Koska kertoa lapselle vakavista asioista mitä vanhemmille on tapahtunut?

[Borkku]

Tuo koulujuttu olisi hyvä kertoa sen takia, että likka sen voisi tosiaan netistä löytää ja tehdä omia johtopäätöksiä. Tietää kuitenkin jo nyt, että olen Kauhajoella koulussa ja mitä opiskelen.

En usko kuitenkaan, että sitä netistä löytämistä tapahtuu lähimmän 3-4 vuoden sisällä... Silloin olet varmasti jo lopettanut koulun?
Sen jälkeen lapsi varmasti unohtaa nopeasti, missä olet koulua käynyt.

Vaan äidillekin tollasesta saattaa jäädä omat traumat ja ne saattaa jopa näkyä vuosienki jälkeen, et sittenkinkö pitäis olla hiljaa

En tarkoittanut sitä. En vaan itse pidä asian purkamista omalle pienelle lapselle mitenkään järkevänä. Eiköhän siihen tarkoitukseen ole ap:nkin ympärillä aikuisia ihmisiä?
Asiasta kertoisin lapselleni vasta niin myöhään kuin mahdollista, mieluiten vasta teini-ikäiselle. Jos lapsi on nyt 5 v, niin ajattelin vaan, että on epätodennäköistä, että hän muutamiin vuosiin asiaan törmää.

Niin, vaan kaikki aikuiset ku eivät kuitenkaan pidä suutaan kiinni vaan jonkun vaikka eskari kaverin äiti voi tietää että että ko. aikuinen on ollut siellä koulussa ja kertoo siitä oman lapsensa kuullen jollon tämä lapsi vaikka eskarissa ottaa asian puheeksi tämän apn lapsen kanssa joka sit onkin aivan kuutamolla asiasta. Eikä tää tosiaan oon mitään harvinaista lasten keskuudessa et näin käy.

Ja vaikka miten kävis terapioissa niin määrätyt asiat ei päästä vaan poistu vaan ne kulkee mukana läpi elämän aikuisillakin.

 

[hmmmm]

Ei ole helppo tehtävä sulla. Mun mielestä kuitenkin pahinta on se, että lapsi kuulee muualta. Ei tietty tarvitse lapselle kertoa kamalia yksityiskohtia mitä esim. Kauhajokeen liittyy niin hirveitä mitä on tänne asti kuulunut. Mutta voi kertoa lapsen ikään mukautetun version.... Syöpä onkin mun mielestä vaikeampi asia kertoa. Se koskettaa suoraan lasta. Äiti olisi voinut kuolla. Mutta kertoisin siitäkin tyyliin "äiti on ollut sairas ja on nyt terve". Hirveää jos lapsi kuulee sukubileissä kuiskutuksia.

Mä olen aina tiennyt, että olin juuri mennyt sisälle 1vuotiaana kun joku nuori poika alkoi ampumaan lapsia ikkunasta (1 loukkaantui, kukaan ei kuollut), ja ampui lopuksi itsensä. Ei se mua ole liikauttanut ennenkuin tuli Jokela ja Kauhajoki ja muisti, että eihän tää mikään uusi ilmiö ole. Eikä se vauva-ajan juttu edelleenkään koske MUA millään tavalla, vaikka se kamala asia onkin.

 

[Borkku]

Jotenkin tuntuu vaan että haluat kertoa olleesi mukana jossain kamalassa, tuntuu olo niin tärkeämmältä.

:headwall: :headwall:

Ääliöihin törmää valitettavasti aina :hug:

 

[hmmm]

Ei ole helppo tehtävä sulla. Mun mielestä kuitenkin pahinta on se, että lapsi kuulee muualta. Ei tietty tarvitse lapselle kertoa kamalia yksityiskohtia mitä esim. Kauhajokeen liittyy niin hirveitä mitä on tänne asti kuulunut. Mutta voi kertoa lapsen ikään mukautetun version.... Syöpä onkin mun mielestä vaikeampi asia kertoa. Se koskettaa suoraan lasta. Äiti olisi voinut kuolla. Mutta kertoisin siitäkin tyyliin "äiti on ollut sairas ja on nyt terve". Hirveää jos lapsi kuulee sukubileissä kuiskutuksia.

