Kuinka kauan suruaika kestää? *ikuisuuskysymyksiä*

[jybis]

mun isä kuoli 7.8 haimasyöpään,oli vierellä kun isä lopetti yksinkertasesti hengittämisen.Isä oli tehnyt elvytyskiellon,joka tässä tapauksessa oli hyväkin koska isä ns. odotti kuolemaa peijaksessa.
Syöpä oli levinnyt jo kaikkiin isäelimiin,keuhkoja myöten..
odotin silloin viimeisilläni,sureminen jäi kun keskityin itseeni ja vauvan syntymän jälkeen vauvaan.
nyt kun vauva on parikuinen ja homma rupeaa sujumaan niin en muuta ajattelekkaan kun isää..avasin äsken puolvahingossa isän lähettämiä tekstiviestejä ja yhdessä viestissä isä kirjottaa "nyt on hoidot lopetettu tarpeettomina,se oli rakas ###### sitten tässä."
vaikka mulla on isästä paljon vanhoja kuvia niin en saa sitä luurangoksi laihtunutta,kankeuden vääristmää isän kuvaa pois mielestäni.
istuin isän viimeiset 5 päivää osastolla melkein kellon ympäri..kuuntelin houreisia puheita ja lopulta ne oli tuskaisia äännähdyksiä.
voi piru :snotty: ,pitäisköhän mennä johonkin kriisiryhmään..

kun isä sairastui,tai kun diagnoosi tuli viime hemikuussa..isä kielsi sairauden.ei halunnut kertoa esim. minulle,tiesi ettei selviä.
perui sovittuja tapaamisia kun ei halunnut minun näkevän omaa kärsimystään.
mulla on huono omatunto siitä etten ollut hänen kanssaan "tarpeeksi",kävin jokatoinen viikonloppu.
paljon asioita jäi puhumatta...
saatiin olla viimeiset minuutit yhdessä,pidin kädestä kun isä lähti,pidin vielä kaksi tuntia sen jälkeenkin kunnes hoitajat pyysivät pahoitellen poistumaan..saatoin isän hissiin,ja lähdin kotiin..luulin selvytyväni yksin |O

ketuttaa kun nuorten ihmisten pitää kuolla!!isä täytti just 43-vuotta,luulin että meillä olis ollu vielä vuosikymmeniä aikaa

kiitos ja kumarrus että voi taas purkautua :saint:

 

[Miracles]

Jos yhtään siltä tuntuu, kannattaa kyllä käydä puhumassa jossain tuosta. :hug: Se ja aika helpottaa.

 

[Kiukkuperse]

:hug:

 

[ristiriita]

Läheisen poismenon jälkeen itselleni pahimman yli pääseminen kesti kai kolmisen kuukautta. Nyt aikaa on kulunut reilu kaksi vuotta, ja kipeää läheisen ajattelu vieläkin ottaa, mutta se jatkuva murhe ja suru on jo väistynyt.

:hug: sinulle

 

[vieras]

Sure rauhassa. Voimia siihen! Muista että sulla on kuitenkin se pieni nyytti joka pitää elämässä kiinni.

Jos tuntuu että tarvitset tukea, soita vaikka sinne sairaalaan ja kysy mihin voisivat ohjata sinut. Ja palstan kauttakin voi kohtalotovereita löytyä. Oletko katsonut muista osioista? Itse sain keskustelukaverin toisesta enkelinvauvan äidistä.

 

[elwiira]

