Kuinka pelastetaan avioliittoja?

[epätoivoinen etävaimo]

Iltaa naiset!

Mä painiskelen ison asian kanssa ja haluan purkautua johonkin.. ehkä myös saada neuvoja ja vertaistukeakin.

En tiedä mistä alottaisin, asioita on niin paljon. Olen niin väsynyt. Mulla on mies ja lapsi. Lapsi on ollut 1,5 vuotta, mies reilu 5 vuotta. Olemme naimisissa ja aika nuoria vielä. Molemmilla opinnot kesken, miehellä vähän epätavallisempi ammatinopiskelu kyseessä ja vuodesta on noin 180 päivää poissa kotoa. Usein viikkoja putkeen. Mun opinnot on joutuneet jäämään tauolle ja olemme joutuneet muuttamaan paikkakuntaa miehen opintojen takia. Mä olen nyt töissä ja lapsi tarhassa. Tällä paikkakunnalla meillä ei ole ketään kavereita. Sukulaiset asuvat n 500 km päässä. Josko tässä olisi esitietoja tarpeeksi esitietoja?

Mun ongelmana on se, että en koe olevani arvostettu tässä parisuhteessa. En saa mielestäni tarpeeksi huomiota enkä arvostusta siitä mitä joudun arjen ja perheen eteen tekemään. Huolehdin raha-asioista, asunnosta, vakuutuksista, lapsen vaatteista, ruuasta, lääkäreistä, neuvoloista ja kaikesta mitä kuvitella saattaa. Mies huolehtii auton öljyjen ja renkaiden vaihdosta, näin kärjistetysti. Mies kotiin tullessaan istuu tietokoneella n 10h päivässä. Pelaa, katsoo leffoja tai palstailee jossain ihme motoforumissa. Sillä aikaa mä viihdytän kiukuttelevaa lasta, syötän, puen, vaihdan vaippaa, laitan nukkumaan. Välillä pyydän miestä tekemään jotain, viemään vaikka ne 5 roskapussia jotka parvekkeelle on kertyneet. "joo, kohta". Kohta ei ole maanantaina, eikä vielä perjantainakaan. Mä joudun oikeesti ihan joka saamarin asiasta suuttumaan hälle ennen kuin tapahtuu.

Mä olen sanonut sille. Niin niin monta kertaa, kuinka mä oon väsynyt ja poikki tähän kaikkeen. Uhannut erotakin. Mies kun on poissa, hän harvemmin soittaa kyselläkseen meidän kuulumisia. Saattaa olla 5 päivääkin ilman että ottaa mitään yhteyttä, jollen minäkään yritä. Syyksi kertoo kiireen. Nytkin mä vaan itken, itken ja ryven (kai?) itsesäälissä siitä kun minua ei arvosteta. Meidän elämä ei sen vertaa kiinnosta herraa että edes paskalla käydessään voisi sieltä 1000 km päästä tekstiviestin laittaa että oletteko elossa.

Mies on kuitenkin hyvä mies. Ei juo alkoholia, ei ole aggressiivinen. Kaikin puolin ok mies. Osaa näyttää tunteita, halata ja pussata. Mutta lapsen kanssa hän tekee tosi vähän. Tekee kyllä jos pyydän, mutta sekin mua niin alentaa, että aikuista ihmistä joudun pyytämään hoitaan OMAA lasta. Minusta se on niin nöyryyttävää joutua käskemään, että voisitko laittaa lapsen nukkumaan, kun mies ei sitä oma-alotteisesti ikinä tajua. Totta kai nöyryytyksestäni huolimatta silti pyydän tekemään sitä sun tätä, siinä vaan tahtoo mennä sitten aikansa ennen kuin homma tapahtuu.

Noh, nyt tämä tilanne on edennyt siihen pisteeseen, että mä haaveilen ja unelmoin siitä kuinka joku mies ihastuisi muhun. Kaupungilla kävellessäni mietin mielessäni kun näen mukavannäköisiä miehiä, jotta voisivatkohan he ihastua minuun ja pitää minua hyvänä. Haaveilen sellaisesta miehestä kait, joita ei ole olemassa? Vastuuntuntoisesta aikuisesta, naisen huomioon ottavasta, vastuun jakavasta miehestä? Liikaa vaadittu, varmaankin.