Mä olen aina tiennyt, että olin juuri mennyt sisälle 1vuotiaana kun joku nuori poika alkoi ampumaan lapsia ikkunasta (1 loukkaantui, kukaan ei kuollut), ja ampui lopuksi itsensä. Ei se mua ole liikauttanut ennenkuin tuli Jokela ja Kauhajoki ja muisti, että eihän tää mikään uusi ilmiö ole. Eikä se vauva-ajan juttu edelleenkään koske MUA millään tavalla, vaikka se kamala asia onkin.

"Eihän tää mikään uus ilmiö ole" kuulosti omiinkin korviin kamalalta. Räiskiminen ikkunasta lapsia kohti on hirveää, mutta koulusurmajutut ovat omilla leveleillään. Niin järkyttäviä.

 

[vieras]

Aloituksen ohi menee, mutta menköön.

Mä en ole lähtenyt sille linjalle, että lasta pitäisi suojella täysin esim. vanhempia uhkaavista vaaroista. Me ollaan monesti käyty esim. läpi kohta 5-vuotiaan kanssa, miten tulee toimia jos äiti tai isä saa kotona sairauskohtauksen. Ei mitenkään liiotellen tai pelotellan, mutta ihan samoin kuin on kerrottu miten tulee toimia tulipalon sattuessa. Lapsi on suhtautunut tosi luontevasti asiaan.

 

[hmmmm]

Tuo koulujuttu olisi hyvä kertoa sen takia, että likka sen voisi tosiaan netistä löytää ja tehdä omia johtopäätöksiä. Tietää kuitenkin jo nyt, että olen Kauhajoella koulussa ja mitä opiskelen.

En usko kuitenkaan, että sitä netistä löytämistä tapahtuu lähimmän 3-4 vuoden sisällä... Silloin olet varmasti jo lopettanut koulun?
Sen jälkeen lapsi varmasti unohtaa nopeasti, missä olet koulua käynyt.

Vaan äidillekin tollasesta saattaa jäädä omat traumat ja ne saattaa jopa näkyä vuosienki jälkeen, et sittenkinkö pitäis olla hiljaa

En tarkoittanut sitä. En vaan itse pidä asian purkamista omalle pienelle lapselle mitenkään järkevänä. Eiköhän siihen tarkoitukseen ole ap:nkin ympärillä aikuisia ihmisiä?
Asiasta kertoisin lapselleni vasta niin myöhään kuin mahdollista, mieluiten vasta teini-ikäiselle. Jos lapsi on nyt 5 v, niin ajattelin vaan, että on epätodennäköistä, että hän muutamiin vuosiin asiaan törmää.

Niin, vaan kaikki aikuiset ku eivät kuitenkaan pidä suutaan kiinni vaan jonkun vaikka eskari kaverin äiti voi tietää että että ko. aikuinen on ollut siellä koulussa ja kertoo siitä oman lapsensa kuullen jollon tämä lapsi vaikka eskarissa ottaa asian puheeksi tämän apn lapsen kanssa joka sit onkin aivan kuutamolla asiasta. Eikä tää tosiaan oon mitään harvinaista lasten keskuudessa et näin käy.

Ja vaikka miten kävis terapioissa niin määrätyt asiat ei päästä vaan poistu vaan ne kulkee mukana läpi elämän aikuisillakin.

Nimenomaan näin.

 

[Tk]

En nyt keksi yhtään lapsen kannalta tärkeää syytä noista edes puhua kun ne eivät lapsen elämään vaikuta. Lienee enemmän kyse siitä että aikuinen haluaa purkaa sydäntään. Rehellisyys on vähän kehno syy kun ei varmaan kukaan muutenkaan kerro kaikkea ikävää mitä maailmassa tai edes omassa elämässä on tapahtunut.