mun isä kuoli 7.8 haimasyöpään,oli vierellä kun isä lopetti yksinkertasesti hengittämisen.Isä oli tehnyt elvytyskiellon,joka tässä tapauksessa oli hyväkin koska isä ns. odotti kuolemaa peijaksessa.
Syöpä oli levinnyt jo kaikkiin isäelimiin,keuhkoja myöten..
odotin silloin viimeisilläni,sureminen jäi kun keskityin itseeni ja vauvan syntymän jälkeen vauvaan.
nyt kun vauva on parikuinen ja homma rupeaa sujumaan niin en muuta ajattelekkaan kun isää..avasin äsken puolvahingossa isän lähettämiä tekstiviestejä ja yhdessä viestissä isä kirjottaa "nyt on hoidot lopetettu tarpeettomina,se oli rakas ###### sitten tässä."
vaikka mulla on isästä paljon vanhoja kuvia niin en saa sitä luurangoksi laihtunutta,kankeuden vääristmää isän kuvaa pois mielestäni.
istuin isän viimeiset 5 päivää osastolla melkein kellon ympäri..kuuntelin houreisia puheita ja lopulta ne oli tuskaisia äännähdyksiä.
voi piru :snotty: ,pitäisköhän mennä johonkin kriisiryhmään..

kun isä sairastui,tai kun diagnoosi tuli viime hemikuussa..isä kielsi sairauden.ei halunnut kertoa esim. minulle,tiesi ettei selviä.
perui sovittuja tapaamisia kun ei halunnut minun näkevän omaa kärsimystään.
mulla on huono omatunto siitä etten ollut hänen kanssaan "tarpeeksi",kävin jokatoinen viikonloppu.
paljon asioita jäi puhumatta...
saatiin olla viimeiset minuutit yhdessä,pidin kädestä kun isä lähti,pidin vielä kaksi tuntia sen jälkeenkin kunnes hoitajat pyysivät pahoitellen poistumaan..saatoin isän hissiin,ja lähdin kotiin..luulin selvytyväni yksin |O

ketuttaa kun nuorten ihmisten pitää kuolla!!isä täytti just 43-vuotta,luulin että meillä olis ollu vielä vuosikymmeniä aikaa

kiitos ja kumarrus että voi taas purkautua :saint:

Kauheen nuorena sun isäs nukkui pois. Oma mies täyttää seuraavaksi 43. En osaa sanoa sulle muuta kuin että vaikka mielestäs jäi paljon sanomatta, niin tärkeintä on että olit ne viimeiset hetket häne luonaan. Se jos mikä on asia mihin kaikki eivät pysty. Uskon vaikka tilanne oli vaikea se on tavallaan sun voimavarat. Se että näit isäs huonona ja riutuneena, sekin on niin että kun näit hänen sairautensa sun on helpompi hyväksyä ettei hän joutunut kärsimään enempää. Mutta suruaika on niin yksilöllinen käsite, eikä toiset selviä siitä koskaa. Mutta suru muuttaa silti muotoaan, ja jäljelle jää kaipaus ja haikea mieli. Mutta varmasti tulee päivä että hymähdät vielä jollekkin kivalle muistolle, kunhan ensin työstät sen surun pois. Ja sinä itse tiedät että selviätkö yksin siinä. Mutta muista että puhuminen helpottaa aina, sekä itkeminen. Tunteita ei saa patouttaa sisälleen.

 

[vierailija]

Isäni kuoli 60-vuotiaana myöskin pitkän sairauden jälkeen. Onneksi sai nukkua pois omassa sängyssään, kun sydän petti ensin. Ei se suru koskaan lopu, ajan kanssa vain muistaa ensin ne mukavat ja lämpimät muistot ja pikkuhiljaa ne huonot muistot ja sairaus jäävät taka-alalle.

Näin siis minulla, ihmiset ovat yksilöllisiä, toisille kriisi-ja keskusteluapu on hyödyllistä.

Kaksi vuotta ja kuukausi on kulunut isän kuolemasta ja nyt muistot ovat nättejä. Isää ja isän tukea ikävöidessäni itken, välillä lohdutonta ja välillä lohdullista itkua, kuitenkin suurinpiirtein aina, kun tukea jossakin asiassa tukea tai puolustajaa tarvitsisin.

 

[jybis]

tuntuu että oon ihan hukassa välillä...eilenkin autossa tuli yks herkkä kipale niin vetistelin kun niagaran putous,sitten taas kotona tuli fiilis että piruako mä itken.
välillä kiellän tapahtuneen ja välillä se taas käy päälle..

