V
väsynyt raato
Vieras
Nyt seuraa pelkkää valitusta... mutta kun sellainen on olo. 
Elämä on ollut vähän turhankin rankkaa viime aikoina. Minulla on 2-vuotias esikoispoika, kovassa uhmaiässä parhaillaan. Meillä on meneillään remontti ja muutto, olen normaalityössä arkisin ja lisäksi valmistun opiskeluista kesäkuussa, johon mennessä pitäisi siis olla opinnäytetyö ym. viimeiset suoritukset tehty. Tämän kaiken lisäksi olen vielä raskaana, viikolla 28.
Ja nyt tuntuu tämä elämä kovin rankalta. Töistä tultua klo 17 aikaan olen aivan poikki ja jalat on hyytelöä. Lisäksi kärsin kovista liitoskivuista, vauva painaa tonne lantionpohjaan niin vietävästi, että vedet silmissä kävelen illalla. Mies ei tunnu ymmärtävän väsymystäni tai näitä kipuja raskauteen liittyen ollenkaan. Tai sanoo, että ymmärtää mutta en usko, että ihan oikeasti menee perille, että tämän varsin isksi kasvaneen mahan kanssa on aika rankkaa enkä yksinkertaisesti jaksa asioita samalla tavalla kuin normaalisti.
Koen kovaa syyllisyyttä kun töiden jälkeen edes hetkeksi pötkähdän makuulleni sohvalle. Ja huomaan kyllä että mies katsoo syyttävällä silmällä - koska samaan aikaan 2-vuotias haluaa huomiota ja olisi hoidettava normaalit arkiaskareet hänen kanssaan.
Onko teillä käytännön vinkkejä miten saisin tsempattua tämän loppukevään tämän mahan, uuden kodin, uhmaikäisen, työn ja opiskeluiden kanssa? On vaan koko ajan niin paha olla sekä henkisesti että fyysisesti.
Elämä on ollut vähän turhankin rankkaa viime aikoina. Minulla on 2-vuotias esikoispoika, kovassa uhmaiässä parhaillaan. Meillä on meneillään remontti ja muutto, olen normaalityössä arkisin ja lisäksi valmistun opiskeluista kesäkuussa, johon mennessä pitäisi siis olla opinnäytetyö ym. viimeiset suoritukset tehty. Tämän kaiken lisäksi olen vielä raskaana, viikolla 28.
Ja nyt tuntuu tämä elämä kovin rankalta.
Töistä tultua klo 17 aikaan olen aivan poikki ja jalat on hyytelöä. Lisäksi kärsin kovista liitoskivuista, vauva painaa tonne lantionpohjaan niin vietävästi, että vedet silmissä kävelen illalla. Mies ei tunnu ymmärtävän väsymystäni tai näitä kipuja raskauteen liittyen ollenkaan. Tai sanoo, että ymmärtää mutta en usko, että ihan oikeasti menee perille, että tämän varsin isksi kasvaneen mahan kanssa on aika rankkaa enkä yksinkertaisesti jaksa asioita samalla tavalla kuin normaalisti. Koen kovaa syyllisyyttä kun töiden jälkeen edes hetkeksi pötkähdän makuulleni sohvalle. Ja huomaan kyllä että mies katsoo syyttävällä silmällä - koska samaan aikaan 2-vuotias haluaa huomiota ja olisi hoidettava normaalit arkiaskareet hänen kanssaan.
Onko teillä käytännön vinkkejä miten saisin tsempattua tämän loppukevään tämän mahan, uuden kodin, uhmaikäisen, työn ja opiskeluiden kanssa? On vaan koko ajan niin paha olla sekä henkisesti että fyysisesti.
:hug:
