N
Nyyti
Vieras
Onko teitä muita, jotka pakon sanelemana asutte muualla kuin siellä, missä oikeasti haluaisitte asua? Me asumme. Välimatkaa kaikkiin sukulaisiin ja erityisesti isovanhempiin on 500 kilometriä. Tiedän, toiset asuvat ulkomailla saakka..
Mun mies oli juuri tänne muuttanut, kun häneen tutustuin. Mun muutto tänne oli aikoinaan hyvin vaikea, mutta ajattelin silti yrittää, koska tunsin mieheni olevan se minun elämäni mies. Joten kuten sopeuduin, kunnes ensimmäinen lapsi syntyi viisi vuotta sitten. Siitä lähtien kotiseutuikävä on kasvanut kasvamistaan. Ja nyt kun syksyllä joudun palaamaan takaisin töihin kuopuksenkin täyttäessä kolme vuotta, niin ikävä on ihan hirveä. Olen ollut siis viisi vuotta kotona, yhtenä motiivina se, että siten minun on ollut mahdollista lasten kanssa kyläillä kotipaikkakunnalla. Haluan, että lapsilla ja isovanhemmilla on mahdollisimman läheiset välit. Isovanhemmat ovat vielä työelämässä, joten he eivät luoksemme pääse kuin lomilla. Siksi olen vähintään joka toinen kuukausi matkustanut lasten kanssa kotipaikkakunnalle heitä tapaamaan.
Samalla olen toki saanut itsekin ystäviä tavata. Sillä vaikka kuinka olen yrittänyt täällä ystäviä saada, niin kovin ohuiksi ovat ne ystävyyssuhteet jääneet. Paljon minulla on äitituttavia monen verkoston kautta, mutta silti olen joka puolella "sen ja sen äiti" tai kerhon leikittäjätäti. On minulla toki pari sellaista ystävää, joiden kanssa käyn lenkillä. Mutta sellaista ystävää, jonka kanssa kahvikupposen ääressä maailmaa parantaa ja huolia purkaa.. sellaista minulla ei täällä ole.
Ikäväni kotiseutua kohtaan on suuri, mutta mieheni ei sitä ymmärrä. Hän on täällä suhteellisen onnellinen, vaikkei ystäviä yhtään sen enempää hänelläkään ole. Työ hänellä täällä on, joskaan ei se ole mitään sellaista, mitä hän ei voisi jossain muuallakin tehdä. Ei hän ole minkään suuren firman diplomi-insinööri, vaan ihan tavallinen duunari joka varmasti löytäisi töitä muualtakin. Mutta hän ei vaan halua täältä muualle muuttaa.
Tulin pari päivää sitten lasten kanssa kotiseudultani, siksi tunteet ovat niin kovin pinnalla. On aivan hirvittävää tunnustaa ääneen, mutta sen sijasta että olisin ikävöinyt miestäni tunsin vain katkeruutta häntä kohtaan. Hänhän se meitä täällä pidättelee. Olen onnellinen mieheni kanssa kyllä muuten, mutta silti ikävä kotiseudulle vain raastaa minua. Minusta olisi niin ihanaa nähdä ystäviäni useammin, lasten isovanhempia.. päästä vähän useammin miehenkin kanssa kaksistaan tuulettumaan. Sillä täällä meillä ei ole ketään, ketä kehtaisimme lapsillemme hoitajaksi pyytää, jotta edes joskus pääsisimme kaksin jonnekin.
Tuntuu että pää on aivan sekaisin. Sydän kaipaa niin kovasti lähemmäs kaikkia tuttuja ihmisiä, mutta en tokikaan sitä perheemme kustannuksella halua tehdä. Kun vain jotenkin saisin mieheni ymmärtämään..
Kiitos jos jaksoit lukea. En ole saanut näitä asioita sanotuksi kenellekään. Sillä isovanhemmatkin toivovat koko ajan, että muuttaisimme lähemmäksi. En halua heidän ikäväänsä yhtään enempää kasvattaa. Ystävänikin odottavat minua kovasti lähemmäs. Lapset kaipaavat isovanhempiaan myös. Miehen kanssa tulee vain riita, kun yritän asiasta puhua. Pakahdun vain kaikkeen tähän.
