ei pystynyt käsittelemään epämiellyttäviä asioita ja tunteita mitenkään järkevästi, vaan ne purkautuivat raivona. Aina kun huomasimme, että raivokohtaus on tulossa, otettiin aikalisä, selitettiin hitaasti lapselle asia, sanottiin että ymmärrän miltä sinusta tuntuu ja se on ihan ok tuntea niin. Mutta nyt meidän pitää tehdä näin koska... ja sitten selitettiin asia. Uudestaan ja uudestaan. Eli autettiin lasta hahmottamaan tunteensa ja ymmärtämään miksi jotain pitää tehdä niinkuin se tehdään. Tästä oli iso apu ja tietysti ikä auttoi meillä. Mutta nyt tosiaan kuusivuotiaana poika ei enää raivoa ollenkaan, mitä nyt joskus suuttuu niinkuin me kaikki.
 
  • Tykkää
Reactions: AivanSama
8
Ei ole erityislapsi, mutta silti tuntuu välillä etten jaksa. En tiedä voiko 4-vuotiaalla olla vielä uhmaa? Kiukuttelua, joka asiaan sanotaan ei, kävellessä hidastellaan ja kieltäydytään tulemasta eteenpäin, kun pitäisi mennä nukkumaan lähtee juoksemaan ja pelleilemään, välillä heittelee tavaroita, ruokapöydässä huutaa yleensä ettei tykkää... Kaikki tuntuu olevan aina huonosti ja lapsi ärsyyntyy helposti. Päiväkodissa puolestaan menee kaikki hyvin eikä koskaan tule mitään negatiivista palautetta, vaan päinvastoin on sanottu, että lapsi tulee hyvin toimeen. Päiväkoti on pieni ryhmäperhepäiväkoti, jossa ei ole mitään kaoottista melua. Kotona sitten protestoi huutamalla ja kiukuttelemalla. Ja tätä on myös loma-aikoina, ei siis vain päiväkotipäivien iltoina. Oli 3 viikon joululoma ja koko aika oli hermoja koettelevaa!

Voiko tämä vielä olla uhmaa vai onko lapsi vaan vaikea ihminen? Ja loppuuko/muuttuuko tää joskus?

Lapsi voi myös reagoida negatiivisesti siihen jos äiti/isä on jatkuvasti stressaantunut/kiukkuinen/väsynyt tai lapsi ei koe saavansa tarpeeksi huomiota. Terveisin yhden stressipussin tytär. Omien lasten kanssa en niin stressaa, ollaan kaikki kilttejä toisillemme ja elämä on paljon helpompaa lasten kanssa kuin omalla äidilläni aikoinaan.
 
Tuli ihan ekana mieleen, että tarkista kotona, miten te vanhemmat toimitte. Jos lapsi on tarhassa tottelevainen, ei vika silloin ole lapsessa vaan jossain muussa. Esim jos toinen vanhemmista purkaa työstressiään huutamalla lapselle, ei lapsi kykene mitenkään tulemaan tällaisen vanhemman kanssa toimeen. Sama silloinkin, jos vanhemmat pettävät jatkuvasti lupauksiaan tai keksivät/muuttavat sääntöjä lennossa -- lapsi kokee tämän epäreiluksi ja niinhän se onkin.
 
