Toggle sidebar

Kuinka päästä yli vanhemman kuolemasta?

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja Lettuperkele
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
Vastaa
Lettuperkele

Lettuperkele

Aktiivinen jäsen
22.05.2012
1 568
4
38
Helsinki
Ehkä otsikointi on väärä, mutta en siihen muutakaan keksinyt.

Tiedän että nää on yksilöllisiä asioita, mutta olisi kiva tietää miten te ootte selvinneet vanhemman kuolemasta? Mulla on aina ollut todella vaikea suhde äitini kanssa - ristiriitainen ennen kaikkea. Mun lapsuuteen kuului paljon väkivaltaa isän puolelta, äiti ei koskaan tullut väliin mutta paranteli haavoja parhaalla osaamalla tavallansa. Alkoholi oli aina suuri osa äidin elämää ja hän oli mielenterveydeltänsä hyvin epävakaa. Nää on kaikki sellaisia asoita, joita olen jo vuosia käsitellyt ja hyväksynyt.

Äiti kuoli äkillisesti 55 vuoden iässä maaliskuussa ja edelleen tuntuu että olo on epätodellinen. Saatan purskahtaa itkuun ihan tosta noin, ilman sen kummempaa syytä. Minne ikinä kotona katson, asiat muistuttaa äidistä.

Mulla ei ole ketään ihmistä lähellä joka olisi vanhempansa menettänyt eikä oikein edes ketään kelle puhua - enkä tästä ole kavereillenikaan jutellut, koska en tiedä mistä aloittaisin. Ei kukaan mua varmaan tässä osaa auttaa - enkä sitä oikeastaan odotakaan. Mutta jotain... vinkkejä? Vertaistukea?
 
Vertaistukea voin antaa.. oma äitini kuoli joulukuussa enkä ole asiasta päässyt yli ja itseasiassa nyt todennut, että tämä voipi olla asia mistä en pääse yli ikinä.

Isäni menetin 11v. sitten ja menetyksen tuska helpotti josku siinä vuoden jälkeen muuttuen haikeudeksi ja mietin mikä tästä tekee erilaisen. Tulin siihen tulokseen, että silloin minulla oli äiti jonka kanssa käydä läpi asiaa, nyt ei ole ketään. :(

Elämä on ihan sirpaleina menetyksestä, kaipuu on niin kova, että rintaa puristaa.
 
Vajaa vuosi sitten äiti kuoli ja väliin on täälläkin sellainen epätodellinen olo. Pitkän välimatkan takia yhteyttä pidettiin puhelimitse lähinnä, välillä tulee mieleen, että soitanpa äidille siitä ja siitä ja sitten iskee, etten voikaan.

Surkea olo iskee aina joskus.
 
[QUOTE="vieras";26439148]Vertaistukea voin antaa.. oma äitini kuoli joulukuussa enkä ole asiasta päässyt yli ja itseasiassa nyt todennut, että tämä voipi olla asia mistä en pääse yli ikinä.

Isäni menetin 11v. sitten ja menetyksen tuska helpotti josku siinä vuoden jälkeen muuttuen haikeudeksi ja mietin mikä tästä tekee erilaisen. Tulin siihen tulokseen, että silloin minulla oli äiti jonka kanssa käydä läpi asiaa, nyt ei ole ketään. :(

Elämä on ihan sirpaleina menetyksestä, kaipuu on niin kova, että rintaa puristaa.[/QUOTE]

Toi on niin tuttua, toi rinnan puristus. Osanotot vanhempiesi menetyksestä. :hug:
 
[QUOTE="vieras";26439152]Vajaa vuosi sitten äiti kuoli ja väliin on täälläkin sellainen epätodellinen olo. Pitkän välimatkan takia yhteyttä pidettiin puhelimitse lähinnä, välillä tulee mieleen, että soitanpa äidille siitä ja siitä ja sitten iskee, etten voikaan.