Syövästä toki voi helposti selittää että oli kipeä ja oli sairaalassa ja monenlaisissa hoidoissa ja sitten parantui. Tämän käsittää hyvin pienikin. Ja se on lapsen kannalta se olennainen osa siinä, vaikka tietenkin itse sairastajan kannalta se uusimisriski on olennaisempi. Mutta turha lienee sillä lasta etukäteen pelotella.

Toisaalta jostain kouluepisodista niin en näe mitään syytä kertoa yleensäkään, sen enempää kun lasta tiedotetaan muistakaan henkirikoksista maailmassa yms. Jos se tulee puheeksi niin sen voi selittää, mutta lienee järkevää että lapsi olisi ainakin jollain tavalla perillä kuoleman käsitteestä siinä vaiheessa. Jos siitä nyt kukaan oikeastaan on käsillä missään iässä, mutta kuitenkin. Mutta yksilöllistä tietysti, itse uskon että 3v lapselleni voisi selittää nuo ilman mainittavaa ahdistusta (toki varmaan paljon kysymyksiä) kun selittäisi oikealla tasolla eikä keskittyisi siihen miten hirveitä juttuja ne on.

 

["heivaan"]

Mä olen miettinyt että milloin/kerronko koskaan oikeaa tarinaa vanhempieni kuolemasta lapsille (ei siis ollut sairaus tai onnettomuus kyseessä) Nyt lapset vielä pieniä, mutta jossain vaiheessa alkavat varmaan kysellä...

 

[kysyn aplta]

Olitko siis siellä koulussa silloin kun siellä ammuttiin? Vai käyt vaan samaa koulua?
Syövästä kertoisin just kuvien myötä, puhuisin, että olin tosi sairas mutta nyt terve.

 

[Rks]

Syövästä puhuisin, kun juteltaisiin muutenkin sairastumisista tai äidin elämästä ennen lasta. Apn historia on kuitenkin toiveikas, on sairastuttu vakavasti, mutta parannuttu. Ei lapsi osaa ajatella, että jonkun sairauden jälkeen todennäköisyys sairastua uudestaan on niin ja niin paljon korkeampi. Jos vaikka lasta jännittää läkäriinmeno tms, voi sanoa, että äitiäkin jännitti silloin, kun oli tosi kipeä, mutta lääkärit osasivat parantaa. Kun asia ei ole tabu, voi kertoa enemmän kun on sen aika tai lapsi kysyy.

Mulla on ms-tauti ja se on ollut luonteva osa lapsen elämää alusta asti. Lapsi tietää, että äiti on kipeä, eikä jaksa ihan kaikkea mitä muut äidit. Hän tietää myös, että äidin pitää ottaa piikkilääkettä, ettei sairastu enempää (ja että äidin lääkekaappiin ei kosketa). Se, mitä tulevaisuus saattaa tuoda, ei ole lapsen murhe ainakaan vielä moneen vuoteen.

 

[Tk]

Sinälläänhän lapsen kannalta se joku vanhemman aikaisempi syöpä ei välttämättä ole kovinkaan ihmeellinen tai kiinnostava juttu. Oli sairas ja nyt on terve. Sitä tapahtuu aika paljon kaikille.

Ms-tauti tai muu pysyvä ja etenkin etenevä sairaus on toki kerrottava mahdollisimman aikaisessa vaiheessa, mutta lapsille ne tuntuu yleensä olevan helpompia hyväksyä kuin aikuisille. Se nyt vaan on niin eikä se lapsi oikein tiedä muustakaan. Sitäpaitsi kyse on muustakin kuin pelkästä puhumisesta, ne myös näkee tän asian merkityksen käytännössä.

 

[Rks]

Niin ja kouluammuskeluista en kertoisi vielä moneen vuoteen. Ja silloinkin vain, jos asia tulisi jostain syystä puheeksi. Luultavasti lapsi saa koulussa viimeistään kuulla asiasta ja haluaa jutella siitä. Silloinkin asiaa kannattaa ehkä hitusen vähätellä, että juu, siitä on niin kauan ja että ei enää ole sellaista.