Ja ollaan puhuttu. Mielestäni mä olen tehnyt kantani miehelle hyvin selväksi missä mättää. Hän sanoo aina yrittävänsä enemmän. Hän lupaa ja lupaa ja lupaa. Mitään muutosta ei kuitenkaan tapahdu. Mies kuulemma rakastaa minua yli kaiken ja ei tulisi toimeen ilman minua (jep, eipä kai, kuka hänen laskunsa silloin maksaisi jos minua ei olisi?). Minua vain risoo se, että en tunne sitä hänen arvostusta missään. Hän ei ole koskaan kehunut minua siitä, kuinka hyvin hoidan lasta yksin, tms., jota kaipaisin. Ja se, että hän ei pidä meihin kummoistakaan yhteyttä poissa ollessaan kertoo minusta jo aika paljon. Mutta kun hänellä on se kiire...

Miten minä saisin takaisin sen rakkauden miestä kohtaan? Musta tuntuu että mä olen hälle pelkkä äiti, en muuta.

Miten pelastetaan avioliittoja?

 

[sirkkatälli]

Ei ne sanat vaan teot. Elä niinkuin opetat, jos et pysty niin elämään - kaikki on harhaa.

 

[v]

Ööh, ei se pelastettavissa ole jos toista ei kiinnosta.. suhteeseen tarvitaan kaksi. Olen pahoillani.
Ja mikä hyvä mies se tuollainen on? Se, ettei juo tai lyö tai omaa joitakin tunteita, on ominaisukksia, jotka ihan normaaleilla ihmisillä kuuluukin olla. Eivät vielä riitä tekemään kenestäkään sopivaa puolisoa ja hyvää miestä juuri sulle! Siihen tarvitaan muutakin.
Ja isyydestä.. ymmärrät varmaan itsekin, että hyvä isä a) huolehtii lapsestaan siinä kuin toinenkin vanhempi b) antaa lapselle hyvän esimerkin siitä, miten toisia ihmisiä (esim. puolisoa) kohdellaan ja otetaan huomioon.
Mun entinen mies oli aika lailla smanlainen kuin miltä sun mies kuulostaa.. mutta sepä onkin entinen ja syystä!

 

[Lunatic]

En jaksanut lukea, mutta miksi avioliittoja pitäisi pelastaa? Ne pitäisi paremminkin tuhota kaikki, aivan idioottien keksintöä.

 

[vieras]

Vaikuttaa, että miehesi on tullut isäksi liian nuorena. Ei ole valmis ottamaan vastuuta perheestään. Omat opinnot on etusijalla. Mielestäni kunnon mies pitää päivittäin yhteyttä perheeseensä, vaikka olisi kuinka "kiire". Ei yksi tekstiviesti tai s-posti kauaa aikaa vie. Sinua ottaisin asian vielä kerran rauhallisesti puheeksi. Kerro, kuinka pahalta sinusta tuntuu. Kerro, että olet aivan loppu, etkä enää jaksa. Jos tilanne ei muutu, niin harkitse, että asuisitte jonkin aikaa eri osoitteissa. Ehkä miehen silmät avautuisivat, kun hänellä ei olisi enää perhettä, jonka luokse tulla.

Kun kerta olette naimisiin menneet ja perheen perustaneet, niin taistelkaa. Jos miehesi ei halua, niin eipä sitä yksinkään voi. Yrittäkää löytää yhteinen sävel, toivon että asiat muuttuvat ja saat kaipaamasi arvostuksen jne.

 

[Yökkö]

Kuin suoraan mun elämästä ensimmäisen lapsen syntymän jälkeen. Tosin mies oli samalla paikkakunnalla, mutta aina teki töitä, viikot ja viikonloput, työpaikalla ja kotona.
Meitä auttaneita asioita lyhyesti: yhteinen aika kodin ulkopuolella (yhteinen kauppareissu ilman lasta aluksi riittää!), asioista ja tunteista puhuminen niiden oikeilla nimillä, isä hoitaa lasta (äidillä omaa aikaa kodin ulkopuolella) => mies tajuaa, mitä arki lapsen kanssa oikeasti on!