Surkea olo iskee aina joskus.[/QUOTE]

Mulla on vieläkin äidin numero puhelimessa. En voi sitä poistaa - ja yllättävää kyllä, ei mun isäkään, vaikka vanhemmat eronneet melkein kymmenen vuotta sitten ja isällä jo vaimo nro. 3 kierroksessa.

Voimia sullekin. :hug:
 
En oikein osaa sanoa. Sen voin sanoa kuitenkin, ettei sekään ole hyvä tunne, ettei tunnu missään. Minulla on ollut niin, vanhemman kuolemasta on jo useita vuosia, enkä ole tuntenut yhtään mitään koko aikana. Eikä ole mikään vaikea lapsi-vanhempi-suhde takana tms.
 
Kyllä siihen se vuosi menee että pystyy jo muistelemaan ilman itkua. Mulla autto kun puhuin asiasta kaikille ystävilleni ja onneksi kuuntelijoita riitti. Meillä oli äidin kanssa tosi läheiset välit ja lapset rakasti mummoaan yli kaiken. Kuolihyvin sujuneen leikkauksen jälkeen. Elämä voittaa lopulta. Niin ja minä kävelin monta lenkkiä päivässä. Sain olla itsekseni ajatusteni kanssa ja surra äitiä rauhassa. Kotona yritin olla hirveesti miettimättä etteivät lapset liikaa sure,toki itkin myös lasten nähden.Mut siis se pitää paikkansa et suru muuttaa muotoaan vuoden jälkeen.
 
Alkuperäinen kirjoittaja erinys:
vähän huonosti, äidin itsemurhasta nyt jotain 10v...
Click to expand...

Osanotot. Mun äiti yritti monta kertaa lääkkeillä ja viinalla - ja aina saatiin "pelastettua". Oman käden kautta lopulta lähti kuitenkin, omien valintojen kautta.

Voinko kysyä, tuliko sun äidin kuolema sulle ihan yllättäen, vai oliko jotain merkkejä ilmassa? Koska mä aavistelin jo kauan, ettei mun äiti tuu elää pitkään ja sitten kun sain pikkuveljeltäni soiton että oli äidin löytänyt, niin se shokki oli silti aivan järkyttävä. Jotenkin... ei olisi uskonut että se kuitenkaan tapahtuu tällä tavoin ja näin nopeasti?
 
No mä oon jo haudannu molemmat vanhempani nuoresta iästäni huolimatta. TOinen kuoli kun olin teini ja toinen kun ootin esikoistani. Kumpikin äkillisesti. Jos haluat niin laita yv:tä, "jutellaan" lisää.
 
ajan kanssa. vajaa kk ja äidin kuolemasta tulee 13v.
vuosien varrella on ollut monta tilannetta mitkä olisi ollut ihana jakaa äidin kanssa, esim. lasten syntymät ja häät miehen kanssa jonka kanssa äiti toivoi minun vakiintuvan (ihan omasta halusta menin kyllä yksiin miehen kanssa)

Meilläkin äiti siis lähti omanäden kautta, täysin yllärinä ja minä löysin.
hänen olisi pitänyt vielä löytöpäivänä lähteä ystävänsä luo reissuun, ei ollut edes perunut matkaa -.-
 
Viimeksi muokattu:
Niin kulahtanut ja varsin puhkikäytetty fraasi kuin se onkin, mutta myös paikkaansa pitäväkin, niin anna ajan auttaa. Suru pitää käsitellä tavalla tai toisella, se pitää pilkkoa osiin ja märehtiä huolella, jotta pystyy sitten jatkossa elämään menneisyytensä kanssa. Sitä kun ei pysty muuttamaan, ainoa mihin voi vaikuttaa on juuri tämä päivä - nenäänsä pitemmälle on turha edes katsoakaan.

