V
"vieras"
Vieras
Kyllähän sen nyt kaikki tietävät, että on monenlaisia äitejä. Jotkut hoitavat homman hyvin ja jotkut vähemmän hyvin. Siksi tarvitaan myös päivähoitoa.
Kotihoidon tuki luotiin perheiden avuksi, mutta siitä on seurannut myös ongelmia. Vuosia kotona olevat äidit jäävät köyhyysloukkuun, eikä kotihoito takaa lapsille hyvää hoitoa, kirjoittaa toimittaja Anu Silfverberg.
Äitiaktivisti. Kotiäiti. Töihin palaava äiti. Tällaisilla titteleillä naiset kävivät maaliskuussa Ajankohtaisen kakkosen "Äidit töihin" -teemaillassa keskustelua lasten kotihoidosta.
Keskustelun olisi voinut käsikirjoittaa ennalta: töihin palaavan mielestä vastuuta pitäisi jakaa miehille.
Kotiäidistä lasten hoitaminen on arvokasta työtä.
Ja äitiaktivistin mielestä kotihoidon tukea pitäisi ehdottomasti korottaa.
Se, ovatko naiset töissä vai kodeissaan, kiinnostaa äkkiä kaikkia.
Viime vuonna äitien tunteita kuohutti Valtion taloudellisen tutkimuskeskuksen ylijohtaja Juhana Vartiainen, joka kutsui pitkiä hoitovapaita "ihanaksi toimettomuudeksi".
Syksyllä pääministeri Jyrki Katainenkin patisti äitejä töihin ja sai äitien vihat ylleen.
Pääministerillä on kuitenkin oikea syy huoleen. Pitkät hoitovapaat ovat itseään vahvistava köyhyyskierre: suurella osalla pitkän kotihoitojakson käyttävistä ei ole työtä, mihin palata, ja töihin palaavienkin palkka on muita pienempi, eläkkeistä puhumattakaan. Ja sitten on valtiontalous: työvoimaa ja veroeuroja tarvitaan lisää.
On kuljettu pitkä matka 1980-luvusta, jolloin päivähoitokuluja säästävillä kotiäideillä oli kokoomuksen vankka tuki. Maailma on muuttunut, ja niin on myös kotihoidon tuki: aikajanan alussa on 1980-luvun suomalainen pientilan emäntä, lopussa 2000-luvun syrjäytynyt maahanmuuttaja.
Tarina voisi hyvinkin alkaa Alastarolta vuonna 1985. Maatilan emäntä Tiina Perho, silloin Uusitalo, on juuri synnyttänyt kaksoset. Esikoinen on kaksivuotias, ja perhe asuu tilalla, joka on lunastettu pankkilainalla miehen sedältä. Tuotetaan viljaa ja öljykasveja, jonkin verran kananmuniakin.
Tilalla eletään monella tapaa historiallista käännettä. Aiemmin maatalon emännät eivät itse tienanneet mitään tulot menivät isännälle, vaikka naiset tekivät töitä siinä missä miehetkin. Nuoret tekevät toisin: tässä perheessä tilan tuotto jaetaan puoliksi.
Paitsi nyt kun perheessä on taas pieniä vauvoja. Juuri kun äidin vanhempainvapaa on lopussa, Suomeen tulee uudistus: kotihoidon tuki. Raha on pieni, mutta sillä on oikeasti merkitystä, sillä pientilallisen talous on koko ajan tiukalla. Eikä ole aikaa siihen "ihanaan velttoiluun".
"Työ onnistui niin, että lapset olivat yksinkertaisesti mukana hommissa", Perho muistelee nyt. "Kävin kanalassa keräämässä munat, kun lapset nukkuivat. Kerran kun palasin sieltä, poika istui keskellä pihaa ja uitti tuttiaan lammikossa."
Lapsia riitti muutenkin: hirveä määrä serkkuja ja tuttuja lapsia pyöri jaloissa melkein aina.
"Silloin tuntui ihmeelliseltä, että valtio maksaa minulle tällaista tukea siitä, että olen kotona lasten kanssa", Perho naurahtaa.
Ihmeellistä se oli niihin aikoihin monesta muustakin.
Tuttu mies hämmästeli, miksi Perho sai tukea, kun oli "muutenkin kotona".
Mutta juuri siksihän sitä hänelle maksettiin.
Kyse oli pitkän, historiallisen ja kansainvälisesti melko poikkeuksellisen kamppailun tuloksesta.
Ensimmäisen kerran "äidinpalkasta" puhuivat vasemmistolaiset naiset Suomessa jo 1940-luvulla, mutta 1960-luvulla roolit vaihtuivat. Tasa-arvoliike ja vasemmistopuolueet ajoivat subjektiivista päivähoito-oikeutta, kun taas kristilliset ja maalaisliitto halusivat tukea kotihoitoa.
"Kun tasa-arvoliike Yhdistys yhdeksän ja vasemmistopuolueet ajoivat päivähoitoa, maalaisliitto halusi, että julkinen tuki pitäisi kompensoida jotenkin myös niille, jotka eivät käytä palveluita", kertoo Kelan tutkija Anita Haataja.
Päivähoito-oikeuden yhteiskunnan tuki hyödytti tosiaan ennen kaikkea kodin ulkopuolella työskenteleviä kaupunkilaisnaisia. Maaseudulla koti oli usein yhtä kuin työ, niin kuin Perhollakin.