 

[LisaMarie]

En ole myöskään kertonut mitä meidän koululla tapahtui vaikka likka uutisia asiasta näki ja mä exälle jotakin kerroin likan läsnäollessa. Mutta siis kerroin sellaisia asioita mistä ei voi mitään päätellä enkä mitään kauhujuttuja.

Mä osaan tähän vain kertoa oman kokemukseni elämästä lapsena, jota suojeltiin niin, että ei koskaan kerrottu mitään tai sitten puhuttiin asioista tavalla, että lapset ei ymmärrä ja kun mä koitin jotain kysyä, sanottiin "papu itää ja maa pitää" ja joskus jos joku puhui liian suoraan äiti ojensi "pienillä padoillakin on korvat".
Mä siis tajusin, että mun ymärillä on asoita, joita mulle ei kerrota -ja tänään tiedän ihan tasan, että tarkoitus oli suojella muo. Tuolla kaikella oli kuitenkin vaikutuksensa; musta tuli "näkymätön lapsi". Mun sisimmässä asuu tunne, että en ole olemassa, kukaan ei näe minua, minulla ei ole mitään merkitystä. OIkeasti tuo on aika kamalaa esim. siksi, että mä olen sen takia aika vbastuuntunnoton; mä tunnen olevani niin nobody, että ei asillä ole väliä mitä mä teen tai jätän tekemättä, kun kukaan ei kuitenkaan huomaan.

Mä varmaan sanoisin, että vastaa kaikkiin lapsen kysymyksiin rehellisesti! Niihin vaikeimpiinkin! Kaikkea ei tarvi kertoa heti, vaan vastata tasan siihen, mitä lapsi kysyy, ei yhtään enempään (musta tuntuu, että just tässä aikuiset menee usein metsään, vastaa liian laveasti) ja mahdollisimman yksinkertaisesti. Joskus se voi olla vaikka niin yksinkertainen vastaus, että "tapahtui pelottavia asioita".

muoks. kirjoitusvirheitä

 

["Uuu"]

Sairaudesta kertoisin vasta kun pakko. Oli lapsi minkä ikäinen tahansa, on ahdistavaa ja pelottavaa kuulla vanhempien sairaudesta. Eli itse kertoisin vain, jos sairaus uusisi tms.

Tuota koulujuttua en tajua, että miksi siitä pitäisi kertoa. Sitten kun tyttö on sen ikäinen, että itse juttuun jossain törmää ja osaa yhdistää sinun kouluusi, niin sitten kerrot. Muuten teet vain kärpäsestä härkäsen.

 

[Tk]

Syövän uusimisriski ei ole peruste kertoa lapselle. Et varmaan kerro muistakaan tappavista sairauksista mitä saatat saada. Lapsi ei voi asialle etukäteen mitään joten ei ole hyötyä tietää ja pelätä vanhemman kuolemaa.

 

[Black Diva´s]

Syövän uusimisriski ei ole peruste kertoa lapselle. Et varmaan kerro muistakaan tappavista sairauksista mitä saatat saada. Lapsi ei voi asialle etukäteen mitään joten ei ole hyötyä tietää ja pelätä vanhemman kuolemaa.

Mä en tässä ole samaa mieltä. Ja olen erittäin onnellinen että aikoinaan monta vuotta sitten kerroin tyttärelleni sydänviastani, mikä ei ollut tuolloin niin vakava ja sen oletettiin pysyvän ihan sillätasolla myös tulevaisuudessa. No niin ei kuitenkaan käynyt vaan kesällä tapahtui yllättäen hyvin ratkaiseva muutos ja olinkin kiirreellisessä sydänleikkausjonossa. Tyttärelleni toki asia oli aivan hirvittävä, mutta asiaa oli huomattavasti helpompi käsitellä, kun hänellä oli asiasta jo alustavaa tietoa.