Rakkaan ihmisen poismeno jättää ison lohduttoman aukon. Ikävä jää, ja omituista olisi jos sitä ei jäisi. Mutta - kuoleman tarkoitus ei suinkaan ole se, että siihen jäädään vellomaan, siihen poissaolon ja menetyksen tunteeseen jäädään asumaan. Päinvastoin - sen tarkoitus on aukaista silmät huomaamaan, että kaikesta huolimatta se elämä jatkuu ja sen pitää jatkua. Ei se poismennyt ihminenkään varmasti toivonut eläessäänkään, että hänen poismenostaan tulee "The Thing" - vaan että jäljelle jääneet osaavat ikävässään ja surussaankin jatkaa OMAN elämänsä kulkemista. Sillä ei se suunnaton suru ja ikävä tuo sitä rakasta takaisin.

Aika. Ja armo. Armo omalle itselleen, surun läpikäymiselle ja ikävälle, kenties myös omalle menneisyydelle. Armo myös kuolemalle. Suru muuttaa kyllä muotoaan, se vaihtaa väriään ja aikanaan haalistuu sopivan hailakan harmaaksi.

Voimia ja hyväksymistä :hug:....
 
Elämällä. Vuosi pitää elää läpi ja sitten rupeaa helpottamaan.. suru ei haihdu koskaan mutta muuttaa muotoaan kyllä. Minun isäni kuoli yllättäen sydänkohtaukseen.. ilman mitään ennakkovaroitusta sairastelua tms. yhtäkkiä hän vain oli kuollut. :/ Isä kuoli keväällä ja ensimmäinen kesä hänen kuolemansa jälkeen on häipynyt pois mielestä kokonaan... itku tuli milloin missäkin ja sitä vain mietti,että miksi miksi miksi... Mutta kummasti se arki vie mennessään ja sitä on pakko elää eteenpäin.. ja sitä elääkin vaikka itse tuntuu,että ei päivääkään pääse eteenpäin yhtään..

Nyt isän kuolemasta on jo vuosia.. hautajaiskuvia en pysty vieläkään itkemättä katsomaan. Haudalla voin jo käydä ilman,että ulisen :)
 
Kiitos kaikille näistä vastauksista. Oon pyrkinyt antamaan itselleni aikaa. Ajatukset vaan harhailee ja mun pomon mielestä työtasokin on alkanut kärsimään. Meillä oli keskustelu toukokuun puolessa välissä ja kerroin äitin kuolleen, vastasi hän, "No mutta sehän oli jo maaliskuussa." Mä vaan siihen, "Niin, ja siunaustilaisuus oli toissapäivänä, uurnanlasku ensi lauantaina."

Ei sen puoleen, en mä halua olla kotona surun murtamana tai muutakaan, mutta se ymmärrys ja humaanius tuntuu puuttuvan aika monelta näinä päivinä. Joten kiitos näistä vastauksista ja kannustuksesta. Eedla, laitan sulle YV:tä jossain vaiheessa. :hug:
 
On mulla ikävä vanhempiani, mutta heidän kuolemansa oli suuri helpotus koska pääsivät lepoon vakavista sairauksistaan. Mulle se luopuminen oli sikälä helppoa ja huojentavaa.
 
Alkuperäinen kirjoittaja Lettuperkele:
Kiitos kaikille näistä vastauksista. Oon pyrkinyt antamaan itselleni aikaa. Ajatukset vaan harhailee ja mun pomon mielestä työtasokin on alkanut kärsimään. Meillä oli keskustelu toukokuun puolessa välissä ja kerroin äitin kuolleen, vastasi hän, "No mutta sehän oli jo maaliskuussa." Mä vaan siihen, "Niin, ja siunaustilaisuus oli toissapäivänä, uurnanlasku ensi lauantaina."

Ei sen puoleen, en mä halua olla kotona surun murtamana tai muutakaan, mutta se ymmärrys ja humaanius tuntuu puuttuvan aika monelta näinä päivinä. Joten kiitos näistä vastauksista ja kannustuksesta. Eedla, laitan sulle YV:tä jossain vaiheessa. :hug:
Click to expand...

:hug:...surun käsitteleminen ja kokeminen on niin henkilökohtainen juttu. Toinen tekee tilinteon nopeasti, toiselle asia vaatii pitempikestoista sulattelua ja työstämistä. Kuitenkin molemmille on yhteistä se, että sitä ei saa millään muotoa väheksyä eikä vähätellä. Harmillista, että sinulle on näin käynyt.