Tuli ihan ekana mieleen, että tarkista kotona, miten te vanhemmat toimitte. Jos lapsi on tarhassa tottelevainen, ei vika silloin ole lapsessa vaan jossain muussa. Esim jos toinen vanhemmista purkaa työstressiään huutamalla lapselle, ei lapsi kykene mitenkään tulemaan tällaisen vanhemman kanssa toimeen. Sama silloinkin, jos vanhemmat pettävät jatkuvasti lupauksiaan tai keksivät/muuttavat sääntöjä lennossa -- lapsi kokee tämän epäreiluksi ja niinhän se onkin.
Ei se nyt ihan näinkään ole. Meillä on voimakastunteinen introverttilapsi joka ei todellakaan näytä tunteitaan "vieraille" eli esim. kerhossa kulissi pitää. Koti, ja nykyään uutena paikkana myös mummola, on sellaisia joissa tunteet sitten saa näkyä ja joskus siellä vyöryy ulos myös kaikki se mitä on pidätellyt "ihmisten ilmoilla". Perheessä on myös kaksi muuta lasta jotka näyttää harminsa avoimemmin ja herkemmin myös muille ja muualla, eikä ne koskaan paisukaan valtaviksi ja niistä pääsee nopeammin eteenpäin. Eli ei se, että toisaalla kiukutaan ja toisaalla ei, kerro suoraan mitään kurista tai kasvatustaidoista, se voi kertoa myös turvallisuudesta, luottamuksesta ja lapsen henkilökohtaisesta tilasta.

En tiedä mistä aloittajan kohdalla on kyse, mutta ei tuossa nyt tarvitse olla VIKAA kenessäkään.
 
  • Tykkää
Reactions: AivanSama
Meillä on helpottanut ajan kanssa ja nyt 6-vuotiaalla ei ole uhmakohtauksia enää oikeastaan ollenkaan. Meillä oli pojalla järkyttäviä raivokohtauksia usein 3 ja 4-vuotiaana. Samaan aikaan lapsen elämässä tapahtui isoja asioita, muutto kauas uuteen kotiin ja pikkusisaruksen syntymä. Raivoaminen alkoi yleensä pienistä asioista, jos esim sanoin että lähdetään ulos ja lapsi ei halunnutkaan. Usein ei edes kaiken huutamisen jälkeen muistettu mikä olikaan se syy... Yritimme kaikkea: palkintoja, tarratauluja, jäähypenkkiä, fyysistä kiinnipitämistä tai pakottamista (mikä oli lapsen riehuessa täysillä voimalla melkein mielestäni jo väkivaltaa), huutamista, olla välittämättä (lastenlääkärin neuvo), hyvän käytöksen kehumista, kivojen juttujen tekemistä, uhkailua lelujen menettämisellä.... Mikään ei auttanut.

Ulkopuolisten mielestä ongelma oli löysä kuri. No ei ollut. Apu löytyi vasta kun ymmärsimme ongelman. Nelivuotiaan hermosto on vielä todella kehittymätön. Meillä lapsi ei pystynyt käsittelemään epämiellyttäviä asioita ja tunteita mitenkään järkevästi, vaan ne purkautuivat raivona. Aina kun huomasimme, että raivokohtaus on tulossa, otettiin aikalisä, selitettiin hitaasti lapselle asia, sanottiin että ymmärrän miltä sinusta tuntuu ja se on ihan ok tuntea niin. Mutta nyt meidän pitää tehdä näin koska... ja sitten selitettiin asia. Uudestaan ja uudestaan. Eli autettiin lasta hahmottamaan tunteensa ja ymmärtämään miksi jotain pitää tehdä niinkuin se tehdään. Tästä oli iso apu ja tietysti ikä auttoi meillä. Mutta nyt tosiaan kuusivuotiaana poika ei enää raivoa ollenkaan, mitä nyt joskus suuttuu niinkuin me kaikki.

Ihan älyttömän ihana lukea välillä tällaista tekstiä täältä <3 Palstaa lukiessa syntyy surullinen ja toivottavasti virheellinen kuva että yleisin kasvatusmetodi oli ylivallalla nujertaminen. Teillä on onnekas lapsi!
 
Ihan älyttömän ihana lukea välillä tällaista tekstiä täältä <3 Palstaa lukiessa syntyy surullinen ja toivottavasti virheellinen kuva että yleisin kasvatusmetodi oli ylivallalla nujertaminen. Teillä on onnekas lapsi!