Vaikka maatilan emännät eivät olleet tuen käyttäjissä enemmistönä, kysymys oli poliittisesti tärkeä.
1960-luvulta 1980-luvulle jatkuneessa poliittisessa kamppailussa olivat vastakkain naisten työssäkäynti ja perinteiset perhearvot. Kotihoidon kannattajat sanoivat silloinkin, ettei alle kolmivuotias pärjää tarhassa, ja korostivat perheen yksilöllistä valintaa. Päivähoidon kannattajat taas olivat jo silloin huolissaan naisten työllisyydestä.
Päivähoitokamppailun lopputulosta sosiaalipolitiikan tutkijat nimittävät "1980-luvun suureksi kompromissiksi". Sekä koti- että päivähoidon puolustajat saivat, mitä halusivat: perheille tuli tilanteesta riippumatta oikeus valita päiväkodin ja kodin välillä. Tämä oli poikkeuksellinen suomalainen innovaatio. Muissa Pohjoismaissa kotihoidon tukea pidettiin "naisansana", ja siihen suhtauduttiin kriittisesti. Suomessa syntyi ainutlaatuinen pienten lasten hoitolainsäädäntö.
Sitten tapahtui jotain, mitä ei osattu odottaa.
Lama muutti koko kotihoidon tuen roolin. Syntyvyys nousi huomattavasti, ja samalla kotihoidon tuesta tuli perheille tärkeä selviytymiskeino. Raha oli pieni, mutta kun se tuli muiden tukien päälle, sillä oli merkitystä.
"1990-luvun alussa valtava määrä isiä alkoi käyttää kotihoidon tukea", Haataja kertoo.
Tämä ei kuitenkaan tarkoittanut, että suomalaismiehet olisivat jääneet koti-isiksi.
Vuonna 1993 laki muuttui niin, että hoitotuki vähennettiin työttömyysturvasta, ja silloin monissa lapsiperheissä siirrettiin tuki työssäkäyvälle puolisolle, joka oli usein isä. Miesten osuus tuen saajista nousi jopa 18 prosenttiin.
Pian kirstunvartija huomasi kikkailun. Vuoden 1995 lainmuutoksen jälkeen kotihoidontuki vähensi jo työttömyyskorvausta riippumatta siitä, kummalle puolisoista se maksettiin. Samalla tukea leikattiin rajusti.
Isien osuus tuen nostajista romahti, samoin syntyvyys.
Kun pahin lama hellitti ja työllisyys alkoi kasvaa, pienten lasten äitien työllisyys ei parantunut yhtä nopeasti kuin muiden. Siinä missä 1980-luvun Suomi oli naisten työllisyyden mallimaa, laman jälkeen kaikki oli muuttunut.
Samalla vaihtui äitien tapa puhua itsestään.
"Jos oli jääty työelämästä syrjään, se olikin otettu omaksi rooliksi, jota myös puolustettiin", Haataja kuvailee.
Vuonna 1999 sosiologi Riitta Jallinoja huomasi, että juttujen sävy Helsingin Sanomissa oli muuttunut. Perhe oli äkkiä keskiössä, ja toistuva teema oli naisten työhönpaluun ongelmallisuus ja kotiin jäämisen valinta.
Jallinoja alkoi silloin kerätä perheasioita koskevia lehtijuttuja ja yleisönosastokirjoituksia. Niitä kertyi 1 539, joista puolet oli mielipideosaston tekstejä.
Jallinoja kutsuu tätä "familistiseksi käänteeksi".
"Ainahan meillä on ollut tosi perhekeskeisiä ihmisiä, mutta nyt asia alkoi saada näkyvää tilaa seminaareissa, julkisuudessa, järjestöissä. Joka kunnassa alkoi olla lapsipoliittisia työryhmiä."
Yhtenä syynä vuosituhannen alun perheasiaan oli lasten kasvava pahoinvointi, joka ilmeni huostaanottoina ja sosiaalisina ongelmina. Mutta eniten puhuttiin naisista.
Tärkeäksi kiistakapulaksi nousi kotihoidon tuki. Helsingin Sanomiin kirjoittavat kotiäidit vaativat tuen korottamista sanoen, että kotona oleminen on työtä. Kymmenissä puheenvuoroissa naiset korostivat kotihoidon työnomaisuutta.
Oikeanlainen "palkkaus lisää alan arvostusta, ja kotivanhemmuus alettaisiin viimeinkin nähdä oikeana työnä", kuten eräs kotiäiti kirjoitti elokuussa 2000.
Jallinoja on tarkastellut sitä, miten tietyt yksittäiset asiat nousevat symboleiksi kokonaiselle trendille. Kotihoidontuki on yksi sellaisista symboleista.
"Symbolismi on tavattoman tärkeää, sitä ei pidä aliarvioida. Kotihoidon tuki symbolina on tärkeä, koska se liittyy juuri äitiyteen ja siihen, ollaanko kotona vai ei ja maksetaanko siitä vai ei."
Kirjassaan Jallinoja kuvaa perheaatetta ikään kuin aaltona, joka etenee.
"Näitä aaltoja on ollut ennenkin, mutta niitä on vaikea ennustaa. Mietitäänpä vaikka iloista 1920-lukua, jota seurasi 1930-luvun tiukka konservatismi ja naiset kotiin -ajattelu."
