Kumman vanhemman SINÄ olisit valinnut, jos vanhempasi olisivat eronneet lapsuudessasi?

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja "kopsu"
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
Vaikka suhde äitiin oli ehkä läheisempi, olisin silti valinnut isän. Suhde äitiin oli läheisempi niin hyvässä kuin pahassakin, eli suomeksi tiesin että isi rajoittaisi vähemmän tekemisiä ja menemisiä :D Ja äidin kanssa tulisi varmasti soiteltua jne vaikka asuisin isällä. Jos olisin valinnut äidin kanssa asuminen, rakkautta ja rajoja olisi tullut taatusti enemmän ja yhteydenpito isiin varmaan ollut melko minimaalista.
Lisäksi isin parempi taloudellinen tilanne olisi varmaan houkuttanut :D
 
Äidin olisin ottanut, isä oli sen verran etäinen.
 
Äiti olisi ollut turvallinen vaihtoehto, ilman muuta hänen luokseen! Olisimme kyllä eläneet köyhyydessä, äidin ammatilliset taidot olisivat tuskin riittäneet pitkälle kodin ulkopuolella. Isä oli arvaamaton ja väkivaltainen. Äiti suojeli meitä kun kykeni, ja joutui enimmäkseen itse kaiken raivon kohteeksi. Isä näytti tämän puolensa ainoastaan kotioloissa, kukaan vieras tai viranomainen ei sellaista olisi voinut mitenkään hänestä uskoa tai kuvitella! Nykyeroissa tasa-arvon nimissä, säännöllisen palkan hankkijana ja hyvät puhelahjat omaavana isä olisi hyvinkin voinut onnistua järjestämään lapset itselleen. Olisiko meitä lapsia silloinkaan kuultu ja uskottu? Mutta he erosivat vasta kun me lapset olimme jo aikuisia. Nykyään tapaan isää vain sukujuhlissa, mutta näen yhä painajaisia kaikesta.
 
Vanhempani ovat ja olivat kumpikin hyviä ja kykeneviä vanhempia. Vaikea jälkikäteen sanoa kummalle olisin halunnut, riippuu varmaan siitäkin minkä ikäinen olisin itse ollut. Olin lapsi 1970-80 -luvulla, silloin tosiaan yleensä määrättiin äidille.
 
Olisin valinnut isän, eikä olisi edes tarvinnut miettiä. Tiedän, että sisarukseni olisivat valinneet samoin. Isä sentään oli kiinnostunut meistä ja piti meistä, toisin kuin äiti. Äidiltä en ole koskaan saanut minkäänlaista tukea missään, isältä olen.

Ja nyt kun isä on sairas, äiti odottaa että autan häntä minkä ehdin kaikessa. Saa odottaa. Isän asiat hoidin kuntoon, äiti saa mun puolesta alkaa pärjäämään itse. Jos ei pärjää niin voi voi.
 
Isän olisin valinnut kun vanhempani erosivat ollessani kuusivuotias. Alkuun olin vuoroviikkolapsi (oli muuten aika harvinaista silloin 80-luvulla), sitten isäni muutti kauemmas ja näin häntä vain joskus viikonloppuisin. Äidille siis jäin.
 
Meidät jaettiin veljen kanssa niin että minä äidille, veli isälle. Ei tarvinnut kummankaan maksaa elatusmaksuja tuolla systeemillä. Olisin halunnut jäädä vanhaan kotiin asumaan, jonne isä ja veli jäi, mutta äiti sanoi ettei saa omaa asuntoa yksin ja siksi mun pitää muuttaa mukana... Isää en sen jälkeen juuri nähnytkään sitten, mitään tapaamisiakaan ei tietääkseni sovittu. Veli kyllä onneksi kävi mun ja äidin luona kylässä joten häntä sentään vielä tapasin.

En osaa sanoa ihmisistä kumman mukaan olisin halunnut, silloin vaan en olisi halunnut muuttaa asuntoa.
 
Äitini oli (ja on yhä) väkivaltainen ja mielivaltainen kiihkouskovainen skitsofreenikko. Häntä olen pelännyt koko ikäni. Vanhempieni eroa olen toivonut niin kauan kuin muistan, eivät ikinä eronneet (valitettavasti) ja nyt ovat jo vanhoja. Isä on täysin alistunut, äidin tossun alla ollut aina. Mutta sentään oli meille lapsille kiltti.
 
Olisin varmaan valinnut isän kans jäädä jos olis noin ikävä tilanne tullut, nimittäin se olis tarkoittanut myös jäädä samaan kotiin (maatila).

Mutta en sitten tiedä olisko se ollut hyvä ratkaisu ja mitä siitä olis seurannut. Isä oli läheinen, älykäs ja kiinnostunut meidän hyvinvoinnista, mutta melko ahdistusherkkä (verrattuna äitiin) ja temperamenttinen.
 

Yhteistyössä