Asiasta puhuminen auttaa. Voisitko ajatella tueksesi pienimuotoista keskusteluterapiaa, missä voisit rauhassa jäsentää ajatuksiasi sekä saada täysin ulkopuolista mutta ammatillista aspektia käsittelyprosessiin? Kerroit myös, ettet koe sinulla olevan sellaisia kavereita, joille voisit asiasta puhua. Jos haluat - ja ihan muutoinkin heittäytyä uuteen palstatuttavuuteen :) - niin voit ottaa yhteyttä YV.nä :). Nyt kirjoitan laiskasti harmaana, kun kohta taas kiidän koneelta pois....

Toivon sinulle kaikkea hyvää :).
 
Mulla on terapia auttanut asian käsittelemisessä. 5 vuotta on äidin kuolemasta ja oli ns väkivaltakuolema. Muutenkin hankala lapsuus joten terapiaa todellakin tarvittiin. 4 vuotta siis kävin terapiassa.
 
Isäni tekee jo 2,5 kuukautta kuolemaa ALS:n koppuvaiheeseen. Olen ollut hänen luonaan lähes joka hetki. Kaikki on sanottu. Nyt lähdin parin päivän "lomalle" hänen luotaan. Tuskaa on, molemmin puolin. Jäähyväisiä ei kai koskaan voi jättää tarpeeksi hyvin :/
 
Isäni kuoli 6kk sitten.Monisairas,mutta pahensi kaikkea juomalla viime vuodet..
Viimeisen kuukauden oli sekava,mutta jotenkin lohdutti,kun oli tädilleen puhunut,että häntä on tultu hakemaan,että enkeli istuu hänen vierellään jo..Ensimmäiset viikot olin ihan rikki,kaikki kommentit joita tuli kun ilmoitin tapauksesta loukkasivat,kun vaikka se olikin jo tiedossa,ettei enää kauaa elä,niin se lopullisuus iskee niin kovin kuitenkin sydämeen..
On päiviä jo,kun isä ei koko ajan ole mielessä,mutta välillä itkenkin sitten niin,että oikein tärisen.
Pahinta on ollut se,kun poikani voi yht äkkiä tokaista,että ikävöi pappaa..
 
Minun äitini kuoli myös 55-vuotiaana. Siitä on jo viitisen vuotta, mutta ikävään ei kai oikein koskaan totu. Toki ajan kanssa helpottaa niin, että pystyy ajattelemaan jotenkin pinnallisemmin, niin ettei se musertava kipu tule esiin, mutta siellä syvällä se suru edelleen on. Mulla vaikuttaa ehkä sekin, että äitini oli tuki ja turva... isäni on alkoholisti ja mieheni muuten vaan "vaikea".
 
Tuntuu, että on jotenki ite sopeutunu. Terve mies, vähän yli seitkyt, aina elänyt hyvin, sai "kuolemantuomion". Loppuun asti järjissään ja voi ilmaista tahtonsa. Aikaa ei ole paljoa, mutta rakkautta ja yhteisiä hetkiä on. Eka en kyl tajunnut yhtään, et tauyti voi viedä hetkessä, kun jotkin elää vuosia.
 
Alkuperäinen kirjoittaja "vieras":
Vertaistukea voin antaa.. oma äitini kuoli joulukuussa enkä ole asiasta päässyt yli ja itseasiassa nyt todennut, että tämä voipi olla asia mistä en pääse yli ikinä.

Isäni menetin 11v. sitten ja menetyksen tuska helpotti josku siinä vuoden jälkeen muuttuen haikeudeksi ja mietin mikä tästä tekee erilaisen. Tulin siihen tulokseen, että silloin minulla oli äiti jonka kanssa käydä läpi asiaa, nyt ei ole ketään. :(

Elämä on ihan sirpaleina menetyksestä, kaipuu on niin kova, että rintaa puristaa.
Click to expand...
 

Yhteistyössä

Ylös Bottom
Back
Vastaa