Kyllä se valitettavasti näkyy lasten käytöksessä, että yhä useampi vanhempi pitää normaalia kuria jotain haitallisena "ylivallalla nujertamisena" tms. Varmaan kyseiset vanhemmat pitäisivät niitä tarhan tätejäkin ihan natseina jos olisivat tarhassa päivän aikana toimintaa katsomassa. Siellä kun on vanhaan malliin lähtökohtana se, että lapset tottelevat hoitajia ja varsinkaan mitään törkeyksien huutamista tai toisten haukkumista ei hyväksytä (=katsella sormien välistä) ollenkaan.

Perustottelevaisuus ja perustavanlaatuiset hyvät tavat ovat nykyään paljon useammalla lapsella hukassa kuin vaikka 20-30 vuotta sitten.
 
Minun kokemukseni mukaan voi helpottaa ajan kanssa. Meillä kohta kuusivuotias haastava lapsukainen. Vaikka kerhoissa ja päiväkodissakaan ei ole aina aivan mallikkaasti käyttäytynyt, eivät ole mitenkään poikkeuksellisena/hankala pitäneet. Kotona oli kuitenkin pienempänä (vielä 4-vuotiaanakin) paljon hankalampaa kuin nykyään. Itse luulen suuresti vaikuttaneen sen, että lapsi on vähitellen oppinut kertomaan paremmin tunteistaan ja muutenkin sanoittamaan ja selittämään asioita. Meidän pojan kanssa myös huomasin, että kun asiat lähtivät negatiiviselle raiteelle, saattoi sama ralli jatkua koko päivän. Hän jäi tavallaan tunteeseensa ja pahaan oloon kiinni ja rangaistukset nostivat vain agressioita lisää. Nykyään kestää seuraamukset paremmin ja itsekin olen opetellut sitä, että tunteiden vallassa ei kannata sanktioita jaella vaan rauhassa harkiten. Ja jotenkin yrittää hankalana päivänä pitää ärsykkeet mahdollisimman vähissä. Meillä kauppareissut olivat jossain vaiheessa todella mahdottomia (lapsi yritti välillä karata jne.). Paras konsti oli, että otin pojan mukaan, kun oli vain vähän ostoksia tehtävänä, kerroin etukäteen mitä häneltä kaupassa odotan, mitä teen, jos hän ei niin toimi (laitan kaupassa jäähylle), kehuin vähän väliä niin kauan kuin sujui hyvin. Nykyään ei ahdista ottaa poikaa kauppaan mukaan, sujuu useimmiten oikein hyvin. Niin ja yksi mikä itseäni myös auttoi, oli ajatus siitä, että kaikkea ei jaksa/voi/ehdi kerralla tällaiselle lapsukaiselle "opettaa". Karsin kaikki turhat kiellot ja pahimpina aikoina vaadin vain aivan perusjutut (ketään ei satuteta, paikkoja ei rikota jne.) Meillä on esim. saanut mennä ulos kylmällä ilmalla ilman hanskoja. Siihen ei kuole ja vähitellen oppii kuuntelemaan vanhempien neuvoja.

Kaikki ei tosiaankaan ole kasvatuksesta kiinni. Eräs tuttava, jolla on useampi lapsi, kertoi nuorimmaisen olevan tällainen haastavampi tapaus. Ja kaikkia ovat kasvattaneet :) Tsemppiä teille.
 
Iso vika nykypäivänä on se, että lapsille annettavat sanktiot ovat näitä jäähyjä ja vastaavia, jotka ovat helposti lapsen siedettävissä jos vähän hammasta puree. Ennen vanhaan annettiin remmiä tms "isän kädestä" ja sai olla melko poikkeusyksilö lapseksi jos vapaaehtoisesti ihan heti uudestaan sille rangaistukselle itsensä altisti, eli jatkoi uhmaamista. Nykyjärjestelmä on hampaaton jokaisen vähänkin kovapäisemmän tapauksen edessä.
 
