Koska tää piina oikein loppuu???

["onneton"]

Erosin 5v sitten yli 10v suhteesta. Minulla on nykyään mielettömän ihana mies, exäni oli pahoinpitelevä narsisti. Silti en ole päässyt yli exästäni. Yritämme nykyiseni kanssa lasta ja elämämme on mallillaan, rakkautta on riittämiin. Kaikesta huolimatta havahdun ajoittain itkeskelemästä ja ikävöimästä exääni. Tiedän, ettei hän ole juurikaan muuttunut. Yhtä omistushaluinen ja äkkipikainen, kuin ennenkin. .. Jossain sisimmässäni rakastan häntä niin, että rintaan koskee. Koska tämä "rakkaus" ja kaipuu oikein lakkaa??? Joka kerta, kun näen exäni, tunne häviää. Muistan, mitä helvettiä elämäni oli hänen kanssaan... Onko jotain muita keinoja päästä tästä tunteesta, kuin nähdä häntä tietyin välein?Sillä viimeistään kuukauden kuluttua viimeisestä tapaamisesta rakaus ja kaipuu aina nostavat päätään... Ei oo reilua nyksääkään kohtaan tämmönen vatvominen ja vieraan miehen kaipaaminen!!!

 

["aapee"]

niin ja lisäyksenä, mulla ei ole exän kanssa yhteisiä lapsia, eli sekään ei voi olla syynä...

 

[viisikymppinen isoäiti]

hämpä on saanut sinut alistettua ja pauloihinsa oikein kunnolla.

 

[dddd]

Varmaan rakastat niitä hyviä puolia ja ihania hetkiä?

 

[Hyväksyt vain]

Hyväksyt vain, että teillä oli kivojakin hetkiä ja miehessä oli mukaviakin puolia, yhteinen elo ei vain toiminut mitenkäänpäin. Kyllä minäkin joskus muistelen, että exällä oli tosi ihana äiti ja kiva oli käydä heidän mökillä jne, mutta en yhtään todellakaan haluaisi olla exän kanssaan. Miksi vanhoja ei voisi muistella hyvälläkin ilman, että kokee siitä huonoa omaatuntoa ja kriiseilisi?

 

["aapee"]

Hyväksyt vain, että teillä oli kivojakin hetkiä ja miehessä oli mukaviakin puolia, yhteinen elo ei vain toiminut mitenkäänpäin. Kyllä minäkin joskus muistelen, että exällä oli tosi ihana äiti ja kiva oli käydä heidän mökillä jne, mutta en yhtään todellakaan haluaisi olla exän kanssaan. Miksi vanhoja ei voisi muistella hyvälläkin ilman, että kokee siitä huonoa omaatuntoa ja kriiseilisi?

Hänen vanhempia ja sisaruksia ikävöin kyllä myös, samoin yhteisiä reissujamme.. Hyvät ajat oli Todella hyviä.
Viimeksi vietettiin exän kanssa kunnolla iltaa 9kk sitten kaveriporukassamme, silloin taas huomasin kunnolla hänen luonteensa. Kun joku asia ei mennyt hänen mielen mukaan, niin alkoi puhina ja mielenosoitus. Tuntuu vaan välillä, että en ole päässyt kunnolla yli siitä entisestä suhteestani. Kävin jopa parin vuoden ajan terapiassa, jossa keskustelin siitä suhteesta...
Ois vaan kiva tietää, koska nää tunteet tasaantuu "kaukaisiksi muistoiksi", vai tasaantuuko ikinä. Ehkä osaltaan vaikuttaa myös tänhetkinen taloudellinen tilanne ja epävarmuus, exän kanssa kun ei koskaan ollut rahasta pulaa (molemmilla oli hyväpalkkainen työ ja exä todella säästäväinen ja talousihme) kun taas nyksä on tällä hetkellä työtön työnhakija (saa ansiosidonnaista) ja mä kuskaan palkan kotiin. Nyksä sit tosin siivoo kämpässä ja tekee safkat mulle valmiiksi.... Plääh! Olutta kitusiin, niin ehkä se tästä taas suttaantuu

 

["Vieras"]

Sii miks helkutassa sun pitää olla tekemisissä sun eksän kans jos olette eronneet jo 5 v. sitten? En itse olisi, vaikka kaverina pitkään olen eksien kanssa ollutkin. Helpottais takuulla kun vain et olis tekemisissä.