 

[ap]

Vaikuttaa, että miehesi on tullut isäksi liian nuorena. Ei ole valmis ottamaan vastuuta perheestään. Omat opinnot on etusijalla. Mielestäni kunnon mies pitää päivittäin yhteyttä perheeseensä, vaikka olisi kuinka "kiire". Ei yksi tekstiviesti tai s-posti kauaa aikaa vie. Sinua ottaisin asian vielä kerran rauhallisesti puheeksi. Kerro, kuinka pahalta sinusta tuntuu. Kerro, että olet aivan loppu, etkä enää jaksa. Jos tilanne ei muutu, niin harkitse, että asuisitte jonkin aikaa eri osoitteissa. Ehkä miehen silmät avautuisivat, kun hänellä ei olisi enää perhettä, jonka luokse tulla.

Kun kerta olette naimisiin menneet ja perheen perustaneet, niin taistelkaa. Jos miehesi ei halua, niin eipä sitä yksinkään voi. Yrittäkää löytää yhteinen sävel, toivon että asiat muuttuvat ja saat kaipaamasi arvostuksen jne.

Kyllä mä haluaisin taistella. Varsinkin, kun muistan kuinka intohimoisesti me toisiamme rakastimme joskus.

Ja kysehän on siinä, että mieheni nimenomaan haluaa ehdottomasti olla vain minun kanssani koko loppuelämän. On omien sanojensa mukaan syvästi rakastunut minuun. Mutta minusta tuntuu, että minun rakkaus on loppunut, tai ainakin loppumaisillaan. Ja sitä pohdinkin, jotta voiko rakkauteni säilyä miestä kohtaan, jos hänen tapansa ei tuosta muutu, vai vaadinko ken ties liikoja? Ajan myötä suhde paranee, vai mitä.. Pitääkö minun mennä itseeni?

 

[Riivinrauta]

Mä en kans ymmärrä että mikä tekee tuosta sun miehestä hyvän miehen?

Mulla on hyvä mies.
Se hoitaa lastamme yhtä lailla kuin minäkin (tosin onhan hän aina illat kotona),
hän on hoitanut lastamme tasavertaisesti 11 viikkoisesta vauvasta asti.
Mies laittaa lapsen periaatteessa joka toinen ilta nukkumaan (tätä järjestelyä sotkee mun iltatyöt), melkeimpä useammin kuin mitä minä.
Ja tämä ihana mies ottaa huomioon myös minut, vaimonsa!!
En ole hänelle vain lapsemme äiti vaan myös puoliso jolla on myös omat tarpeensa.

Meillä tosin paljon täällä helpottaa se että anoppi asuu tässä lähellä joten meidän on mahdollista joskus käydä yhdessä jossain riennoissa.
Niin ja viime viikonlopun typy oli koko viikonlopun mun porukoitten luona 120 kilsan päässä meiltä.

 

[eh?]

En jaksanut lukea, mutta miksi avioliittoja pitäisi pelastaa? Ne pitäisi paremminkin tuhota kaikki, aivan idioottien keksintöä.

?

Niin siis instituutio pitäisi tuhota, ei ihmisten parisuhteita?

 

[jill]

Ei ne avioliitot ole mitään prinsessatarinoita, vaan elämää.Elämä on Jos se kusee niin kusee, minkäs teet. Vaihtoehtojakin on onneksi annetu:tyydy osaasi tai muuta elämääsi.Muita et voi muuttaa, kukaan mies ei muuksi muutu vaikka vaimo kuinka vaatisi.Vain omaan osaasi voit vaikuttaa. Sori, näin se vaan on.

 

[Heffalump]

jospa ies arastelee olla lapsen kanssa, jos on ollut niin vähän opiskelunsa takia? pelkää tallovansa sun varpaille ja tekevänsä jotain väärin? tuo ei tosin selitä sitä ettei saa roskapussia vietyä
kai miehellä on joskus lomaakin opikeluistaan? jätä lapsi ja koko huusholli isänsä hoidettavaksi useammaksi päiväksi, niin jos vaikka havahtuisi todellisuuteen sieltä tietokoneen äärestä?