Syövän uusimisesta ei kenelläkään ole mitään tietoa, joten mielestäni se on juuri se peruste jolla itse kertoisin asiasta, ettei se yllättäen paukahda esiin. Se kun on niin pirullinen sairaus ettei anna välttämättä lainkaan sellaisia oireita että sitä osattais epäillä, vaan rävähtää monesti aivan yllättäen ja silloin alotetaankin rajut hoidot samantien, eikä keskusteluihin kauheasti jää aikaa, eikä niitä voimia kyllä silloin kauheasti myöskään löydy siihen laajaan keskusteluun asiasta.

 

[Nellien]

Vaan äidillekin tollasesta saattaa jäädä omat traumat ja ne saattaa jopa näkyä vuosienki jälkeen, et sittenkinkö pitäis olla hiljaa

Mutta ei sen lapsen ole tarkoitus toimia minään terapeuttina! sitä varten on kokonaan toiset ihmiset.

Tottakai jos mua kohtaa jokin tässä päivässä ja voi olla että henki lähtee pyrin asian kertomaan lapsille mahdollisimman neutraalisti ja turhaa värittämättä tilannetta. Mutta jos mulle on tapahtunut jotain vuosia sitten niin en mä näe aihetta turhaan järkyttää pientä mieltä!

 

["erin"]

Mä osaan tähän vain kertoa oman kokemukseni elämästä lapsena, jota suojeltiin niin, että ei koskaan kerrottu mitään tai sitten puhuttiin asioista tavalla, että lapset ei ymmärrä ja kun mä koitin jotain kysyä, sanottiin "papu itää ja maa pitää" ja joskus jos joku puhui liian suoraan äiti ojensi "pienillä padoillakin on korvat".
Mä siis tajusin, että mun ymärillä on asoita, joita mulle ei kerrota -ja tänään tiedän ihan tasan, että tarkoitus oli suojella muo. Tuolla kaikella oli kuitenkin vaikutuksensa; musta tuli "näkymätön lapsi". Mun sisimmässä asuu tunne, että en ole olemassa, kukaan ei näe minua, minulla ei ole mitään merkitystä. OIkeasti tuo on aika kamalaa esim. siksi, että mä olen sen takia aika vbastuuntunnoton; mä tunnen olevani niin nobody, että ei asillä ole väliä mitä mä teen tai jätän tekemättä, kun kukaan ei kuitenkaan huomaan.

Mä varmaan sanoisin, että vastaa kaikkiin lapsen kysymyksiin rehellisesti! Niihin vaikeimpiinkin! Kaikkea ei tarvi kertoa heti, vaan vastata tasan siihen, mitä lapsi kysyy, ei yhtään enempään (musta tuntuu, että just tässä aikuiset menee usein metsään, vastaa liian laveasti) ja mahdollisimman yksinkertaisesti. Joskus se voi olla vaikka niin yksinkertainen vastaus, että "tapahtui pelottavia asioita".

muoks. kirjoitusvirheitä

Muuten hyvä mutta sä et voi syyttää vanhempias sun vastuuntunnottomuudesta! se on oma valintasi! sä olet aikuinen eikä sun tartte elää syytellen muita OMISTA valinnoista.

Hei mua mm.isäpuoli ahdisteli seuksuaalisesti pari vuotta, en mä silti ruikuta että sen takia minä tätä ja sitä. jos teen jotain väärin se on tasan oma syyni,ei kenenkään muun. joo lapsen kysymyksiin on hyvä vastata,mutta eihän se lapsi oo ees kysynyt mitään.

 

[LisaMarie]

[QUOTE="erin";27563144]Muuten hyvä mutta sä et voi syyttää vanhempias sun vastuuntunnottomuudesta! se on oma valintasi! sä olet aikuinen eikä sun tartte elää syytellen muita OMISTA valinnoista.