Lama saattoi omalta osaltaan vaikuttaa siihen: vaikeina aikoina konservatiiviset arvot jylläävät aina.
"Voi myös olla, että kun kilpailu on kiristynyt ja akateemisia työpaikkoja ei kaikille riitä, sekin helpottaa kotiin jäämistä", Jallinoja sanoo.
"Kunnes lopulta tulee seuraava aalto: siskot, me katoamme yhteiskunnasta."
Nyt vallalla oleva kotiäitipuhe on Jallinojan mukaan "normaalia vaihtelua". Tosin joka aalto tuo jotain uutta. Kun 1950-luvun perheaatteessa äitiys nähtiin yhteiskunnallisena velvollisuutena, vuosituhannen vaihteessa korostuikin valinta: suomalaisnaiset ilmoittivat joukolla jäävänsä kotiin omista yksilöllisistä syistään.
Kirjassaan Jallinoja puhuu "familistisesta keväästä", jota seuraa familistinen kesä.
Mitä vuodenaikaa nyt sitten eletään?
Kesässä mennään, Jallinoja sanoo. Mutta voi olla, että illat jo pimenevät.
Se näkyy kriittisissä puheenvuoroissa, joita kotihoidosta ja naisten työurista on alkanut pulpahtaa jopa pääministerin kansliasta. Poliitikot ja tutkijat ovat alkaneet miettiä vaihtoehtoja.
"Arvelen, että tässä pelätään sitä, mitä Britanniassa on tapahtunut. Siellä on kehittynyt uusi syrjäytyneiden luokka, welfare mothers. Suomessakin eniten kotihoidon tukea käyttävät vähän koulutetut työläisammatissa olevat naiset, jotka eivät aiokaan palata töihin, ja tästä on nyt huolestuttu."
Kelan tekemän tutkimuksen mukaan liki kolmannes ensimmäisen lapsensa synnyttäneistä suomalaisäideistä jäi 2000-luvun alussa kotiin vähintään kolmeksi vuodeksi. Kotihoidon tuki loppuu, kun lapsi täyttää kolme vuotta, joten pidempään kotona olevat äidit saivat lisää lapsia käymättä välillä työelämässä.
Mutta kotona olevista naisista puhuminen ei ole Suomessa ihan helppoa.
Keväällä 2012 eduskunnassa käytiin eriskummallinen kamppailu. Keskustan kansanedustajat esittivät välikysymyksen asiasta, jota ei ollut virallisesti olemassa. Kimmo Tiilikainen nimitti sitä "ennaltaehkäiseväksi välikysymykseksi".
Aiheena oli lasten kotihoidon tuki. Helsingin Sanomat oli uutisoinut huhusta, jonka mukaan hallitus mahdollisesti harkitsisi tuen rajaamista kahteen vuoteen. Peruspalveluministeri Maria Guzenina-Richardson vastasi, että tällaista ehdotusta ei ollut ministeriössä tehty eikä hallituksessa käsitelty. Turhaan: perussuomalaisten ja keskustan kansanedustajat tivasivat yhä uudelleen hallituksen leikkaushaluista.
Keskustan Juha Rehula arvioi pelkän huhun vaikutusta suomalaisperheisiin lamauttavaksi: "Jo yksikin lehtijuttu voi heilauttaa perheen arkea peruuttamattomalla tavalla", hän varoitti.
Lopulta asia roihahti yleisönosastoissa ja kuoli pois.
Sosiaalipolitiikan emeritusprofessori Jorma Sipilä kuvailee ennaltaehkäisevää välikysymystä tyypilliseksi kotihoitokeskusteluksi.
"Tässä on kyse vahvoista, ihmisiä yhdistävistä tunteista ja politiikasta, joka haluaa hyödyntää näitä tunteita. Nyt kävi niin, että jossain kulisseissa puhuttiin, pitäisikö kotihoidon tuelle tehdä jotain. Joku virkamies vuosi sen poliitikoille ja intressiryhmille, jotka hyökkäsivät. Ja pian poliitikot päättivät, että ei sanotakaan mitään."
Sipilä on parhaillaan valtiovarainministeri Jutta Urpilaisen asettamassa kahden hengen selvitysryhmässä, jonka tehtävä on arvioida lapsiperheiden tukien ja palveluiden vaikutuksia. Taustalla on huoli huostaanottojen lisääntymisestä ja nuorten syrjäytymisestä. Niistä on puhuttu Sipilän mukaan kulisseissa jo vuosia huolestuneesti. Aihe ei vain ennen kahdeksanvuotiaana surmatun Eerikan tapausta synnyttänyt samanlaisia myrskyjä kuin kotihoidon tuki.
Syrjäytyminen ja kotihoidon tuki kuitenkin vaikuttavat toisiinsa.
Kotihoidon tukeen liittyy ongelmia, jotka Sipilä tiivistää lauseeseen: paras ja huonoin hoito annetaan kotona.
"Etuuden nimi on lasten kotihoidon tuki, mutta oikeastaan se on äitien kotona olemisen tuki, tai päivähoidon käyttämättä jättämisen tuki. Etuus ei edellytä, että lapset tulevat hyvin hoidetuksi. Ja tällainen etuus kasvattaa sitä mahdollisuutta, että ongelmalliset tilanteet saavat rauhassa muhia."
Kotihoidon tuki ei ole ongelma sen "kohtuukäyttäjille": niille naisille, jotka lopettavat hoitovapaansa ja palaavat töihin.
