Kummallinen välitila ja ruuhkavuodet *pohdintaa vaan*

[tyhjiö]

Jotenkin viimeisen 6 vuoden aikana olen "hukannut itseni". Niiden vuosien aikana syntyi 2 lasta ja parisuhde meni perseelleen. Olen pettynyt ja masentunut, turhautunut. Nyt kun lapset alkaa olla jo sen verran isoja etteivät tarvitse ihan jatkuvaa huolehtimista, tavallaan heräsin ja huomasin etten ole enää sama ihminen kuin ennen. Tavallaan tykkään kyllä nykyisestä kypsyneestä ja kokeneemmasta minästäni enemmän, mut nyt mun uusi persoonani ei enää istu vallitseviin oloihin.
En saa parisuhteelta mitä kaipaan ja se haittaa koko muutakin elämää. En voi olla oma itseni enkä saa tyydytystä ja mielihyvää oikein mistään. Ajelehdin vaan. Mennyt on mennyttä ja se mitä tulevalta haluan vaatisi melko radikaaleja juttuja. Nyt sitten häälyn jossain kummallisessa välitilassa. Ei ole kovin hyvä tunne

Jollain muulla samoja fiiliksiä?

 

[kyllä]

Ihan sama olo täällä, tai no parisuhde ei ole kovin huono, mutta muuten olo on outo. Pitäisi varmasti aloittaa jotain uutta, työtä tai opiskelua.

 

["mä vaan"]

Itse tunnun nyt kaipaavan menetettyä/kadotettua nuoruutta. Sitä huumaa, kun voi tehdä mitä vaan, vailla huolta huomisesta. Mies on hyvä, mutta suurin intohimo kadonnut aikoja sitten (13v yhdessä), erinomainen isä, joten ei vaihtaa kannata. Mutta jotakin kaipaan myös minä...en tiedä sitten mitä.

 

[ap.]

Mä en ainakaan tietoisesti kaipaa menovaihetta tai nuoruutta. Jonkinlaista vapautta ja uutta alkua kuitenkin.

 

["vieras"]

Kai tämä on sitä kolmenkympin kriisiä...

 

[Chala]

Hah, niin tuttua. Parisuhde menee vuoristorataa, tavallaan ei halua luovuttaa koska on niin paljon hyvääkin mutta toisaalta tuntuu siltä että hittoako tässä turhaan taistellaan. Lapset eivät ole ihan vauvoja enää vaikkakin vielä pieniä, mutta kaikki on sitä myöten helpompaa kun ei tarvitse enää olla 24/7 kiinni kenessäkään.

Mun ongelmat ja "vapaudenkaipuu" kumpusi itse asiassa siitä että otin hieman vapautta ja löysin harrastuksen jota haluan tosissaan tehdä ja sitä kautta tosi mukavia tyyppejä. On ensimmäistä kertaa moneen vuoteen sellainen olo että minulla on jotain omaa, en ole enää pelkästään vaimo ja äiti vaan yksilö ja ihminen.

No, nyt taistelen vuorotellen itseni ja miehen kanssa siitä mitä haluan ja mitä hän haluaisi minun olevan. Että että, saas nähdä. Juu jotain kriisiä selkeästi pukkaa mutta olis hyvin mielenkiintoista piakkoin nähdä mihin tämä johtaa.

 

[ap.]

Meidän suhde ei ole menny vuoristorataa, tai sit on, mut se rata on ollut pelkkää hidasta alamäkeä jo 15 v ja pohja tullut vastaan. Mies "kasvanut" eri suuntaan kuin minä tai jäänyt entiselleen, niin tai näin mut tunnen olevani erittäin kaukana hänestä enkä edes halua paluuta entiseen. Se näytös nähtiin jo enkä halua uusintaa.