Hei mua mm.isäpuoli ahdisteli seuksuaalisesti pari vuotta, en mä silti ruikuta että sen takia minä tätä ja sitä. jos teen jotain väärin se on tasan oma syyni,ei kenenkään muun. joo lapsen kysymyksiin on hyvä vastata,mutta eihän se lapsi oo ees kysynyt mitään.[/QUOTE]

Ei kyse olekkaan kenenkään syyttelemisestä, vaan sen ymmärtämisestä, miksi musta on tullu näkömätön. Mä en voi päästä siitä ulos, jos en ymmärrä, mitä mun pitää käsitellä toipuakseni.
Kyllä mä tiedän, että vanhemmat teki parhaansa niillä taidoilla, jotka heillä oli, eikä se ole heidän vikansa, mutta he ovat tahtomattaan periyttäneet minulle tunnevamman, omat pelkonsa, (no nykykielellä läheisriippuvuuden) vaikka tarkoitus oli aivan toinen, suojella.
Enhän mäkään myöntäny ennen kuin yli 3-kymmpisenä, että mun ongelmiin on taustalla syitä. Siihen asti mä vaan oli ongelmainen ihminen jolla oli paljon sairauksia, mutta eihän ne mistään johtunu. Tuli vaan eteen päivä, kun oli pakko avata komero ja katsoa mitä siellä on. Siihen asti mä kävin terapiassa huutamassa että mulle perkele snorkkeli, mä hukun tähän paskaan ja kun terapeutti ehdotti köysitikkaita, mä sanoin, että ei oo mun syy, että mä oon täällä, mä oon sairas.
Mulle se, että mä tiedostan, mistä asiat johtuu on juuri sitä, että olen lakannut olemasta uhri, tarttunut terapeutin tarjoamiin köysitikkaisiin ja alkanut kivuta ylöspäin.

 

["vieras"]

Mun mielestä sairastumisesta voi kertoa niin että äiti on ollut sairas ja nyt terve. Enempään ei ole tarvetta, koska ei ole lapsen asia pelätä sitä sairastuuko äiti uudestaan vai ei.

Vaikeat sairaudet ja tapaturmat ovat järkyttäviä kun ne kohdalle tulevat, mutta totuus on että niihin ei juurikaan voi lasta etukäteen valmentaa. Kriisi tulee päälle kun on tullakseen, ja sitten selvitään miten parhaiten kyetään. Ei mun mielestä ole tarve pelotella ketään etukäteen, jos ei ole kyse siitä että lapsen pitäisi osata antaa lääkepurkki käteen tai soittaa ambulanssi.

Kauhajoen tapaus on sellainen ettei mun mielestä lapsi kyksene sitä käsittelemään. Jonkun alakoululaisen kanssa asiasta voisi keskustella, jos lapsi asiaa pohtii. Mutta 6v on vielä tosi pieni, ja kun perhesurmista oli leikkipuistossa isommat jutelleet, niin leikkeihin tuli sellaisia tää tappais tän vauvan jne juttuja.

Kamaluudet ovat olemassa mutta ihan pienen lapsen tietoisuuteen niitä ei tarvitse mun mielestä päästää. Lapsuus tavallaan loppuu siihen kun lapsi joutuu vastakkain sen tosiasian kanssa että kaikki ihmiset eivät olekaan hyviä.

Tämä ei koske nyt sitä etteikö voisi sanoa ettei vieraiden kyytiin saa mennä tms, mutta ei tartte pelotella asioilla tarpeettomasti. Lapsen tunne-elämä on vielä kovin toisenlaista kuin aikuisen, voimakkaampaa.

 

[Black Diva´s]

Mutta ei sen lapsen ole tarkoitus toimia minään terapeuttina! sitä varten on kokonaan toiset ihmiset.

Tottakai jos mua kohtaa jokin tässä päivässä ja voi olla että henki lähtee pyrin asian kertomaan lapsille mahdollisimman neutraalisti ja turhaa värittämättä tilannetta. Mutta jos mulle on tapahtunut jotain vuosia sitten niin en mä näe aihetta turhaan järkyttää pientä mieltä!