Sellainen Tiina Perhokin oli; "vanha emäntä" on ehtinyt olla sukupolvenvaihdoksen jälkeen opettajana ja meppiavustajana ja tekee nyt kasvatustieteen tutkintoa.
Sen sijaan kotihoito on suuri ongelma pienelle joukolle sellaisia vanhempia, joilla on muutenkin vaikeaa.
On erityisesti kaksi ryhmää, joista Sipilä on huolissaan: maahanmuuttajat ja päihdevanhemmat.
"Kaikissa maissa, joissa kotihoidon tukea maksetaan, maahanmuuttajat ovat yliedustettuna. Tuki voi eristää hyvin tehokkaasti yhteiskunnasta. Ei tarvitse osallistua, integroitua, yrittää saada töitä, opiskella kieltä. Suomessa ei puhuta näiden perheiden lasten tulevaisuudesta. Ehkä siksi, että heidän toivotaan muuttavan takaisin sinne, mistä tulivat."
Toinen ryhmä, josta on yhtä vaikea puhua, ovat päihdeäidit. He ovat Sipilän mukaan lastensuojelussa aina iso juttu: "Niin kauan kuin miehet käyttävät päihteitä, perheet selviävät jotenkin. Kun naiset ja yksinhuoltajat käyttävät niitä, ei enää pärjätä."
Nyt noin kuusi prosenttia raskaana olevista on päihteiden väärinkäyttäjiä noin 3 600 naista vuodessa.
"Jos he eivät jaksa hoitaa lapsiaan, se koskee isoa joukkoa ihmisiä."
Suomessa hoidetaan lapsia kotona enemmän kuin muissa Pohjoismaissa, mutta se ei ole vähentänyt ongelmia, päinvastoin: huostaanotot ovat lisääntyneet 2000-luvulla, ja lasten ja nuorten pahoinvointia on huomattavasti enemmän, "itäeurooppalaiseen tapaan", Sipilä sanoo.
Päivähoidon arvostelijat puhuvat usein lapsen aggression kehityksestä ja ryhmäkokojen vaikutuksesta.
"Haluaisin kysyä, että entäs sitten vanhempien aggressiot", Sipilä sanoo.
Kotiäidit menevät hänestä hiukan harhaan sanoessaan, että kotihoito on päivähoitoon verrattavaa työtä. Päiväkodeissa tehtävää työtä koskevat kuitenkin tiukat vaatimukset, kun kotihoidon vain oletetaan olevan hyvää. Osin syynä on Sipilän mukaan se, että Suomessa pienten lasten hoitoa ei ylipäänsä mielletä varhaiskasvatuksena, vaan lasten säilyttämisenä.
"Edes päivähoitolakia ajettaessa ei yksikään kansanedustaja sanonut, että päivähoidolla olisi jotain tekemistä kasvatuksen kanssa. Tämä on ihan toisin kuin muissa Pohjoismaissa."
Sipilän työryhmä antaa selontekonsa huhtikuun alussa. Sen pääviesti on, että varhaiskasvatus on lasten ja nuorten ongelmien ehkäisykeinona vailla vertaansa. Siitä hyötyvät tutkimusten mukaan kaikkein eniten juuri ongelmaperheiden lapset.
"Silti valtio ja monet kunnat ovat katsoneet viisaaksi tukea näiden vanhempien ja heidän lastensa eristymistä yhteiskunnasta. Tätä ei ainakaan voi nimittää sosiaaliseksi investoinniksi", Sipilä kirjoittaa selvityksen tiivistelmässä.
Sitten Sipilä suutahtaa. Hän on erityisen vihainen yhdestä asiasta, ja se on "kuntien törkeä välinpitämättömyys". Osa kunnista on kirjoittanut kotihoidon tuen kuntalisään erilaisia ehtoja: ei saa käydä töissä, ei saa opiskella, ei saa tuoda vanhempia lapsia päivähoitoon. Sipilän mukaan se on varsin tehokasta syrjäytymisen kannustamista.
"Joukossa on Etelä-Suomen ihania moderneilta vaikuttavia kaupunkeja. Luulisi, että niissä välitetään lasten kouluvalmiuksista, päihdevanhempien tukemisesta ja siitä, että maahanmuuttajat eivät eristy. Ehdoille ei ole mitään muuta perustetta kuin että halutaan pitää päivähoito mahdollisimman pienenä ja säästää rahaa."
Niin, raha. Julkisesti puhutaan lapsista ja naisista, koska se herättää tunteita, mutta lopulta kyse on aina rahasta.
Nyt naisia kaivataan töihin, koska tarvitaan sekä työvoimaa että veroeuroja. Kotihoidon tuki tulee halvemmaksi kuin päivähoito, mutta jos aletaan laskea naisten työvoimassa menetettyjä veroeuroja ja ongelmaperheiden synnyttämiä kustannuksia, tullaankin toisiin tuloksiin.
Lisäksi pitkillä hoitovapailla olevista pienituloisista naisista osa voi hyvinkin olla niitä samoja naisia, joita kaivataan ikääntyvää väestöä hoitamaan. Osa heistä on maahanmuuttajia, joiden toivotaan liittyvän sekä yhteiskunnan että työelämän osiksi. Osa taas on vanhempia, jotka eivät pysty hoitamaan lapsiaan.
Se tulee kalliiksi.