No toisilla niitä uhmakausia on enemmän kuin toisilla... muistan itsekin olleeni huolesnut tuossa iässä ja puhuin neuvolassa siitä, etten tiedä onko tämä määrä raivoa normaalia... Meillä todella älykäs ja fiksu tyttö, voimakasluonteinen ollut vauvasta asti. Tunteita ja pettymyksiä on ollut vaikea hallita, erityisesti kun on pettynyt itseensä niin se on melkein mahdotonta sietää. Nyt täytti juuri seitsemän.

Päiväkodissa on aina käyttäytynyt moitteettomasti, on ns. mallioppilas. Ainoa kuka saa tätä raivoa kokea olen minä (no siskon lisäksi). Luonteeltaan myös jotenkin negatiivinen, hirveän usein löytää ensimmäiseksi sen huonon puolen, ja sitten vasta vähitellen myöntää että tämä olikin kiva juttu.

Väittäisin, että olen johdonmukainen ollut alusta lähtien enkä ole tytölle antanut periksi. Silti olen aina selittänyt, että rakastan lasta, vaikka nyt en voikaan hyväksyä hänen käytöstään. Tämä on erityisen tärkeää tämän lapsen kohdalla, koska monesti riita alkaa siitä että hän suuttuu minulle, mutta se suurin itku tuleekin sitten siitä, kun häntä harmittaa hänen oma käytöksensä.
Ihana lapsi on, viisas, empaattinen, kaikkien muiden suhteen osaa käyttäytyä niin hienosti, mutta äidin kanssa tämä suhde on vaikea, vihaa minua intohimoisesti ja rakastaa vielä kovemmin. <3
 
Iso vika nykypäivänä on se, että lapsille annettavat sanktiot ovat näitä jäähyjä ja vastaavia, jotka ovat helposti lapsen siedettävissä jos vähän hammasta puree. Ennen vanhaan annettiin remmiä tms "isän kädestä" ja sai olla melko poikkeusyksilö lapseksi jos vapaaehtoisesti ihan heti uudestaan sille rangaistukselle itsensä altisti, eli jatkoi uhmaamista. Nykyjärjestelmä on hampaaton jokaisen vähänkin kovapäisemmän tapauksen edessä.
Heissan.
Jos sinä haluat elää välivaltaisen, psyykkisesti epävakaan ihmisen kanssa, joka suutuspäissään hakkaa sut henkihieveriin ihan mistä tahansa mitä teet tai et tee, niin se on sinun valintasi ja olet varmasti onnellinen kun saat elää kusi sukassa ainoan elämäsi remminjäljet selässä. Onnea ja menestystä.
Meistä muut eivät halua elää näiden ihmisten kanssa, vaan pysyä heistä mahdollisimman kaukana. En käsitä mistä tulee tämä väkivallaan, sadismin ja ilkeyden ihannointi, kun ne kaikki itsessään ovat sekä psyykkisiä ongelmia, että käytöshäiriöitä. On loogisesti ontuvaa kuvitella, että kukaan, joka ei pysty hillitsemään omia väkivaltaisia impulssejaan, pystyisi muka kasvattamaan toista ihmistä. Toisen alistaminen on kasvattamisesta kaukana, koska se vaatii sellaista itsekuria, mitä väkivaltaisella ihmisellä ei ole. Hän ei pysty opettamaan toiselle sellaista, mitä ei itse osaa. Kuten tunteiden hallintaa, empatiaa, asioiden ennakoimista ja kärsivällisyyttä. Se, että on isompi ja vahvempi kuin pieni lapsi, ei oikeuta olemaan pelkkä iso apina jolla on aivojen tilalla vipuvoimaa hakata se itseä pienempi ihminen. Ja vielä jotenkin ylpeillä sillä. Se on säälittävää.
 