 

["Riisi"]

Kuulostaa lattealta, mutta ottakaa oikeasti harkintaan jonkun kunnon harrastuksen aloitus (joku oli jo tehnytkin). Siis joku, mikä tosiaan vaatii pikkuisen itseltä ja siten palkitsee...jos tie itseen on hukassa, ei se löydy ulkoa vaan sisältä. Sen jälkeen vasta on aika pohtia parisuhteita ja muita. Avioero usein tuo sen 'valaistumisen' kun silloin se työ on tavallaan pakko tehdä. Mutta avioero ei mitenkään ole itsetutkiskelun edellytys.

 

[Chala]

[QUOTE="Riisi";24506654]Kuulostaa lattealta, mutta ottakaa oikeasti harkintaan jonkun kunnon harrastuksen aloitus (joku oli jo tehnytkin). Siis joku, mikä tosiaan vaatii pikkuisen itseltä ja siten palkitsee...jos tie itseen on hukassa, ei se löydy ulkoa vaan sisältä. Sen jälkeen vasta on aika pohtia parisuhteita ja muita. Avioero usein tuo sen 'valaistumisen' kun silloin se työ on tavallaan pakko tehdä. Mutta avioero ei mitenkään ole itsetutkiskelun edellytys.[/QUOTE]

Sehän se ongelma on, kun sitä alkaa löytää itsensä ja huomaa että muu elämä ei enää oikein istu siihen uuteen minään. Että miten sovittaa yhteen itsensä ja elämänsä niin että tekee oikein ajatellen paitsi itseään, mutta myös perhettään. Jaa-a, sasse. I'm open to suggestions että jos jollain tulee hyvä idea niin kertokaa toki Mutta oman tiensä etsimistä (ja toivottavasti löytämistä) harrastuksen tai minkä ikinä kautta suosittelen.

 

[niin tuttua]

nostan, kun samoja aatoksia mietiskelen..

 

["vieras"]

Mulla on se ongelma etten vaan keksi yhtään mitään mitä haluaisin tehdä. Tiedän että jotain pitäis keksiä esim se harrastus mutta kun ei vielä oo vastaan tullu sitä mistä oikeasti innostuis kunnolla.

 

[sammahär]

...tosin menossa jo ohi, onneksi

Tuli kriisivuosina tehtyä kaikkea inhottavaa ja oltua tosi itsekäs. Ihan puhtaasti ajattelin, että nyt on mun vuoro! Olin ollut lapsissa kiinni useamman vuoden ja sitten töihin paluun myötä "heräsin" ihmettelemään ettö kuka oikeastaan olen ja millainen oikeastaan haluaisin olla...

Pitkässä parisuhteessa molemmilta oli unohtunut toisen kehuminen ja niinpä olin helppo "saalis" eronneelle työkaverille, johon ihastuin jossain matkan varrella. Ihastuminen ei kuitenkaan johtanut varsinaisiin "tositoimiin", koska halusin selvittää tilanteen oman mieheni kanssa ensin.

Käytiin sitten viikonlopun mittaisella parisuhdekurssilla miehen kanssa kahdestaan ja sieltä alkoi ajatus kyteä, että ehkä tässä onkin vielä jotain mistä rakentaa.

Olin kai sitten jotenkin tosi perso ihailulle ja kehuille, kun menin ihastumaan... ja kun mies kotona ei ollut enään aikoihin muistanut minua MUTTA en myöskään minä häntä....

Sovittiin asioita uudelleen, aloitin opiskelut työn ohella ja vanha rakas harrastuskin on taas kuvioissa mukana. Elämä jatkuu taas, mutta jotenkin tietoinen olen siitä että näitä kriisejä tulee vielä jatkossakin vastaan. Ensikerralla se voi olla miehen vuoro kriisiytyä

Näin jälkeen päin olen kiitollinen miehelleni, että jaksoi ja kesti minua. Toivottavasti pystyn itse samaan sitten kun sen aika koittaa...

Tsemppiä kaikille kriisiytyneille tai muuten vaan syntyjä syviä miettiville! Mua lohdutti tilanteessani tieto, että en ole yksin enkä ole harvinainen tai kamala hirviö - on muitakin ja paljon.