Kotihoito ei takaa hyvää hoitoa - Hitaat - Sunnuntai - Helsingin Sanomat
Kotihoidon tuki luotiin perheiden avuksi, mutta siitä on seurannut myös ongelmia. Vuosia kotona olevat äidit jäävät köyhyysloukkuun, eikä kotihoito takaa lapsille hyvää hoitoa, kirjoittaa toimittaja Anu Silfverberg.
Äitiaktivisti. Kotiäiti. Töihin palaava äiti. Tällaisilla titteleillä naiset kävivät maaliskuussa Ajankohtaisen kakkosen "Äidit töihin" -teemaillassa keskustelua lasten kotihoidosta.
Keskustelun olisi voinut käsikirjoittaa ennalta: töihin palaavan mielestä vastuuta pitäisi jakaa miehille.
Kotiäidistä lasten hoitaminen on arvokasta työtä.
Ja äitiaktivistin mielestä kotihoidon tukea pitäisi ehdottomasti korottaa.
Se, ovatko naiset töissä vai kodeissaan, kiinnostaa äkkiä kaikkia.
Viime vuonna äitien tunteita kuohutti Valtion taloudellisen tutkimuskeskuksen ylijohtaja Juhana Vartiainen, joka kutsui pitkiä hoitovapaita "ihanaksi toimettomuudeksi".
Syksyllä pääministeri Jyrki Katainenkin patisti äitejä töihin ja sai äitien vihat ylleen.
Pääministerillä on kuitenkin oikea syy huoleen. Pitkät hoitovapaat ovat itseään vahvistava köyhyyskierre: suurella osalla pitkän kotihoitojakson käyttävistä ei ole työtä, mihin palata, ja töihin palaavienkin palkka on muita pienempi, eläkkeistä puhumattakaan. Ja sitten on valtiontalous: työvoimaa ja veroeuroja tarvitaan lisää.
On kuljettu pitkä matka 1980-luvusta, jolloin päivähoitokuluja säästävillä kotiäideillä oli kokoomuksen vankka tuki. Maailma on muuttunut, ja niin on myös kotihoidon tuki: aikajanan alussa on 1980-luvun suomalainen pientilan emäntä, lopussa 2000-luvun syrjäytynyt maahanmuuttaja.
Tarina voisi hyvinkin alkaa Alastarolta vuonna 1985. Maatilan emäntä Tiina Perho, silloin Uusitalo, on juuri synnyttänyt kaksoset. Esikoinen on kaksivuotias, ja perhe asuu tilalla, joka on lunastettu pankkilainalla miehen sedältä. Tuotetaan viljaa ja öljykasveja, jonkin verran kananmuniakin.
Tilalla eletään monella tapaa historiallista käännettä. Aiemmin maatalon emännät eivät itse tienanneet mitään tulot menivät isännälle, vaikka naiset tekivät töitä siinä missä miehetkin. Nuoret tekevät toisin: tässä perheessä tilan tuotto jaetaan puoliksi.
Paitsi nyt kun perheessä on taas pieniä vauvoja. Juuri kun äidin vanhempainvapaa on lopussa, Suomeen tulee uudistus: kotihoidon tuki. Raha on pieni, mutta sillä on oikeasti merkitystä, sillä pientilallisen talous on koko ajan tiukalla. Eikä ole aikaa siihen "ihanaan velttoiluun".
"Työ onnistui niin, että lapset olivat yksinkertaisesti mukana hommissa", Perho muistelee nyt. "Kävin kanalassa keräämässä munat, kun lapset nukkuivat. Kerran kun palasin sieltä, poika istui keskellä pihaa ja uitti tuttiaan lammikossa."
Lapsia riitti muutenkin: hirveä määrä serkkuja ja tuttuja lapsia pyöri jaloissa melkein aina.
"Silloin tuntui ihmeelliseltä, että valtio maksaa minulle tällaista tukea siitä, että olen kotona lasten kanssa", Perho naurahtaa.
Ihmeellistä se oli niihin aikoihin monesta muustakin.
Tuttu mies hämmästeli, miksi Perho sai tukea, kun oli "muutenkin kotona".
Mutta juuri siksihän sitä hänelle maksettiin.
Kyse oli pitkän, historiallisen ja kansainvälisesti melko poikkeuksellisen kamppailun tuloksesta.
Ensimmäisen kerran "äidinpalkasta" puhuivat vasemmistolaiset naiset Suomessa jo 1940-luvulla, mutta 1960-luvulla roolit vaihtuivat. Tasa-arvoliike ja vasemmistopuolueet ajoivat subjektiivista päivähoito-oikeutta, kun taas kristilliset ja maalaisliitto halusivat tukea kotihoitoa.
"Kun tasa-arvoliike Yhdistys yhdeksän ja vasemmistopuolueet ajoivat päivähoitoa, maalaisliitto halusi, että julkinen tuki pitäisi kompensoida jotenkin myös niille, jotka eivät käytä palveluita", kertoo Kelan tutkija Anita Haataja.
Päivähoito-oikeuden yhteiskunnan tuki hyödytti tosiaan ennen kaikkea kodin ulkopuolella työskenteleviä kaupunkilaisnaisia. Maaseudulla koti oli usein yhtä kuin työ, niin kuin Perhollakin.
Vaikka maatilan emännät eivät olleet tuen käyttäjissä enemmistönä, kysymys oli poliittisesti tärkeä.