 

[ei ole helppoa ei]

Meillä eri tilanne siinä mielessä, että mies oli kyllä kotona illat. Mutta isäksi kasvaminen oli vain vaikeaa. Se on niin helppoa huudella, että "jätä se". Hyvällä miehellä voi vain kestää. Meillä auttoi monta asiaa: Kun mies osoitti vähänkin kypsyyttä niin aloin jättämään vauvaa hänelle. Aluksi vain kauppareissun ajaksi. Sitten lenkille, salille, kaverin luo, kirjastoon, töihin yms. Mies ei yksinkertaisesti pysty samaistumaan tilanteeseesi. Eikä hän sitä tajua muutaman tunnin kokemuksellakaan. Mutta vähitelleen.

Kun lapsi kasvaa tilanne helpottuu. Suhde vahvistuu kun mies saa takaisin lapselta. Kaikki miehet eivät vain yksinkertaisesti tiedä miten pitää olla. Ja kun olet paikalla on "idioottimaista", että ihminen joka tietää miten tilanteessa pitää toimia ei sitä tekisi. Joten häivy! Järkkää omaa tekemistä!

Mieti harrastuksia: Jos miehesi on sotilas niin liity vihreisiin sisariin. Muuttoja nimittäin tulee parin vuoden välein parhaimmillaan. Sisarissa pääset aina uudella paikkakunnalla uuteen omaan yhteisöön ja pois kotoa.

 

[Buono]

No ei ole herkkua sit sekään että hoidat itse ne miesten asiat eli renkaanvaihdot sun muut. Uuden miehen voit toki hommata, mutta onko se yhtään parempi? Sitä ei tiedä kun kokeilemalla ja lapset taas kaipaa pysyvyyttä isää ja äitiä.
teillä on kuitenkin perusasiat kunnossa. Sinuna mä yrittäisin vielä.

 

[AP:n ukko]

Vastaanpa nyt omastakin puolestani asiaa on jo alettu täälläkin puimaan.

Arvostan kyllä vaimoani ja kunnioitan sitä työtä minkä hän tekee kun olen poissa. Muistan tästä joskus ääneenkin sanoa, mutta en ole keksinyt vielä sellaista keinoa mikä oikeasti näyttäisi sen kuinka paljon häntä arvostan.

En ala nyt listaamaan niitä asioita mitkä minä perheessämme hoidan mutta niitäkin on. Silloin kun olen kotona niin pyrin tekemään kotitöitä siinä missä vaimokin. Tekemisen aloittamiseen tarvitsen vain pyynnön. Tämä siksi että oltuani niin paljon pois kotoa en muista miten ja mitä pikkuasioita milloinkin pitää hoitaa. Pyytäminen on hänen mielestään nöyryyttävää. Minä en ymmärrä miksi.

Jos minulla ei ole kouluasioita vapaa-ajalle niin kaiken sen ajan vietän kotona perheeni kanssa. Se että olen liikaa tässä koneen ääressä, pitää ihan paikkansa. Totuuden nimessä on kuitenkin sanottava ettei vaimo paljon jälkeen jää. Kotona ollessani osallistun lapsen hoitoon samalla tavalla hänen kanssaan kunhan hän vain muistaa pyytää kun en vain jostain syystä omatoimisesti osaa.


Se etten pidä yhteyttä reissuissa johtuu vaan siitä etten yksinkertaisesti ehdi tai ehtiessäni muista. Ja kun jossain vaiheessa muistan niin en uskalla koska yleensä puhelimessa odottaa riita, eikä riitelyyn aika vaan riitä.

Eipä tästä sen enempää selittelyjä. Totta on että enemmän voi tehdä ja omaa osaansa parantaa. Aikomus on yrittää. Muistakaa nyt viisaudessanne ja neuvoissanne myös sekin ettei elämä ole sen helpompaa täälläkään päässä.