Kuinka jaksan kakkossijalla?

[Tallustelija]

Olen aina kokenut jääväni nykyisessä parisuhteessani kakkossijalle. Kakkossijan minulle tarjoaa urheilu monin tavoin. Voi kun joku osaisi sanoa, olisiko minulla mitään mahdollisuuksia päästä edes tasavertaiseksi tuon urheilun kanssa.

Pidän itsekin liikkumisesta kovasti, mutta tarvitsisin jonkun vetämään penkistä ylös. Toivoisin kovasti, että kerran viikossa oma mies olisi se, joka nostaisi sohvalta ylös. Mielestäni se olisikin mielekäs tapa, koska on vaikea sitten kaiken treenin ym seasta löytää yhteistä aikaa mihinkään muuhunkaan. Olen kovasti koittanut löytää tähän keinoja ja yhteisiä liikunnallisia harrastuksia, mutta ongelmana on se, että mieheni on kovakuntoinen, kun minä taas koitan tasapainotella peruskunnon tasolla. Hänellä ei ole mielenkiintoa harrastaa kanssani, koska se ei hänelle ole treeniä. Ja kun sitten hän on treeninsä treenannut, hän haluaa saada kunnon levon eikä sitten puoliteholla jatkaa urheilua.

No.... jollain tasolla olen alkanut tämän asian jo hyväksyä. Tai no... taidan huijata itseäni, sillä parhaillaankin kyyneleet ovat silmissäni. Loukkaannun aivan liian helposti tähän liittyvistä asioista. Tänään mieheni taas buukkasi yhden viimeisimmistä vapaa-illoistansa ystävänsä kanssa liikkumiseen. Bileet oli käynnissä, vaan eipä musta ollut enää juhlijaksi sen jälkeen.

Tekisi mieli luovuttaa, mutta jotenkin minusta silti tuntuu siltä, että silloin jätän käsittelemättä koko asian jo itseni kanssa....

 

[Saman kokenut]

Oli vähän tai paljonkin samanlaista meillä ennen. Minä tein omat ratkaisuni. Lakkasin lähtemästä yhtä mukaa mihinkään urheiluun ja laadin omat ohjelmani. Nykyisin harrastamme täysin erilaisia urheilujuttuja eikä se häiritse enää ollenkaan. Mies treenaa ja tekee mitä tekee, minä käyn ulkoilemassa ja kuntosalilla omaan tahtiini. Ihan turha sitä on itkeskellä. Jos muuten menee mukavasti, niin paras eriyttää tällaiset asiat.

Olemme nyt olleet yksissä jo yli 30 vuotta ja nuo jutut rassasivat ensimmäiset kymmenisen vuotta.

 

[Tallustelija]

Mukava kuulla, että asia on ratkennut. Oikeastaan vähän näin itsekin asian olen "päättänyt", koska monet asiat ovat meillä todella hyvin. Mutta nyt karkasi loukkaantumisen puolelle itseasiassa jo vähän senkin takia , että mukaan urheiluun kutsuttiin myös näitä huonokuntoisia, joille taattiin, että aloitetaan hitaasti. Tosiasiassa kyllä tiedän, ettei mieheni halua ottaa yhtään ketään huonokuntoista mukaan matkaan, mutta hän on liian kiltti sanomaan ei puolitutuille. Ja oonkin täällä kotosalla jo asiasta rauhoittunut

 

[meduusa..]

Mielestäni tässä on nyt parikin ongelmaa teillä: teillä ei ole yhteistä vapaa-aikaa, miehelle sinä et ole ykkössijalla (esim. urheiluharrastukset ja kaverit ovat tärkeämpiä) etkä saa juurikaan mieheltä kannustusta oman urheiluharrastuksesi parissa. Voi olla, että sinä olet liian herkkä ja loukkaannut turhaan, mutta sinä itsehän tiedät sen, mikä tilanne on, että onko sinulla aihetta loukkaantua vai onko asiat ihan OK.

Jos koet, että mieheltäsi saat laatuaikaa silloin harvoin, kun olette yhdessä ja jos mies kohtelee sinua kunnioittavasti ja ymmärtää sinua, pystytte kommunikoimaan jne, niin silloinhan ongelma on vain se, että sinä totuttelet siihen, että miehesi ei tosiaan ole perinteinen "sohvaperuna", vaan aktiivinen ja toimelias.

Olen itse seurustellut miehen kanssa, joka teki aina ylitöitä jos mahdollista, jotta sai mahdollisimman paljon rahaa (tosin rahat menivät lähinnä ryyppäämiseen ja bändiharrastukseen) sekä vietti valtaosan illoista ja viikonlopuista bändikavereitten kanssa treenikämpällä. Viikonloppuisin oli joko keikkoja + dokaamista sen jälkeen tai treenaamista + dokaamista sen jälkeen. Tosin itse tiesin, mikä tilanne oli, koska mies ei tapojaan muuttanut minun takiani. Ajan myötä ymmärsin, että haluan paremmin kotona viihtyvän miehen.

Kannattaa miettiä, että paljonko mies malttaa rauhoittua, jos esimerkiksi saisitte perheenlisäystä tai jos esim. tarvitsisit paljon tukea sairauden tai henkisen stressin vuoksi (esim. läheinen kuolee tai olet masentunut).

 

[rouva 34]

ja samoilla linjoilla olen Meduusan kanssa yhteisestä ajasta. Siitä voi sopia ja sitä voi järjestää riittävän ajoissa. Jos miehesi on tottunut kulkemaan ja menemään omia polkujaan kannattaa hänenlaisensa "touhupepun" kanssa lähteä kauemmaksi, jolloin olette todellakin toistenne seurassa. Jo päiväkin riittää kummallekin mieluisasssa kohteessa esim. vaelluspäivä luonnonsuojelualueella.

Oma puoliskoni on samanlainen ja suhteemme alkuvuosina se vielä jotenkin meni, että toinen menee ja touhuaa, mutta sitten se alkoi tympimään. Minun suurin virheeni oli pysyä odottavalla kannalla ja toivoa muutosta, kunnes tajusin että ainoa joka jotakin voi muuttaa olen minä. Ajan kanssa minulle on muodostunut oma ystäväpiiri, omat harrasteet.Olen päättäväisesti vuokrannut meille pitkäaikaisen mökin sekä varaan edullisen kaupunkiloman muutaman kerran vuodessa, jolloin me todellakin olemme toistemme seurassa ja meillä on ollut aina mukavaa.

Mieheni tarpeet yhdessäolosta ovat erilaiset kuin minulla, mutta aika on koulinut myös häntä ja opettanut ymmärtämään minunkin tarpeita. Se on tapahtunut käytännön kautta kuin puhumalla viisaita, koska "touhupeput" ovat yleensä suorittajia ja toteuttajia ja käsittävät paremmin näkemänsä kuin kuulemansa.Sen vuoksi aloitin vain ilmoitusluontoisilla parisuhdetapahtumillamme ja tänä päivänä mies jo itsekin keksii, joten kyllä tämä tästä niin siellä kuin täälläkin

 

[jossain siellä]

Se on nöyryyttävää. Mä olin kolmossijalla, eli olin mustasukkainen hevosille (ravit) ja TV:lle. Eroonhan se päättyi - parempi niin. Ei se mies minua mininkään tarvinnut - paitsi kotitalouskoneeksi ja seksiin silloin tällöin. Punpattava Barbara ja miehen äiti hoitavat hommat tehokkaammin. Nykyään.