Heissan.
Jos sinä haluat elää välivaltaisen, psyykkisesti epävakaan ihmisen kanssa, joka suutuspäissään hakkaa sut henkihieveriin ihan mistä tahansa mitä teet tai et tee, niin se on sinun valintasi ja olet varmasti onnellinen kun saat elää kusi sukassa ainoan elämäsi remminjäljet selässä. Onnea ja menestystä.
Meistä muut eivät halua elää näiden ihmisten kanssa, vaan pysyä heistä mahdollisimman kaukana. En käsitä mistä tulee tämä väkivallaan, sadismin ja ilkeyden ihannointi, kun ne kaikki itsessään ovat sekä psyykkisiä ongelmia, että käytöshäiriöitä. On loogisesti ontuvaa kuvitella, että kukaan, joka ei pysty hillitsemään omia väkivaltaisia impulssejaan, pystyisi muka kasvattamaan toista ihmistä. Toisen alistaminen on kasvattamisesta kaukana, koska se vaatii sellaista itsekuria, mitä väkivaltaisella ihmisellä ei ole. Hän ei pysty opettamaan toiselle sellaista, mitä ei itse osaa. Kuten tunteiden hallintaa, empatiaa, asioiden ennakoimista ja kärsivällisyyttä. Se, että on isompi ja vahvempi kuin pieni lapsi, ei oikeuta olemaan pelkkä iso apina jolla on aivojen tilalla vipuvoimaa hakata se itseä pienempi ihminen. Ja vielä jotenkin ylpeillä sillä. Se on säälittävää.

Ei kyse ole mistään väkivaltaisista impulsseista, psyykkisesti epävakaudesta, suutuspäissään hakkaamisesta tai remminjäljistä selässä.

Oma ongelmasi, jos et pysty erottamaan normaalia, harkittua ja itsehillinnällä toteutettua rankaisemista jostain sekopääsadismista tai perheväkivallasta.
 
Ei kyse ole mistään väkivaltaisista impulsseista, psyykkisesti epävakaudesta, suutuspäissään hakkaamisesta tai remminjäljistä selässä.

Oma ongelmasi, jos et pysty erottamaan normaalia, harkittua ja itsehillinnällä toteutettua rankaisemista jostain sekopääsadismista tai perheväkivallasta.

Lapseen ei tarvitse kohdistaa fyysistä väkivaltaa. Sitä ei vaan tarvitse tehdä. Kaikki fyysinen väkivalta on turhaa. Lässytys siitä, että lapsi hyötyy fyysisestä kivusta, on niille vanhemmille jotka eivät osaa enempää. Eivätkä viitsi opetella.
Vanhempi joka lyö lastaan ei ole tasapainoinen vanhempi, ja hänellä on käytösongelma, eli väkivaltaisuus toista ihmistä kohtaan, vieläpä sellaista kohtaan joka ei osaa puolustautua. Kuritusväkivalta ei kuulu kulttuuriin, jossa jokainen on voinut valita tuleeko vanhemmaksi vai ei.
 
Nelikymppisenä
 
  • Tykkää
Reactions: Echo
Ei kyse ole mistään väkivaltaisista impulsseista, psyykkisesti epävakaudesta, suutuspäissään hakkaamisesta tai remminjäljistä selässä.

Oma ongelmasi, jos et pysty erottamaan normaalia, harkittua ja itsehillinnällä toteutettua rankaisemista jostain sekopääsadismista tai perheväkivallasta.
Yleensä ne isän kädestä -metodin puolustajat eivät sitä rajanvetoa osaa tehdä. Minä sain lapsena kokea, että kun kehä ykkösellä oli paha iltapäiväruuhka, tuli aina sen jälkeen selkään jos sattui isän näköpiiriin (koska kuulemma ilmeeni oli väärä ja se oli epäkohteliasta häntä kohtaan) tai jos ei sattunut isän näköpiiriin (koska kuulemma olin murjottamassa ja se oli epäkohteliasta häntä kohtaan). Kai se on kiva hakata omia lapsia kun liikenteessä niitä muita autokuskeja ei voi. Äiti kaysoi vieressä ja selitti kuinka isää pitää nyt vain ymmärtää, kun hänellä on stressiä.
 
En ymmärrä minäkään tätä harkittua väkivaltaa. Siis että kylmän rauhallisesti suunnittelisin miten kuritusmielessä satuttaisin lastani! Itsekin olen lapsen raivokohtauksen keskellä suutuspäissäni joskus ottanut kiinni turhan kovaa, mutta jälkeenpäin tuntuu maailman pahimmalta enkä koskaan tekisi niin harkitusti!

Vaikka meidän pojan olisi hakannut remmillä joka päivä, ei se olisi auttanut käytösongelmiin. Olen siis se, joka kertoi aiemmin lapsen kovasta raivoamisesta 3 ja 4-vuotiaana. Pointti on, ettei tällainen rankaiseminen opeta lapselle mitään, paitsi ehkä ettei hän ole minkään arvoinen ja että vanhempiin ei voi luottaa. Meidän tapauksessa pojalle piti kädestä pitäen opettaa, miten ymmärtää ja hallita omaa käytöstään. Aika harva lapsi on pohjimmiltaan paha ja haluaa käyttäytyä huonosti. Meilläkin poika sanoi usein raivon laannuttua, ettei haluaisi kiukutella.

Olen itse saanut piiskaa pienenä. En muista että se olisi paljon sattunut, mutta muistan miten nöyryyttävää se oli. En koskaan puhu asiasta vanhempieni kanssa, vaikka muuten välit on kunnossa. Enkä hyväksy mitä he tekivät.
 
Lapseen ei tarvitse kohdistaa fyysistä väkivaltaa. Sitä ei vaan tarvitse tehdä. Kaikki fyysinen väkivalta on turhaa. Lässytys siitä, että lapsi hyötyy fyysisestä kivusta, on niille vanhemmille jotka eivät osaa enempää. Eivätkä viitsi opetella.
Vanhempi joka lyö lastaan ei ole tasapainoinen vanhempi, ja hänellä on käytösongelma, eli väkivaltaisuus toista ihmistä kohtaan, vieläpä sellaista kohtaan joka ei osaa puolustautua. Kuritusväkivalta ei kuulu kulttuuriin, jossa jokainen on voinut valita tuleeko vanhemmaksi vai ei.

Ruumiillinen kuritus toimii monesti paljon tehokkaammin kuin ei-ruumiillinen ja se on usein hyvä vaihtoehto niille, jotka haluavat saada lapsen tottelemaan ilman, että asia pitkittyy ja "jäätyy" hedelmättömäksi jankkaukseksi. Lapsensa asiallinen kurittaminen on nimenomaan tasapainoisen vanhemman merkki, toisin kuin epämääräinen kukkahattuilu ja toisten leimaaminen/demonisointi oman ideologian perusteella. Järkevä ihminen osaa myös tehdä eron mieleltään häiriintyneen hakkaajan (väkivaltaisuus) sekä harkitun ja hallitun kurittamisen välillä.
 
Ruumiillinen kuritus toimii monesti paljon tehokkaammin kuin ei-ruumiillinen ja se on usein hyvä vaihtoehto niille, jotka haluavat saada lapsen tottelemaan ilman, että asia pitkittyy ja "jäätyy" hedelmättömäksi jankkaukseksi. Lapsensa asiallinen kurittaminen on nimenomaan tasapainoisen vanhemman merkki, toisin kuin epämääräinen kukkahattuilu ja toisten leimaaminen/demonisointi oman ideologian perusteella. Järkevä ihminen osaa myös tehdä eron mieleltään häiriintyneen hakkaajan (väkivaltaisuus) sekä harkitun ja hallitun kurittamisen välillä.
Lapsen hakkaaminen ei todellakaan ole milään "tasapainoisen vanhemman" merkki. Jos ei lapsen edessä kykene auktoriteettiasemaa muuten saavuttamaan kun hakkaamalla, on jo lähtökohtaisesti aika köyhät eväät vanhemmuuteen.
 
