Kotiintuloajat

[Ms Robinson]

Miten teillä muilla on tapana ilmoittaa menemisenne? Minä ainakin kerron, milloin ole tulossa ja myös silloin kun menee myöhään muistan ilmoittaa, että venähtää. Poikaystävälläni on tapana sano tulevansa kohta, mutta sitten hän ilmestyykin kotiin vasta 5 tunnin päästä. Olen sanonut hänelle lukuisia kertoja, että minulle on sama missä hän on tai mihin asti, kunhan vain ilmoittaa, jos on aiempaa sovittua myöhempään, tai jos ei tiedä mihin saakka venyy, niin sitten sanoo etukäteen, että voi mennä myöhään, joten ei kannata odottaa.

on raivostuttavaa, kun ei voi luottaa toisen sanaan. Minua itseä ärsyttäisi jos menemisiäni tivattaisiin koko ajan, joten en niin tee, mutta mielestäni on silti aiheellista ja toista kunnioittavaa pitää kiinni sanomastaan, eikä valvottaa toista turhaan...

 

[neuvo]

Olette keskustelleet asiasta eikä se mene hänelle jakeluun. Siispä ala tehdä hänelle samoin: ilmoita, et tuut kohta ja tuutkin sitten kun tuut. Eli älä ilmoita mitään aikoja äläkä aikojen venymistä. Siinäpähän tajuaa kuinka ärsyttävää se on.

 

[Iitu]

Kokemusta on.ex-mieheni ei koskaan suostunut sanomaan,että milloin tulee ja missä on.Ei kuulemma kuulunut minulle.alussa valvoin öitä,lopulta en enää välittänyt tuleeko vai ei ja sitten tulikin jo avioero.eli jos asia sinua vaivaa,se kannatee jutella puolin ja toisin selväksi.

 

[AP]

Kyse ei niinkään ole luottamuksen puutteesta - minusta on hyvä, että kumpikin voi viettää omaa aikaansa kavereitten kanssa. En myöskään halua, että meillä olisi jonkilainen raportointivelvollisuus. Haluaisin vain saada hänet ymmärtämään, että minä nukun paljon levollisemmin tietäessäni, että hän on sitten sovittuna ajankohtana kotona, kunnossa. Alitajuisesti sitä kuitenkin odottaa toisen saapumista, halusi tai ei, kun kerran joka yö yhdessä nukutaan. Tähän täytynee vielä lisätä, että joskus hänellä ei oikein pysy juomisen määrä laskuissa, joten muutaman kerran olen joutunut sen kotia hakemaan. Onneksi on hyviä kavereita, jotka kuitenkin yleensä huolehtivat, mutta silti...

 

[Huolehtija]

Olen itse huolehtijatyyppiä, joten jos mieheni lähtee baanalle, niin pyydän häntä sanomaan mieluummin sellaisen kotiintuloajan, jolloin varmasti kotoa, aiemmin saa tulla ja se on kiva yllätys. Mutta jos sovitaan jotakin, ja toinen vaikka tunnin myöhässä, niin en mahda mitään, vaan alan ajatella, että jotakin on sattunut. En halua rajoittaa, mutta kun itse olen aikatauluihminen, niin on helpompi elää, kun ei ole turhia myöhästelyitä toisellakaan puolella; ja aina voi heittää tekstarin ""sori, törmäsin Pasiin, meneekin vielä hetki"", ei se ole liikaa vaadittu.

 

[Inhorealisti]

Minulla oli ennen tapana olla turhan toiveikas kotiinpaluuaikojen kanssa. Kun vaimo asiasta huomautti, aloin ottamaan varman paalle. Silloin harvoin, kun han ei ole mukanani juhlimassa, sanon aina tulevani kotiin puoli viidelta. Enpahan ainakaan myohasty ja jos tulen aikaisemmin, se on mielumminkin iloinen yllatys.

Jos toissa tai jossain muualla menee pidempaan kuin olen suunnitellut, soitan ja ilmoitan asiasta. Tuosta huonosti nukkumisesta ja huolehtimisesta tuli mieleeni: Onneksi en ole naimisissa naisen kanssa, joka ei saa nukuttua poissa ollessani ja huolestuisi minusta kuin aiti konsanaan. Se olisi tosi rasittavaa aikuiselle ihmiselle.

Tasapuolisuuden nimissa taytyy viela sanoa, etta vaimo ei arvuuttele kotiintuloaikojaan edes sen vertaa kuin mina. Eika tarvitsekaan, ellei meilla ole jotain yhteista sovittua menoa. Sita paitsi kun ei lupaile mitaan, ei niita lupauksia pysty rikkomaankaan.

 

[tuli mieleen]

että, noin meilläkin oli suhteen alkaessa..Mutta sitten opin, että ei muuta kuin nukkumaan, kyllä se sieltä tulee. Kyllähän se hankalaa aluksi oli, muttavuosien kokemuksella siihen oppii. Meillä se on niin päin, että ukko alkaa soitteleen, jos ei kotia kuulu

 

[JS-kolkytjarisat]

Kaikkihan tietävät kuka Arvo Ylppö oli? Hänestä eräs anekdootti:

Kyseisellä herralla oli eräs ""pahe"", kokoontuminen silloin tällöin muutaman muun wanhan herran kanssa pelaamaan sököä ja parantamaan maailmaa. Ehkä siinä sivussa illan mittaan konjakki tai kaksi, mutta ei todellakaan mitään känniä tms. Sitten kerran eräänä iltana seurueella meni sököilta meni pitkäksi ja Ylpön Lea-vaimo soitti hotelliin kysellen missä vanha herra on...hovimestari ilmoitti soitosta Ylpölle, joka pahoitteli muulle seurueelle joutuvansa poistumaan ja lähti sitten kotia kohden.

