V
vierailija
Vieras
Hienoa jos jaksat hyvin – elämä hymyilee ainakin sillointällöin. Jaksat paremmin kun syöt, nukut ja liikut hyvin ja tarpeeksi. Tai ainakin jonkin verran. Jaksaminen on kokonaisuus, voima jolla arjen harmaudessa selvitään. Jaksat yrittää, taistella, laittaa ruokaa ja rakastaa lähimmäisiäsi. Myös ajoittain itseäsi.
Jos joku kysyisi minulta tuon otsikon kysymyksen, sanoisin etten tiedä. En tiedä miten jaksan päivästä toiseen kuulla ilkeitä sanoja, moitteita, pilkkaa. Olen oppinut sulkemaan korvani ja ajattelemaan että sanat pisaroivat päältäni pois kastelematta – kuin vesi hanhen selästä. Joskus unohdankin ivalliset sanat, haluan unohtaa ne heti, aivan kuin niitä ei olisi sanottukaan. Se mies johon luotin ja jota rakastin, muuttuu nykyään jo niin usein hirviöksi, melkein joka päivä. Välillä hän taas on kuin mitään ei olisi tapahtunut. Ulkopuolisilla ei ole mitään käsitystä miten tämä hauska ja hurmaava mies kohtelee minua kuin roskaa kotiseinien sisällä.
Sanokaa vain että lähde pois. Vaikka haluaisinkin, voimia lähtemiseen ei ole. On vain pettymystä, häpeää ja voimattomuutta. Yhteinen lapsi sitoo myös. Miten paljon hän joutuukaan kärsimään kuullessaan pahat sanat. Luulen että hänen ensimmäiset sanansa saattavat olla kirosanoja. Kun mies sitten sanoo etten pärjäisi yksin, uskon häntä. En enää pärjäisikään. Tällainen ihmisraunio ei pärjää enää missään. Työssäkin alkaa näkyä virheitä, vaikka sen olen pyrkinyt hoitamaan. Välillä surun sumentavat silmät ja epätoivon painosta lyijyltä tuntuvat raajat eivät vain kykene töissä toivottuihin suorituksiin. Ajatukset kiertävät kehää. Olen tulossa hulluksi vaikka kukaan ei sitä näe. Häpeä omasta tilanteesta saa esittämään että kaikki on hyvin.
Sen verran vielä jaksan, että pesen hampaani ja hiukseni ja hymyilen – sillä ihmisten kohtaamisesta saan vielä vähän virtaa. Unohdan oman oloni kun kysyn toisilta: ”kuinka sinä jaksat?” Kuuntelen heidän elämäänsä ja keskityn siihen hetkeksi. Jos joku kysyy minulta, valehtelen kaiken olevan hyvin.
Jo tämä kirjoituskin auttaa. Välillä olen vihkoonkin kirjoittanut. Se on auttanut muistamaan, että todellakin, minua on haukuttu. Kirjoitan, etten unohda kaikkia niitä hetkiä ja voin joskus selata vihkoa huomaten: Todellakin, tuonakin päivänä sain avokämmenestä kasvoilleni. Haluan kuitenkin polttaa vihon ennen kuin kukaan sitä lukee. Itse tiedän mummon vihkojen tuoneen mukanaan vain surua ja ahdistusta jälkipolville. Parempi kun kukaan ei tiedä. En halua lisätä surua tässä maailmassa. Jos joskus löydät jonkun ihmisen ahdistusvihon – muista kysyä haluaako hän sitä luettavan. Kaikkien ei ole tarvis tietää. Älä lisää ahdistusta maailmassa.
Muista kuitenkin että voit ystävänä kysyä toisen jaksamisesta. Jos hetki on oikea ja tilanne vielä parannettavissa, saatat olla avain parempaan tulevaan, ehkä olet luottamuksen arvoinen ja osaat kuunnella. Auttaa häntä jaksamaan. Muistakaa että kaikki ei aina ole sitä miltä näyttää.
Jos joku kysyisi minulta tuon otsikon kysymyksen, sanoisin etten tiedä. En tiedä miten jaksan päivästä toiseen kuulla ilkeitä sanoja, moitteita, pilkkaa. Olen oppinut sulkemaan korvani ja ajattelemaan että sanat pisaroivat päältäni pois kastelematta – kuin vesi hanhen selästä. Joskus unohdankin ivalliset sanat, haluan unohtaa ne heti, aivan kuin niitä ei olisi sanottukaan. Se mies johon luotin ja jota rakastin, muuttuu nykyään jo niin usein hirviöksi, melkein joka päivä. Välillä hän taas on kuin mitään ei olisi tapahtunut. Ulkopuolisilla ei ole mitään käsitystä miten tämä hauska ja hurmaava mies kohtelee minua kuin roskaa kotiseinien sisällä.
Sanokaa vain että lähde pois. Vaikka haluaisinkin, voimia lähtemiseen ei ole. On vain pettymystä, häpeää ja voimattomuutta. Yhteinen lapsi sitoo myös. Miten paljon hän joutuukaan kärsimään kuullessaan pahat sanat. Luulen että hänen ensimmäiset sanansa saattavat olla kirosanoja. Kun mies sitten sanoo etten pärjäisi yksin, uskon häntä. En enää pärjäisikään. Tällainen ihmisraunio ei pärjää enää missään. Työssäkin alkaa näkyä virheitä, vaikka sen olen pyrkinyt hoitamaan. Välillä surun sumentavat silmät ja epätoivon painosta lyijyltä tuntuvat raajat eivät vain kykene töissä toivottuihin suorituksiin. Ajatukset kiertävät kehää. Olen tulossa hulluksi vaikka kukaan ei sitä näe. Häpeä omasta tilanteesta saa esittämään että kaikki on hyvin.
Sen verran vielä jaksan, että pesen hampaani ja hiukseni ja hymyilen – sillä ihmisten kohtaamisesta saan vielä vähän virtaa. Unohdan oman oloni kun kysyn toisilta: ”kuinka sinä jaksat?” Kuuntelen heidän elämäänsä ja keskityn siihen hetkeksi. Jos joku kysyy minulta, valehtelen kaiken olevan hyvin.
Jo tämä kirjoituskin auttaa. Välillä olen vihkoonkin kirjoittanut. Se on auttanut muistamaan, että todellakin, minua on haukuttu. Kirjoitan, etten unohda kaikkia niitä hetkiä ja voin joskus selata vihkoa huomaten: Todellakin, tuonakin päivänä sain avokämmenestä kasvoilleni. Haluan kuitenkin polttaa vihon ennen kuin kukaan sitä lukee. Itse tiedän mummon vihkojen tuoneen mukanaan vain surua ja ahdistusta jälkipolville. Parempi kun kukaan ei tiedä. En halua lisätä surua tässä maailmassa. Jos joskus löydät jonkun ihmisen ahdistusvihon – muista kysyä haluaako hän sitä luettavan. Kaikkien ei ole tarvis tietää. Älä lisää ahdistusta maailmassa.
Muista kuitenkin että voit ystävänä kysyä toisen jaksamisesta. Jos hetki on oikea ja tilanne vielä parannettavissa, saatat olla avain parempaan tulevaan, ehkä olet luottamuksen arvoinen ja osaat kuunnella. Auttaa häntä jaksamaan. Muistakaa että kaikki ei aina ole sitä miltä näyttää.