 

["aapee"]

[QUOTE="Vieras";29064889]Sii miks helkutassa sun pitää olla tekemisissä sun eksän kans jos olette eronneet jo 5 v. sitten? En itse olisi, vaikka kaverina pitkään olen eksien kanssa ollutkin. Helpottais takuulla kun vain et olis tekemisissä.[/QUOTE]

Meillä on yhteisiä kavereita ja näiden juhlissa ja illanistujaisissa "joudumme" näkemään. Ystävämme kun eivät eron jälkeen "valinneet puolta", vaan pitävät molempiin yhteyttä... Enkä todellakaan haluaisi sen vuoksi kieltäytyä heidän kutsuistaan, että tiedän exäni olevan tulossa paikalle.

 

["viiraska"]

Taannoin oli naistenlehdessä juttu, kuinka narsistin uhri on itsekin piilonarsisti, eli hän kärsimyksestään huolimatta tarvitsee rooliansa johonkin. Ehkä hän nauttii marttyyriudestaan, haluaa toimia "oikein", haluaa "pelastaa" narsistin? Terveellä psyykellä varustettu ihminen tajuaa lähteä narsistin luota melko varhaisessa vaiheessa. Tämä on varmasti kärjistettyä, mutta tulee mieleen, että ehkä siinä kuitenkin jotain voi olla. Mihin tarvitsisit narsistia??

 

["vieras"]

Siis sä vieläkin tapaat sitä kuspäätä? Kyllä olet todellakin tossun alla.

 

["jooh"]

Kannattaisi vaan unohtaa se entinen mies. Kun nykyinen on hyvä, keskity häneen. Ei ole mitään järkeä kaipailla enää tuollaista miestä. Siitä seuraa vain ongelmia.

 

[mars bébé]

En ole itse kaivannut hetkeäkään narsisti-exää.
Luulin kirjoituksen tarkoittavan jotakin ihan muuta eroon pääsemistä.
Se kyllä vie aikaa, että pääsee ahdistavista muistoista ja peloista eroon,
mutta että kaipaat häntä?!?
Ei mene mun tajuntaani.
Luulenpa, että olisit tarvinnut pidempää terapiaa.

 

["aapee"]

Olin reilusti alaikäinen, kun aloimme seurustelemaan. Muutin ennen täysi-ikäisyyttä hänen kanssa yhteen asumaan. hitsaannuin siis kiinni häneen. Hän on mua vanhempi ja koulutetumpi, joten kasvoin siihen, että hän on oikeassa ja tietää enemmän. Onko se narsistiutta, jos on teinistä asti saanut puolisoltaan nyrkistä tai kärsinyt henkisestä väkivallasta? Eikä siltikään ole pystynyt lähtemään suhteesta? Mielestäni ei.
Ja kuten sanoin, meillä on yhteisiä ystäviä, jotka kutsuvat meitä molempia esim. synttäreille tai muihin juhliin. Eli en todellakaan tieten tahtoin häntä tapaile muuten. Joskus hän ei ole siellä samaan aikaan, joskus on. Pitäisikö minun siis hylätä ystäväni vain siksi, etten vahingossakaan kohtaisi exääni?
Ehkä mun pitäisi jatkaa sitä terapiaa. Omastanikaan mielestä ei ole tervettä kaivata sitä "helppoa" elämää, jossa joku muu teki ratkaisut mun puolesta. Ihan kaikessa. Ehkä tää on jotain kasvukipuja, kun nyt joudun itse tekemään päätökseni, enkä vaan voi ajelehtia virran mukana.
Se tästä kuitenkin tekee niin hullua, että välillä tuntuu, että syän pakahtuu ikävästä! Enkä tajua miksi. Koitan järjellä ajatella noina hetkinä ja muistella niitä paskoja asioita, jotta se ikävä laantuisi ja muuttaisi muotoaan vihaksi ja välinpitämättömyydeksi. Ehkä tää joskus helpottaa, toivottavasti.
Jotenkin epäilisin, että tää ois jonkin asteista tukholman-syndroomaa...