Lapsi näkee miten aikuinen toimii tilanteissa ja tuollainen asia voi saada aikaan sen että aikuinen käyttäytyy erillailla määrätyissä tilanteissa, jolloin asiasta tietämätön lapsi saattaa olla peloissaan äidin käyttäytymisestä, kun taas lapsi jolle asiasta on kerrottu tietää miksi määrätyissä asioissa äiti käyttäytyy siten ku käyttäytyy. Oliko tuossa lainaamassasi missään kohtaa kirjotettu että lapsen oletettais olevan terapeutti ? Itse en sellaista löytänyt. Se teksti oli itseni kirjoittamaa, edellisen nikkini ajalta.

 

["vieras"]

Miksi hitossa sille muksulle mitään pitäisi erikseen kertoa jostain koulumurhista? Haiskahtaa taas scarletin huomionhaulta, "säälikää mua mul oli syöpä ja käyn koulua missä on ammuttu vaikken sillon edes ollut siellä" :headwall:

 

["Vieras"]

Me ollaan itse kerrottu lapsille asioista aina heti kun niitä on sattunut. Ei tosin koulusurmista mitään, kun ei suoraan mitenkään meitä koskettanut, mutta nyt kun Turussa jäi se pieni poika bussin alle ja kuoli niin puhuttiin siitä 7- ja 6-vuotiaiden lasten kanssa suoraan. Olemme myös puhuneet lasten sisaruksen kuolemasta aina avoimesti. Kerroimme, että hän sairastui niin pahasti ja vakavasti, että mitään ei voitu tehdä. Kerroimme myös, että he eivät samaa tautia mitenkään voi saada niin heille ei jäänyt pelkoa aiheesta.

Mikäli ei sopivaa "aasinsiltaa" asioista puhumiseen ilmesty, mä sanoisin, että etenkin lapsen kasvaessa sitä puhekanavaa on helpompi pitää yllä jakamalla omia kokemuksiaan elämästä. Juuri niitä vakaviakin. Etenkin murrosikäiset ovat helposti sitä mieltä, että vanhemmat ovat ihan tyhmiä eivätkä tajua mitään mistään ja kun se teinin oma elämä tuntuu niin kovin traagiselta niin silloin on ihan hyvä istua alas joku ilta sen aivohuuruisen monsterin kanssa ja kertoa, että on niitä asioita tapahtunut vanhemmillekin. Ja se nuori muuten kunnioittaa sitä kun hänelle rehellisesti puhuu omista kokemuksistaan ja virheistään yms.

Mua kiinnostaisi kyllä tietää, että onko ap kertonut lapselleen koulusurmasta jo? Tää ketjuhan on kuitenkin jo aika vanha..

 

[Scarlett harmaana]

[QUOTE="vieras";27563516]Miksi hitossa sille muksulle mitään pitäisi erikseen kertoa jostain koulumurhista? Haiskahtaa taas scarletin huomionhaulta, "säälikää mua mul oli syöpä ja käyn koulua missä on ammuttu vaikken sillon edes ollut siellä" :headwall:[/QUOTE]

Pidä turpaas pienemmällä asioosta joista et tiä. Mä olin silloon siä koulus joten pää kii kusipää.

Ja joillekki tiedoksi, että tämä alootus on kolme vuotta vanha. Joku tämän on jostaki syystä nostanu esille.

Ja vitut täs mistää huomionhausta oo kyse vaan mun elämästä. Jos häirittee mun kirjootukset niin älä saatanan pelle lue niitä.

 

["vieras"]

Pidä turpaas pienemmällä asioosta joista et tiä. Mä olin silloon siä koulus joten pää kii kusipää.

Ja joillekki tiedoksi, että tämä alootus on kolme vuotta vanha. Joku tämän on jostaki syystä nostanu esille.

Ja vitut täs mistää huomionhausta oo kyse vaan mun elämästä. Jos häirittee mun kirjootukset niin älä saatanan pelle lue niitä.

ite sanoit ettet nähny mitään, etkä ollut edes samassa rakennuksessa. eli et ollut paikalla. huomionhakua. ja millainen ihminen vastaa aina solvauksilla kusipääks ym. fiksuilla termeillä? wt indeed..