  • Tykkää
Reactions: AivanSama
Tuli ihan ekana mieleen, että tarkista kotona, miten te vanhemmat toimitte. Jos lapsi on tarhassa tottelevainen, ei vika silloin ole lapsessa vaan jossain muussa. Esim jos toinen vanhemmista purkaa työstressiään huutamalla lapselle, ei lapsi kykene mitenkään tulemaan tällaisen vanhemman kanssa toimeen. Sama silloinkin, jos vanhemmat pettävät jatkuvasti lupauksiaan tai keksivät/muuttavat sääntöjä lennossa -- lapsi kokee tämän epäreiluksi ja niinhän se onkin.

Ihan bullshittiä. Koti on se paikka, missä kuuluukin voida kiukutella. Se on helvetin huolestuttavaa, jos lapsi ei uskalla kotonaan aikaajoin vetää kunnon itkupotkuraivareita ja olla tottelematon.
 
  • Tykkää
Reactions: .....
Tuossa tilanteessa otetaan kädestä kiinni ja talutetaan väkisin. Tai jos lapsi lyö jalat veteliksi niin sitten otetaan kainaloon ja kannetaan kunnes kävelyhaluja alkaa löytymään.

Yleensä siinä vaiheessa, kun lapsi alkaa hidastella, se nimenomaan haluaa, että sitä kannetaan. Harvemmin niitä kävelyhaluja löytyy sillä, että saa ilmasen kyydin.


Jos noin tekee, niin viedään takaisin sänkyyn ja pidetään siellä vaikka väkisin. Jos alkaa edelleen leikkiä unileluilla, tyynyllä tms. niin sitten ne otetaan joksikin aikaa pois.

Teipataanko se lapsi sänkyyn vai miten sitä pidetään siellä väkisin. Mun mielestä nukkumaan meneminen ei saa koskaan aiheuttaa minkäänlaista stressiä. Sen pitää olla hyvä juttu. Jos se lapsi tarvii jonkun viereen siksi aikaa, että nukahtaa, niin sitten se tajotaan sille.

Lapsi laitetaan hakemaan tavarat takaisin ja sitten tilanteeseen rangaistus. Vähintään pakotetaan vaihtamaan leikkiä tai esim. laitetaan lapsi jäähylle jos se on sellainen mitä lapsi pelkää.

Miksi lapsi pitää saada pelkäämään? En minä ainakaan halua pistää lastani tekemään asioita, joita se pelkää. Sensijaan tiedän, että sitä vituttaa kuin pientä oravaa pakkasella, kun saa itse siivota raivarinsa jäljet ja sen se joutuu tekemäänkin.

Tuossa tilanteessa hyvä keino on esim. keskeyttää lapsen syöminen ja kääntää samalla lapsen tuoli selkäpuoli pöytään päin niin, että saa jatkaa syömistä vasta sitten, kun lopettaa huutamisen ja rumat puheet. Tai jos huuto ei lopu, niin sitten vaan todetaan että "ei ole pakko syödä jos ei tykkää" ja poistetaan lapsi pöydästä ja ruokaa tarjotaan seuraavan kerran vasta seuraavalla aterialla.

Jos mulle valittaa ruuasta, voi olla syömättä ja mennä omiin touhuihinsa. Seuraava ruoka on sitten seuraavalla ruoka- ajalla. Mitään tuolin kääntämisiä kukaan harrasta.

Toki lapsi valittaa ja raivoaa jos huomaa, että saa sillä menetelmällä vallan tai yliotteen vanhempaansa.

Tai sitten lapsi voi raivota ja valittaa, kun sillä on paska päivä. Se on ihan ok. Kotona saakin purkaa tuntojaan.
 
  • Tykkää
Reactions: .....

Yhteistyössä