1960-luvulta 1980-luvulle jatkuneessa poliittisessa kamppailussa olivat vastakkain naisten työssäkäynti ja perinteiset perhearvot. Kotihoidon kannattajat sanoivat silloinkin, ettei alle kolmivuotias pärjää tarhassa, ja korostivat perheen yksilöllistä valintaa. Päivähoidon kannattajat taas olivat jo silloin huolissaan naisten työllisyydestä.
Päivähoitokamppailun lopputulosta sosiaalipolitiikan tutkijat nimittävät "1980-luvun suureksi kompromissiksi". Sekä koti- että päivähoidon puolustajat saivat, mitä halusivat: perheille tuli tilanteesta riippumatta oikeus valita päiväkodin ja kodin välillä. Tämä oli poikkeuksellinen suomalainen innovaatio. Muissa Pohjoismaissa kotihoidon tukea pidettiin "naisansana", ja siihen suhtauduttiin kriittisesti. Suomessa syntyi ainutlaatuinen pienten lasten hoitolainsäädäntö.
Sitten tapahtui jotain, mitä ei osattu odottaa.
Lama muutti koko kotihoidon tuen roolin. Syntyvyys nousi huomattavasti, ja samalla kotihoidon tuesta tuli perheille tärkeä selviytymiskeino. Raha oli pieni, mutta kun se tuli muiden tukien päälle, sillä oli merkitystä.
"1990-luvun alussa valtava määrä isiä alkoi käyttää kotihoidon tukea", Haataja kertoo.
Tämä ei kuitenkaan tarkoittanut, että suomalaismiehet olisivat jääneet koti-isiksi.
Vuonna 1993 laki muuttui niin, että hoitotuki vähennettiin työttömyysturvasta, ja silloin monissa lapsiperheissä siirrettiin tuki työssäkäyvälle puolisolle, joka oli usein isä. Miesten osuus tuen saajista nousi jopa 18 prosenttiin.
Pian kirstunvartija huomasi kikkailun. Vuoden 1995 lainmuutoksen jälkeen kotihoidontuki vähensi jo työttömyyskorvausta riippumatta siitä, kummalle puolisoista se maksettiin. Samalla tukea leikattiin rajusti.
Isien osuus tuen nostajista romahti, samoin syntyvyys.
Kun pahin lama hellitti ja työllisyys alkoi kasvaa, pienten lasten äitien työllisyys ei parantunut yhtä nopeasti kuin muiden. Siinä missä 1980-luvun Suomi oli naisten työllisyyden mallimaa, laman jälkeen kaikki oli muuttunut.
Samalla vaihtui äitien tapa puhua itsestään.
"Jos oli jääty työelämästä syrjään, se olikin otettu omaksi rooliksi, jota myös puolustettiin", Haataja kuvailee.
Vuonna 1999 sosiologi Riitta Jallinoja huomasi, että juttujen sävy Helsingin Sanomissa oli muuttunut. Perhe oli äkkiä keskiössä, ja toistuva teema oli naisten työhönpaluun ongelmallisuus ja kotiin jäämisen valinta.
Jallinoja alkoi silloin kerätä perheasioita koskevia lehtijuttuja ja yleisönosastokirjoituksia. Niitä kertyi 1 539, joista puolet oli mielipideosaston tekstejä.
Jallinoja kutsuu tätä "familistiseksi käänteeksi".
"Ainahan meillä on ollut tosi perhekeskeisiä ihmisiä, mutta nyt asia alkoi saada näkyvää tilaa seminaareissa, julkisuudessa, järjestöissä. Joka kunnassa alkoi olla lapsipoliittisia työryhmiä."
Yhtenä syynä vuosituhannen alun perheasiaan oli lasten kasvava pahoinvointi, joka ilmeni huostaanottoina ja sosiaalisina ongelmina. Mutta eniten puhuttiin naisista.
Tärkeäksi kiistakapulaksi nousi kotihoidon tuki. Helsingin Sanomiin kirjoittavat kotiäidit vaativat tuen korottamista sanoen, että kotona oleminen on työtä. Kymmenissä puheenvuoroissa naiset korostivat kotihoidon työnomaisuutta.
Oikeanlainen "palkkaus lisää alan arvostusta, ja kotivanhemmuus alettaisiin viimeinkin nähdä oikeana työnä", kuten eräs kotiäiti kirjoitti elokuussa 2000.
Jallinoja on tarkastellut sitä, miten tietyt yksittäiset asiat nousevat symboleiksi kokonaiselle trendille. Kotihoidontuki on yksi sellaisista symboleista.
"Symbolismi on tavattoman tärkeää, sitä ei pidä aliarvioida. Kotihoidon tuki symbolina on tärkeä, koska se liittyy juuri äitiyteen ja siihen, ollaanko kotona vai ei ja maksetaanko siitä vai ei."
Kirjassaan Jallinoja kuvaa perheaatetta ikään kuin aaltona, joka etenee.
"Näitä aaltoja on ollut ennenkin, mutta niitä on vaikea ennustaa. Mietitäänpä vaikka iloista 1920-lukua, jota seurasi 1930-luvun tiukka konservatismi ja naiset kotiin -ajattelu."
Lama saattoi omalta osaltaan vaikuttaa siihen: vaikeina aikoina konservatiiviset arvot jylläävät aina.