Mun mies oli juuri tänne muuttanut, kun häneen tutustuin. Mun muutto tänne oli aikoinaan hyvin vaikea, mutta ajattelin silti yrittää, koska tunsin mieheni olevan se minun elämäni mies. Joten kuten sopeuduin, kunnes ensimmäinen lapsi syntyi viisi vuotta sitten. Siitä lähtien kotiseutuikävä on kasvanut kasvamistaan. Ja nyt kun syksyllä joudun palaamaan takaisin töihin kuopuksenkin täyttäessä kolme vuotta, niin ikävä on ihan hirveä. Olen ollut siis viisi vuotta kotona, yhtenä motiivina se, että siten minun on ollut mahdollista lasten kanssa kyläillä kotipaikkakunnalla. Haluan, että lapsilla ja isovanhemmilla on mahdollisimman läheiset välit. Isovanhemmat ovat vielä työelämässä, joten he eivät luoksemme pääse kuin lomilla. Siksi olen vähintään joka toinen kuukausi matkustanut lasten kanssa kotipaikkakunnalle heitä tapaamaan.
Samalla olen toki saanut itsekin ystäviä tavata. Sillä vaikka kuinka olen yrittänyt täällä ystäviä saada, niin kovin ohuiksi ovat ne ystävyyssuhteet jääneet. Paljon minulla on äitituttavia monen verkoston kautta, mutta silti olen joka puolella "sen ja sen äiti" tai kerhon leikittäjätäti. On minulla toki pari sellaista ystävää, joiden kanssa käyn lenkillä. Mutta sellaista ystävää, jonka kanssa kahvikupposen ääressä maailmaa parantaa ja huolia purkaa.. sellaista minulla ei täällä ole.
Ikäväni kotiseutua kohtaan on suuri, mutta mieheni ei sitä ymmärrä. Hän on täällä suhteellisen onnellinen, vaikkei ystäviä yhtään sen enempää hänelläkään ole. Työ hänellä täällä on, joskaan ei se ole mitään sellaista, mitä hän ei voisi jossain muuallakin tehdä. Ei hän ole minkään suuren firman diplomi-insinööri, vaan ihan tavallinen duunari joka varmasti löytäisi töitä muualtakin. Mutta hän ei vaan halua täältä muualle muuttaa.
Tulin pari päivää sitten lasten kanssa kotiseudultani, siksi tunteet ovat niin kovin pinnalla. On aivan hirvittävää tunnustaa ääneen, mutta sen sijasta että olisin ikävöinyt miestäni tunsin vain katkeruutta häntä kohtaan. Hänhän se meitä täällä pidättelee. Olen onnellinen mieheni kanssa kyllä muuten, mutta silti ikävä kotiseudulle vain raastaa minua. Minusta olisi niin ihanaa nähdä ystäviäni useammin, lasten isovanhempia.. päästä vähän useammin miehenkin kanssa kaksistaan tuulettumaan. Sillä täällä meillä ei ole ketään, ketä kehtaisimme lapsillemme hoitajaksi pyytää, jotta edes joskus pääsisimme kaksin jonnekin.
Tuntuu että pää on aivan sekaisin. Sydän kaipaa niin kovasti lähemmäs kaikkia tuttuja ihmisiä, mutta en tokikaan sitä perheemme kustannuksella halua tehdä. Kun vain jotenkin saisin mieheni ymmärtämään..
Kiitos jos jaksoit lukea. En ole saanut näitä asioita sanotuksi kenellekään. Sillä isovanhemmatkin toivovat koko ajan, että muuttaisimme lähemmäksi. En halua heidän ikäväänsä yhtään enempää kasvattaa. Ystävänikin odottavat minua kovasti lähemmäs. Lapset kaipaavat isovanhempiaan myös. Miehen kanssa tulee vain riita, kun yritän asiasta puhua. Pakahdun vain kaikkeen tähän.