 

[SuhmuranSandra]

Mun isä kuoli 10v sitten ja vieläkin aiheesta puhuminen sattuu ja yleensä päätyy itkuun. Pahimman yli on jo menty, mutta muisto koskettaa ikuisesti.

 

[mökin muija]

Ensimmäinen vuosi on pahin, sitten alkaa helpottaa. Sinun oloasi voisi helpottaa jos pääsisit puhumaan jonkun kanssa tai johonkin seurakunnan sururyhmään. Osannottoni.

 

[Armiliina]

tuntuu että oon ihan hukassa välillä...eilenkin autossa tuli yks herkkä kipale niin vetistelin kun niagaran putous,sitten taas kotona tuli fiilis että piruako mä itken.
välillä kiellän tapahtuneen ja välillä se taas käy päälle..

Tuo on niin tuttua... Mun isäni kuoli elokuun 27. päivä, olin kans siinä vierellä kun aivoverenvuoto laajeni laajenemistaan lakkauttaen vääjäämättä elintoimintoja.

Välillä tosiaan on helppoa, lapset pitää elämässä kiinni. Välillä taas (kun on aikaa) suru iskee päälle. Suru on aivan hirveä vieläkin, luulenpa, että suru helpottaa vasta kuukausien tai vuosien päästä.. Tunne välillä huonoa omaatuntoa siitäkin, että lasten takia en 'ehdi' surra isän poismenoa...

Mutta kuule, suru ottaa aikansa! Itse koitan vain hyväksyä sen, että rakas ihminen on poissa. Välillä itkettää kamalasti, välillä taas isän jutut naurattaakin!

Tuo talonrakennus mua ei nyt vain kiinnosta pätkän vertaa. Isä oli niin innoissaan tuosta meidän projektista, että nyt tuntuu koko raksan olevan turhaa... Äidin kanssa eräätkin kerrat huokailtu sitä, kuinka isi olisi ollut tästäkin mielissään. Ottaa niin päähän, että yhdessä suunniteltuja asioita ei voi enää näyttää hänelle!!!

 

[jybis]

tuntuu että oon ihan hukassa välillä...eilenkin autossa tuli yks herkkä kipale niin vetistelin kun niagaran putous,sitten taas kotona tuli fiilis että piruako mä itken.
välillä kiellän tapahtuneen ja välillä se taas käy päälle..

Tuo on niin tuttua... Mun isäni kuoli elokuun 27. päivä, olin kans siinä vierellä kun aivoverenvuoto laajeni laajenemistaan lakkauttaen vääjäämättä elintoimintoja.

Välillä tosiaan on helppoa, lapset pitää elämässä kiinni. Välillä taas (kun on aikaa) suru iskee päälle. Suru on aivan hirveä vieläkin, luulenpa, että suru helpottaa vasta kuukausien tai vuosien päästä.. Tunne välillä huonoa omaatuntoa siitäkin, että lasten takia en 'ehdi' surra isän poismenoa...

Mutta kuule, suru ottaa aikansa! Itse koitan vain hyväksyä sen, että rakas ihminen on poissa. Välillä itkettää kamalasti, välillä taas isän jutut naurattaakin!

Tuo talonrakennus mua ei nyt vain kiinnosta pätkän vertaa. Isä oli niin innoissaan tuosta meidän projektista, että nyt tuntuu koko raksan olevan turhaa... Äidin kanssa eräätkin kerrat huokailtu sitä, kuinka isi olisi ollut tästäkin mielissään. Ottaa niin päähän, että yhdessä suunniteltuja asioita ei voi enää näyttää hänelle!!!

mulla kans se suru yllättää..eniten ottaa pallukkaan se ettei isä nähny tuota meidän poikaa.ollaan kyllä juteltu tälle "taivaan vaarista",vaikkei poika vielä mitään ymmärräkkään.
Ja se ketuttaa jotenkin (vaikka ihminens aa tehdä elämällään mitä haluaa) että äitipuoli joka isän kanssa oli yhdessä 17vuotta niin kävi 2viikkoa sitten treffeillä ja tapailee tätä insinööriä.joka on kaiken lisäksi varattu!se jotenkin loukkaa mua..ja isän muistoa.