"Voi myös olla, että kun kilpailu on kiristynyt ja akateemisia työpaikkoja ei kaikille riitä, sekin helpottaa kotiin jäämistä", Jallinoja sanoo.
"Kunnes lopulta tulee seuraava aalto: siskot, me katoamme yhteiskunnasta."
Nyt vallalla oleva kotiäitipuhe on Jallinojan mukaan "normaalia vaihtelua". Tosin joka aalto tuo jotain uutta. Kun 1950-luvun perheaatteessa äitiys nähtiin yhteiskunnallisena velvollisuutena, vuosituhannen vaihteessa korostuikin valinta: suomalaisnaiset ilmoittivat joukolla jäävänsä kotiin omista yksilöllisistä syistään.
Kirjassaan Jallinoja puhuu "familistisesta keväästä", jota seuraa familistinen kesä.
Mitä vuodenaikaa nyt sitten eletään?
Kesässä mennään, Jallinoja sanoo. Mutta voi olla, että illat jo pimenevät.
Se näkyy kriittisissä puheenvuoroissa, joita kotihoidosta ja naisten työurista on alkanut pulpahtaa jopa pääministerin kansliasta. Poliitikot ja tutkijat ovat alkaneet miettiä vaihtoehtoja.
"Arvelen, että tässä pelätään sitä, mitä Britanniassa on tapahtunut. Siellä on kehittynyt uusi syrjäytyneiden luokka, welfare mothers. Suomessakin eniten kotihoidon tukea käyttävät vähän koulutetut työläisammatissa olevat naiset, jotka eivät aiokaan palata töihin, ja tästä on nyt huolestuttu."
Kelan tekemän tutkimuksen mukaan liki kolmannes ensimmäisen lapsensa synnyttäneistä suomalaisäideistä jäi 2000-luvun alussa kotiin vähintään kolmeksi vuodeksi. Kotihoidon tuki loppuu, kun lapsi täyttää kolme vuotta, joten pidempään kotona olevat äidit saivat lisää lapsia käymättä välillä työelämässä.
Mutta kotona olevista naisista puhuminen ei ole Suomessa ihan helppoa.
Keväällä 2012 eduskunnassa käytiin eriskummallinen kamppailu. Keskustan kansanedustajat esittivät välikysymyksen asiasta, jota ei ollut virallisesti olemassa. Kimmo Tiilikainen nimitti sitä "ennaltaehkäiseväksi välikysymykseksi".
Aiheena oli lasten kotihoidon tuki. Helsingin Sanomat oli uutisoinut huhusta, jonka mukaan hallitus mahdollisesti harkitsisi tuen rajaamista kahteen vuoteen. Peruspalveluministeri Maria Guzenina-Richardson vastasi, että tällaista ehdotusta ei ollut ministeriössä tehty eikä hallituksessa käsitelty. Turhaan: perussuomalaisten ja keskustan kansanedustajat tivasivat yhä uudelleen hallituksen leikkaushaluista.
Keskustan Juha Rehula arvioi pelkän huhun vaikutusta suomalaisperheisiin lamauttavaksi: "Jo yksikin lehtijuttu voi heilauttaa perheen arkea peruuttamattomalla tavalla", hän varoitti.
Lopulta asia roihahti yleisönosastoissa ja kuoli pois.
Sosiaalipolitiikan emeritusprofessori Jorma Sipilä kuvailee ennaltaehkäisevää välikysymystä tyypilliseksi kotihoitokeskusteluksi.
"Tässä on kyse vahvoista, ihmisiä yhdistävistä tunteista ja politiikasta, joka haluaa hyödyntää näitä tunteita. Nyt kävi niin, että jossain kulisseissa puhuttiin, pitäisikö kotihoidon tuelle tehdä jotain. Joku virkamies vuosi sen poliitikoille ja intressiryhmille, jotka hyökkäsivät. Ja pian poliitikot päättivät, että ei sanotakaan mitään."
Sipilä on parhaillaan valtiovarainministeri Jutta Urpilaisen asettamassa kahden hengen selvitysryhmässä, jonka tehtävä on arvioida lapsiperheiden tukien ja palveluiden vaikutuksia. Taustalla on huoli huostaanottojen lisääntymisestä ja nuorten syrjäytymisestä. Niistä on puhuttu Sipilän mukaan kulisseissa jo vuosia huolestuneesti. Aihe ei vain ennen kahdeksanvuotiaana surmatun Eerikan tapausta synnyttänyt samanlaisia myrskyjä kuin kotihoidon tuki.
Syrjäytyminen ja kotihoidon tuki kuitenkin vaikuttavat toisiinsa.
Kotihoidon tukeen liittyy ongelmia, jotka Sipilä tiivistää lauseeseen: paras ja huonoin hoito annetaan kotona.
"Etuuden nimi on lasten kotihoidon tuki, mutta oikeastaan se on äitien kotona olemisen tuki, tai päivähoidon käyttämättä jättämisen tuki. Etuus ei edellytä, että lapset tulevat hyvin hoidetuksi. Ja tällainen etuus kasvattaa sitä mahdollisuutta, että ongelmalliset tilanteet saavat rauhassa muhia."
Kotihoidon tuki ei ole ongelma sen "kohtuukäyttäjille": niille naisille, jotka lopettavat hoitovapaansa ja palaavat töihin.
Sellainen Tiina Perhokin oli; "vanha emäntä" on ehtinyt olla sukupolvenvaihdoksen jälkeen opettajana ja meppiavustajana ja tekee nyt kasvatustieteen tutkintoa.
Sen sijaan kotihoito on suuri ongelma pienelle joukolle sellaisia vanhempia, joilla on muutenkin vaikeaa.
On erityisesti kaksi ryhmää, joista Sipilä on huolissaan: maahanmuuttajat ja päihdevanhemmat.
"Kaikissa maissa, joissa kotihoidon tukea maksetaan, maahanmuuttajat ovat yliedustettuna. Tuki voi eristää hyvin tehokkaasti yhteiskunnasta. Ei tarvitse osallistua, integroitua, yrittää saada töitä, opiskella kieltä. Suomessa ei puhuta näiden perheiden lasten tulevaisuudesta. Ehkä siksi, että heidän toivotaan muuttavan takaisin sinne, mistä tulivat."
Toinen ryhmä, josta on yhtä vaikea puhua, ovat päihdeäidit. He ovat Sipilän mukaan lastensuojelussa aina iso juttu: "Niin kauan kuin miehet käyttävät päihteitä, perheet selviävät jotenkin. Kun naiset ja yksinhuoltajat käyttävät niitä, ei enää pärjätä."
Nyt noin kuusi prosenttia raskaana olevista on päihteiden väärinkäyttäjiä noin 3 600 naista vuodessa.
"Jos he eivät jaksa hoitaa lapsiaan, se koskee isoa joukkoa ihmisiä."
Suomessa hoidetaan lapsia kotona enemmän kuin muissa Pohjoismaissa, mutta se ei ole vähentänyt ongelmia, päinvastoin: huostaanotot ovat lisääntyneet 2000-luvulla, ja lasten ja nuorten pahoinvointia on huomattavasti enemmän, "itäeurooppalaiseen tapaan", Sipilä sanoo.
Päivähoidon arvostelijat puhuvat usein lapsen aggression kehityksestä ja ryhmäkokojen vaikutuksesta.
"Haluaisin kysyä, että entäs sitten vanhempien aggressiot", Sipilä sanoo.
Kotiäidit menevät hänestä hiukan harhaan sanoessaan, että kotihoito on päivähoitoon verrattavaa työtä. Päiväkodeissa tehtävää työtä koskevat kuitenkin tiukat vaatimukset, kun kotihoidon vain oletetaan olevan hyvää. Osin syynä on Sipilän mukaan se, että Suomessa pienten lasten hoitoa ei ylipäänsä mielletä varhaiskasvatuksena, vaan lasten säilyttämisenä.
"Edes päivähoitolakia ajettaessa ei yksikään kansanedustaja sanonut, että päivähoidolla olisi jotain tekemistä kasvatuksen kanssa. Tämä on ihan toisin kuin muissa Pohjoismaissa."
Sipilän työryhmä antaa selontekonsa huhtikuun alussa. Sen pääviesti on, että varhaiskasvatus on lasten ja nuorten ongelmien ehkäisykeinona vailla vertaansa. Siitä hyötyvät tutkimusten mukaan kaikkein eniten juuri ongelmaperheiden lapset.
"Silti valtio ja monet kunnat ovat katsoneet viisaaksi tukea näiden vanhempien ja heidän lastensa eristymistä yhteiskunnasta. Tätä ei ainakaan voi nimittää sosiaaliseksi investoinniksi", Sipilä kirjoittaa selvityksen tiivistelmässä.
Sitten Sipilä suutahtaa. Hän on erityisen vihainen yhdestä asiasta, ja se on "kuntien törkeä välinpitämättömyys". Osa kunnista on kirjoittanut kotihoidon tuen kuntalisään erilaisia ehtoja: ei saa käydä töissä, ei saa opiskella, ei saa tuoda vanhempia lapsia päivähoitoon. Sipilän mukaan se on varsin tehokasta syrjäytymisen kannustamista.
"Joukossa on Etelä-Suomen ihania moderneilta vaikuttavia kaupunkeja. Luulisi, että niissä välitetään lasten kouluvalmiuksista, päihdevanhempien tukemisesta ja siitä, että maahanmuuttajat eivät eristy. Ehdoille ei ole mitään muuta perustetta kuin että halutaan pitää päivähoito mahdollisimman pienenä ja säästää rahaa."
Niin, raha. Julkisesti puhutaan lapsista ja naisista, koska se herättää tunteita, mutta lopulta kyse on aina rahasta.
Nyt naisia kaivataan töihin, koska tarvitaan sekä työvoimaa että veroeuroja. Kotihoidon tuki tulee halvemmaksi kuin päivähoito, mutta jos aletaan laskea naisten työvoimassa menetettyjä veroeuroja ja ongelmaperheiden synnyttämiä kustannuksia, tullaankin toisiin tuloksiin.
Lisäksi pitkillä hoitovapailla olevista pienituloisista naisista osa voi hyvinkin olla niitä samoja naisia, joita kaivataan ikääntyvää väestöä hoitamaan. Osa heistä on maahanmuuttajia, joiden toivotaan liittyvän sekä yhteiskunnan että työelämän osiksi. Osa taas on vanhempia, jotka eivät pysty hoitamaan lapsiaan.
Se tulee kalliiksi.
Kotihoito ei takaa hyvää hoitoa - Hitaat - Sunnuntai - Helsingin Sanomat