Kotona kuitenkin Arvo jäi istumaan hämärään iltaan kuistille. Lea-vaimo ihmetteli ikkunasta tuota istuskelua ja viimein meni kysymään miksi herra ei astu sisälle. Arvo huokaisi väsyneesti: ""Kuinka vanhaksi miehen on oikein tultava, ennen kuin saa päättää menemisistään ja tulemisistaan itsenäisesti?"" - tuolla hetkellä hän lähenteli 90-vuoden ikää...

 

[jenni]

No mutta köh. Eiköhän se ole ihan ok olla huolissaan toisesta senverran , että vähän menemisiä kysellään.
Meillä oli enne silleen, että ovi vain paukahti eikä heippaa sanottu, meni sitten päivä tai kaks. Nyt ei huvita leikkiä itsenäistä, kun se toinen on jo minun kaikkeni ja armaani.
Ei se kivaa ole, jos ei mitään pelisääntöjä ole, Mutta näistähän pitääkin sopia, ja muistaa aina se että itsekkyydelläkin on rajansa.

 

[niin ja]

Sitäpaitsi,jos ja kun ottaa toisen ""riesakseen"" eli lupautuu jakamaan niin ilot kuin surut,kyllä ne liikut ilman,että toinen tietää on liikuttu tai sitten pitää pysyä sinkkuna,että saa liikkua vapaasti.Olisi ollut Arvo Y.hyvä ohje.Kyllä avio/avoliitossa on tienyt säännöt,kun sellaiseen kerran menee.en tarkoita,että sen pitäisi olla vankila,mutta koska tavallaan pidetään toisista huolta,on hyvä tietää missä toinen on ja kuinka kauan esim.jotakinhan voi aina sattua..

 

[Dara]

Ehkä Lea-vaimoa kalvoikin vain huoli miehestään. Ehkä hän soitti hotellille vain saadakseen selville, että armas Arvo on edelleen kunnossa ja hengissä, ei niinkään vaatiakseen, että himaan sieltä ja heti.

Toki aikuinen ihminen saa tulemisistaan ja menemisistään päättää itsenäisesti. Mutta kohteliasta on ilmoittaa huolehtiville läheisilleen, että kaikki on kunnossa, jos tavallista pidempään menee.

 

[Marjukka]

Mä olen kans viimeisen vuorokauden aikana miettinyt miten mies voi elää parisuhteessa ja samalla elää kuin poikamies. Eilen matkalta töistä pois tekstasi tarjoavansa kaverilleen kaljan ja tulee sit heti. Oli ollut puhe että mä menen jumppaan ja aloitan ruuanlaiton sitä ennen. Soitin hänelle heti tekstarin jälkeen et kuinka on kun ruuanlaitto on kesken et voinko huoletta jättää loput miehelle tehtäväksi vai pitäisikö jumppa perua. Mies sanoi et mee vaan, mä tuun ihan just jatkaa hommaa. Mulla oli siinä vielä lapsen kuskaaminen kaverinsa luo. Oli siis ajatuksena että kun me tullaan takaisin kotiin, niin päästäisiin heti syömään. Tulimme lapsen kanssa kotiin ja lapsi oli tietty nälkäinen, niin äimistyin suuresti, kun ruoka oli edelleen siinä vaiheessa kun oli sen jättänyt. Aikaa oli kulunut jo reilut kolme tuntia. Soitin miehelle, että et sitten tullutkaan kotia kuten oli sovittu. Sanoi et ei hän oikein ymmärtänyt tehdä sille mitään. Siis pitsataikina oli jo kaulittuna liinan alla, täytteet jääkaapissa valmiina ""latomista"" varten. Hän kyllä osaa ruokaa laittaa. Sanoi taas, että joo tuun ihan just sen tekee. Sanoin, että voin alkaa alusta pitsanteon kun kerran olen nyt kotona. Oli siis sovittu että voin jumpan jälkeen istahtaa oluen ääressä likkakaverini kanssa kun ei olla nähty kolmeen kuukauteen. Sekin peruuntui. Hän on muutenkin enempi ollut viihteellä, yleensä pari kertaa viikossa ja minä viimeksi pari kuukautta sitten lomallani. Soitin sitten kymmenen jälkeen ja huomautin että olisi syytä nukkua että jaksaa tänään töihin. Tuli vähän enne yhtätoista kotiin. Miehen ""tuun kohta"" vei aikaa kahdeksan tuntia. Ei siinä muuta mitä mutta takana aikainen herätys töihin ja seuraavana päivänä kahden vuoron putki töissä. Lupasi hoitaa ruokajutun ja et mullakin olis vähän vapaata. Ei, mihinkään ei voi luottaa. Sit huutaa, että ""mä en oo ikinä rajottanut sun menemisiä, sä voit vapaasti mennä jos haluut kavereitas tavata"". Enhän mä voi noin vaan mennä. Mun on ainakin oltava ""aikuinen"" koska on lapsikin. Ruoka ja yleensä aikuisen läsnäolo on oltava kunnossa. Homma täytyy pyöriä. Mies vaan kohauttelee olkapäitään, et empähän nyt sit tehnyt, so what. Tätä on tapahtunut kymmeniä kertoja ellei satoja meidän 14 vuoden yhdessäolon aikana. Välillä oon niin täynnä tätä paskaa. Ikinä ei voi luottaa. Välillä on pitkiäkin aikoja että homma toimii, eikä mies jää kaljottelemaan. Mut sitten taas... Eikä sitä voi ennustaa milloin näin käy. En voi ymmärtää miten voi olla niin vaikeaa pitää kiinni sovitusta. Monta riitaa ja mielipahaa jäisi pois. Olen itsekin miettinyt miten tähän pitäisi suhtautua?