 

[SuhmuranSandra]

tuntuu että oon ihan hukassa välillä...eilenkin autossa tuli yks herkkä kipale niin vetistelin kun niagaran putous,sitten taas kotona tuli fiilis että piruako mä itken.
välillä kiellän tapahtuneen ja välillä se taas käy päälle..

Tuo on niin tuttua... Mun isäni kuoli elokuun 27. päivä, olin kans siinä vierellä kun aivoverenvuoto laajeni laajenemistaan lakkauttaen vääjäämättä elintoimintoja.

Välillä tosiaan on helppoa, lapset pitää elämässä kiinni. Välillä taas (kun on aikaa) suru iskee päälle. Suru on aivan hirveä vieläkin, luulenpa, että suru helpottaa vasta kuukausien tai vuosien päästä.. Tunne välillä huonoa omaatuntoa siitäkin, että lasten takia en 'ehdi' surra isän poismenoa...

Mutta kuule, suru ottaa aikansa! Itse koitan vain hyväksyä sen, että rakas ihminen on poissa. Välillä itkettää kamalasti, välillä taas isän jutut naurattaakin!

Tuo talonrakennus mua ei nyt vain kiinnosta pätkän vertaa. Isä oli niin innoissaan tuosta meidän projektista, että nyt tuntuu koko raksan olevan turhaa... Äidin kanssa eräätkin kerrat huokailtu sitä, kuinka isi olisi ollut tästäkin mielissään. Ottaa niin päähän, että yhdessä suunniteltuja asioita ei voi enää näyttää hänelle!!!

mulla kans se suru yllättää..eniten ottaa pallukkaan se ettei isä nähny tuota meidän poikaa.ollaan kyllä juteltu tälle "taivaan vaarista",vaikkei poika vielä mitään ymmärräkkään.
Ja se ketuttaa jotenkin (vaikka ihminens aa tehdä elämällään mitä haluaa) että äitipuoli joka isän kanssa oli yhdessä 17vuotta niin kävi 2viikkoa sitten treffeillä ja tapailee tätä insinööriä.joka on kaiken lisäksi varattu!se jotenkin loukkaa mua..ja isän muistoa.

Mie oon melki 100 varma et ainakun tyttö hymyilee itsekseen niin pappa on tullu sitä moikkaan. :heart:

 

[Rinkeli-Martta]

Nuoren isän menetit! :hug: Minun isäni oli 42v, kun minä synnyin...Isä kuoli 73-vuotiaana, syöpään hänkin puoli vuotta sairastettuaan. Kyllähän se suru aikansa kestää, vähitellen helpottaa. Isän kuolemasta oli melkein vuosi, kun siskoni sairus todettiin; se suru sitten tavallaan otti vallan ja isää en enää tavallaan surrut, ikävöin ainoastaan. Isän kuolemasta tulee ensi kuussa 17 vuotta, ja joskus vieläkin on ikävä. Vuosien varrella on myös noussut mieleen asioita, joista olisi halunnut isän kanssa puhua.
Kai se ensimmäinen vuosi on kuitenin pahin: joulu ilman isää, isän syntymäpäivä, isänpäivä...

 

[Mimoska]

Minun äitikultani kuoli joka puolelle levinneeseen syöpään vuonna 2003 ja vieläkin välillä tulee iso suru ja itku ja ikävä. Se on ihan luonnollista, mutta tulet huomaamaan, että jonain päivänä hyvät muistot saavat sinut hymyilemään. Tukiryhmät ovat ihan hyvä asia, jos tunnet olevasi surusi kanssa liian yksin. Missä äitisi on? Onko hänellä tukea ja voitko puhua hänen kanssaan? Minä tunsin jääneeni kauhean yksin äitini kuoltua, mutta selvisin pahimman yli mieheni ja ystävien avulla. Avioliitto ja esikoisen syntymä toivat taas iloa ja elämän perheeseeni. Nyt olen hyvin onnellinen, mutta olisin halunnut äitinikin näkevän lapsenlapsensa ja olevan yhtä onnellinen kuin minäkin... Osanottoni ja voimia tulevaan. Laita vaikka yy:tä, jos siltä tuntuu.

 

[jybis]

Mie oon melki 100 varma et ainakun tyttö hymyilee itsekseen niin pappa on tullu sitä moikkaan. :heart:

mua häirii se että poitsu tuijottelee aina eteiseen väillä ja rupee ittekseen hömppäämään..isällä oli aina tapana odotella mua tossa eteisessä jos oltiin lähdössä jonnekki =)

 

[Peppi85]

Vaikeinta se on alkuun. Mä oon tullut semmoiseen lopputulokseen, että asia on ihan varmasti koko loppuelämän mielessä joka päivä. Joskus tulee niitä hyviä muistoja mieleen ja hymyilyttää, joskus taas yksinkertaisesti se suru, ikävä ja järkytys...

Mutta tosiaan, jos tuntuu, että haluat jossain käydä puhumassa asiasta niin mene ihmeessä!!

 

[SuhmuranSandra]

Mie oon melki 100 varma et ainakun tyttö hymyilee itsekseen niin pappa on tullu sitä moikkaan. :heart:

mua häirii se että poitsu tuijottelee aina eteiseen väillä ja rupee ittekseen hömppäämään..isällä oli aina tapana odotella mua tossa eteisessä jos oltiin lähdössä jonnekki =)

Esikoisella oli samaa vikaa, tuijotteli eteensä ja naureskeli kauheesti. Pappa sille pelleili. Kuulostaa ehkä tyhmältä, mut näin uskon.

 

[Pauna]

Otan osaa surussasi. Suru voi kestää vuosia, tullen aina välillä uudestaan takaisin. Ite menetin isäni viime marraskuussa 55-vuotiaana - sinällään iskän kannalta "hyvä" lähtö että ei tarvinnut pitkään kärsiä ja miulla viimeiset muistikuvat on isänpäivältä -06 terveestä ja hyvinvoivasta iskästä (ja siis seuraavana ke joutui sairaalaan ja 1½ vko siitä nukkui pois). Puhelimessani on edelleen iskän numero tallennettuna, kun siinä yhteydessä on pienenpieni kuva iskästä, ei ollu mikään linssilude nimittäin ja kuvia ei hirveästi ole.

Jos tuntuu, että puhuminen helpottaa niin mene ihmeessä juttelemaan jollekin. :hug:

 

[jybis]

äidistä ei paljoo juttukaveria ole,viina vie mennessään.kun erosi isästäni 17vuotta sitten,teki kaikkensa ettei näkisi isä enää minua..valehteli lastiksessa vaikka mitä (olen jälkikäteen saanut luettavaksi ne paperit ja olipahan tekstiä!).isän kanssa tutustuttiin uudestaan vuosi sitten elokuussa.
Äiti juoksi viinan perään ja isän vei syöpä..mitähän seuraavaksi??
ei mulla ole kun mummo joka on ihan shokissa,hän ei halua puhua asioista..

 

[Maine Coon/]

Ei ole olemassa oikeata määrättyä aikaa, miten kauan suruaika kestää.Se riippuu niin ihmisestä itsestään.Toinen suree kauemmin kuin toinen.
Anna surulle aikaa, anna itkun tulla jos itkettää.Aika tekee tehtävänsä.Menetystä ei koskaan unohda, eikä pidäkään, mutta ajan saatossa rakkaan läheisen menettäminen ei tee enää yhtä kipeää.
Muistan kun isäni ja anoppini menehtyivät vuonna -94 syöpään.Ensin kuoli isä keuhkosyöpään, 3 kk:ta myöhemmin anoppi aivosyöpään.Ajattelin että selviääkö niistä koettelemuksista...rankkaa se oli, mutta onneksi oli lapset, jotka pitivät arjessa kiinni.Oli pakko jatkaa rutiineja ja hyvä niin.Voimia sinulle :hug: :hug: