Kumppanin masennus

[ystävä77]

Onko kenelläkään antaa minulle vinkkiä tai kertoa omista kokemuksista masennuksesta? Elän parisuhteessa ja kumppanini on kärsinyt masennuksesta jo pidemmän aikaa. Oma rakkaus ei tunnu riittävän tai auttavan tässä tilanteessa. En tiedä, miten tilanne saataisiin paremmaksi.

 

[mies1]

Ensimmäiseksi pitäisi selvittää masennuksen aiheuttaja ja alkutekijä , sitten se mikä pitää masennusta yllä.

 

[Tuulia1]

Tuolla alempana on viestiketju otsikolla "apua" - siinä on vähän juttua meidän tämänhetkisestä tilanteestamme. Minäkin haluaisin mielelläni kuulla asiasta lisää.

 

[tossunen]

Välttämättä kumppani ei pysty pelastamaan masentunutta, vaan paranemisen halun pitää lähteä masentuneesta itsestään.

Jos masennuksen syynä on huonot henkilösuhteet työpaikalla, liikaa työtä ja stressiä tms, niin kumppani ei siihen pysty tekemään mitään.

Sen verran toki kannattaa tehdä, että yrittää patistaa kumppania lääkäriin. Joillekin ihan pimeä vuodenaika yksinään aiheuttaa alakuloa ja joskus onkin vaikea tietää, mikä on alakuloa (=normaalia) ja mikä on masennusta (=sairaus). Joskus lievä masennus voi olla hoidettavissa ihan lääkkeellä (ei terapian tarvetta), joka ei aiheuta riippuvuutta eikä tosiaankaan ole mikään hulluuden merkki. Liian ymmärtäväinen ei pidä olla ja jäädä vuosikausiksi odottelemaan, että jaksaisiko se toinen lähteä hakemaan apua.

Masennuksen hoitoon pitäisi puuttua ajoissa. Liian moni lääkitsee itseään viinalla, joka pahentaa masennusta, vaikka juomishetkellä tuntuisikin hyvältä turruttaa aivotoimintaa. Mitä pidempään masennus jatkuu, sitä vaikeammin se on hoidettavissa.

 

[Masentunut kumppani]

Onko kenelläkään antaa minulle vinkkiä tai kertoa omista kokemuksista masennuksesta? Elän parisuhteessa ja kumppanini on kärsinyt masennuksesta jo pidemmän aikaa. Oma rakkaus ei tunnu riittävän tai auttavan tässä tilanteessa. En tiedä, miten tilanne saataisiin paremmaksi.

Ensinnäkin on ihanaa, että kirjoitat huolestasi. Sinä välität hänen hyvinvoinnistaan. Omalla kohdallani tilanne oli toinen: sairastuin masennukseen, ja kumppanini odotti, että se "menisi ohi". Kuten arvata saattaa, tilanne paheni.

Ainoa mitä voit tehdä, on helpottaa arkea ja, mikä vielä tärkeämpää, välittää toisen voinnista. Kysyä, mitä oikeasti kuuluu ja kuunnella, vaikka toinen yrittäisi sivuuttaa kysymykset. Kysyä, miksi väsyttää (yleinen vastaus masentuneelta kaikkiin kysymyksiin on se, että väsyttää...). Kertoa, että hän on tärkeä ja arvokas. Vaikka hän ei todennäköisesti uskokaan ja sanominen voi tuntua kliseiseltä, sanat jäävät johonkin talteen.

Onko hän käynyt lääkärissä? Lääkkeet/terapia tuovat joillekin apua. Tärkeintä on kuitenkin läheisten tuki.

 

[Tuulia1]

Todella vaikeaa masentuneen läheiselle on se, että toinen ei pysty oikeastaan antamaan yhtään mitään ja taitaa olla aika sekaisin tunteistaan. Hän ei pysty sanomaan, miltä tuntuu ja eikä tiedä elämästään mitään. Mikään ei innosta eikä mihinkään päätöksiin pystytä.

Minulle se on ollut pelottava kokemus. Välillä tuntuu, että kaikki oma välittäminen ja rakkaus vain katoaa jonnekin mustaan aukkoon eikä siihen saa vastakaikua.

 

[Mirrimurri]

Minun mieheni oli muutama vuosi sitten todella masentunut... hän nukkui paljon, päivällä ja yöllä. itki ilman syytä ja pelkäsi minun jättävän hänet.. pari kertaa hän myös sanoi että toivoi ettei olisi koskaan syntynytkään.. En oikein vieläkään tiedä kunnolla mikä masennuksen aiheutti, mutta yksi syy oli ainakin oman perheen kohtelu. hän on keskimmäinen lapsi ja on saanut vähiten huomiota. vanhin veli on aina paremmissa töissä ja paremmassa asunnossa ym ym.. nuorempi taas on se nuorin jota lellitään muuten vaan..
Mieheni ei silloin syönytkään oikein mitään. hoikka hän on aina ollut, mutta silloin hän laihtui ainakin kymmenen kiloa ja oli siis todella laiha.. kävin silloin kirjastossa tutkimassa asiaa ja monessa kirjassa kerrottiin vitamiinien, hivenaineiden ynnä muiden vaikutuksesta mielialaan. koska emme asuneet silloin vielä yhdessä, en voinut pakottaa häntä syömään.. niinpä ostin monivitamiinipillereitä. en sitten tiedä oliko se niistä johtuvaa vai mistä, mutta masennus alkoi hävitä ja ruokahalu kasvoi..
juttelin silloin myös mieheni parhaan kaverin kanssa ja hän jutteli mieheni kanssa "miesten kesken"..
Pyydä rohkeasti apua, koska masentuneilla on aina suurempi riski yrittää itsemurhaa.

 

[Tuulia1]

Onko teillä lisää kokemuksia? Esim. siitä miltä oma masennus on tuntunut ja mitä olisitte silloin kumppanilta toivoneet?

 

[Omillaan]

Käänny asiantuntijoiden puoleen. Nettiä voi käyttää myös hydykkäästi.

http://www.masennus.com/

[viestiä moderoitu]

 

[Ei vakkari n]

[viesti moderoitu]

 

[aarasaara]

Kysyä aina saa. On täällä töissä käyviä fiksujakin ihmisiä.

Sairastuin itse masennukseen viime kesänä, pitkään jatkunut työstressi ja muutokset aiheuttivat tepposen aivoissa, mikä oli ihan ssri lääkkeillä hoidettavissa, terapiaa en edes tahtonut ja töissä olin koko ajan. Työt olikin ainoa mihin voimat riitti. Kävin töissä ja yritin esittää reipasta. Siinä vaiheessa kun aloin miettiä päivien päättämistä hakeuduin lääkäriin. Sain lääkkeet ja olo alkoi helpottaa viikossa.

Parisuhteessa asia vaikutti niin, ennenkuin ymmärsin mikä väsymyksen ja itkuisuuden syynä on, että mies oli turhautunut kun ei ymmärtänyt mikä minulla on, hän olisi tietenkin halunnut auttaa ja oli turhautunut kun mikään mitä sanoi ja teki, ei auttanut vointiani. Hän kuitenkin auttoi kotitöissä, en jaksanut kotona tehdä juuri mitään, se mitä tein, tein itkun kanssa ja pinnistellen. Oli iso apu, että diagnoosin saannin jälkeen hän ymmärsi ja teki enemmän kotitöitä ilman että olisi syyttänyt minua laiskaksi.

Se mitä itse opin tästä kaikesta on se, että masennus on oikeasti vakava sairaus ja siihen voi kuolla.

Siis jossain vaiheessa masennus voi käydä niin rankaksi että päivien päättämisen näkee helpotuksena ja keinona päästä lepoon pahasta olostaan. Onneksi sain apua ajoissa. Ymmärrän myös, ettei siitä voi nousta ottamalla itseään niskasta kiinni, masennusta ei selätetä tahtomalla vaan oikealla hoidolla. Tietysti paljon mahdollista että masennus joskus uusii, mutta tiedän miten saan siihen avun. Lääkkeen aloittamisen jälkeen kesti n 4kk että oli terve siis oireeton eli parannuin tosoi nopeasti. Suosittelen että miehesi menee lääkäriin ennenkuin sairaus menee pahemmaksi, mitä kauempaan ehtii sairastaa sitä kauemmin toipuminen kestää. Hoitamattomana masennus lisäksi vaikuttaa kognitiivisiin taitoihin esim muistiin ja voi syntyä pysyviä vaurioita kun hermoyhteydet pätkii. Lääke on myös uudelleen muokkaava ja korjaava, minkä huomasin omalla kohdallakin muistin ja ajattelun selkeytymisenä.

tsemppiä, älä väsytä itse itseäsi

 

[pit.]

Onko kenelläkään antaa minulle vinkkiä tai kertoa omista kokemuksista masennuksesta? Elän parisuhteessa ja kumppanini on kärsinyt masennuksesta jo pidemmän aikaa. Oma rakkaus ei tunnu riittävän tai auttavan tässä tilanteessa. En tiedä, miten tilanne saataisiin paremmaksi.

Onko kumppanillasi lääkitys ja onko hän terapiassa? Valitettavasti nimittäin pelkkä rakkaus harvemmin riittää, vaan tarvitaan järeämpiä aseita.

 

[Timpsi]

Minunkin mieheni on masentunut, luultavasti. Ei vaan itse myönnä olevansa. On ollut kuukauden verran palkattomalla sairaslomalla mitä erilaisimmista syistä, melko pienistä, tällä hetkellä syynä ihottuma. Ei puuhastele kotona mitään päivisin eikä ulkoile. Hyvä, jos kaupassa käy niin se on päivän saavutus. Hermot kireällä, huutaa välillä aivan tyhjänpäiväisistä asioista. On aivan paskaa nielleen näköinen ja etäinen. Ei halua halailla, kosketella, ei suostu puhumaan mitään vaan sulkeutuu entistä enemmän.

Mitään suurempaa riitaa ennen tätä puun takaa tullutta tilannetta meillä ei ole ollut. Miehellä työ- ja rahahuolia kyllä. Mutta mitään ratkaisuja esim. työn suhteen ei ole saanut tehtyä, vaikka olisi ehkä ollut mahdollisuuksia. Omat tärkeät asiansa on retuperällä, koska aloittaa asioita, mutta ei tee niitä loppuun. Ei hoida terveyttään, kun viime tingassa. Eli tällä hetkellä terveys retuperällä eikä suostu lääkäriin. Raivostuu, kun otan puheeksi. Olen yrittänyt tsempata, kohottaa itsetuntoaan, potkia tekemään asioita ja lääkäriin. Siitä ei ole ollut apua ei tee mitään vaan kääntää asiat muiden syiksi. Nyt en enää kauaa jaksa tilannetta. Mieheni on myös ilkeä. Päätin, että katson kuukauden ja eroan. Muuten olen itse pöpilässä vielä pahemmin masentuneena kuin hän. Mitä pitäisi tehdä, että homma toimisi? Sitä kyllä jo itse epäilen.

 

[Timpsille]

Kirjoituksesi on kuin kuvaus meidän parisuhteesta silloin, kun mieheni oli ihan burn out ja masentunut. Meillä onneksi on tilanne jo helpottunut, mutta kamalaa aikaa se oli.

Hae itselle apua jostain, vaikka perheasiain neuvottelukeskuksesta, jotta jaksat olla miehesi rinnalla tukena. Masentuneen kanssa on tosi raskasta elää, mutta eroaminen toisen ollessa masennusvaiheessa ei ole paras ratkaisu.

 

[iitulini]

Tärkeä on pitää omasta voinnista huolta, hoitaa käytännön asioita ja katsoa hiukan ettei masentuneen asiat pääse ihan repsahtamaan. Vastuu perheen asioista siirtyy terveemmälle. Terapeutiksi puoliso ei saa koskaan ruveta. Sen on ammattilainen sanonut. Masentunut tarvitsee lääkäriä, lääkehoitoa ja terapiaa. ja aikaa.

 

[Timpsi]

Olen muutenkin ollut vastuussa perheen asioista sekä omistani ja ne on olleet hoidossa. Mies on ollut vastuussa omistaan henkilökohtaisistaan, jotka on aina olleet hieman heikosti hoidettuja (minun näkökannastani, koska olen huolellinen. Häntä se ei haittaa, jos tulee pari perintäkirjettä silloin tällöin).

En ajattelisi eroa, jos mies ei olisi ilkeä, raivoisa eikä hän välitä ollenkaan toisten huolesta mm. hänen terveydestään. Ei myöskään tue asioissa edes isommissa asioissa. Lähes aina vastaus on en tiedä, ihan sama. (Kyse esim. asuntokaupasta, jonka sitten näillä tukevilla kommenteilla ostin, just joo). Kuulunnee masennukseen toisilla? Tai mikäli mies edes itse myöntäisi olevansa masentunut tai jonkun muun olevan vialla niin ymmärrystä vielä löytyisi. Alkaa olla lähellä etten itsekin masennu tälläisestä elämästä/itkeskele. Itkeskellyt olen viimeisen vuoden aikana enemmän kuin koskaan. Sen takia olen miettinyt ja miettinyt asiaa, eroa. En ole koskaan aiemmin elänyt näin raskaassa suhteessa ja pahassa olossa sen takia. Tottakai toivoisin, että mies menisi lääkäriin ja normalisoituisi. Taitaa olla turha toivo kyllä.

Kuinka pitkään tarvitsee jaksaa ja tukea, jos toiselta ei saa kertakaikkiaan mitään muuta kuin pahaa mieltä ja turvatonta oloa?

 

[jooh]

Miksi kysyt täältä. Kaikki täällä roikkujat ovat joko syrjäytyneitä, tai masentuneita, alkoholisoituneita, töitä vieroksuvia, kykenemättömiä normaaliin elämään.

Sinäkin?

 

[parantunut]

Kumppani ei voi muuta kuin ottaa masennuksen vakavasti ja kantaa yhteisiä asioita sillä aikaa kun toinen tervehtyy.

Erota kannattaa vain silloin, jos toinen ei halua parantua ja/tai sulkee kumppanin ulkopuolelle. On mielestäni hyvin kyseenalaista erota mikäli toinen yrittää tosissaan, suostuu autettavaksi ja tukeutuu rakkaisiin (vaikka masentuneella ei tunteita juuri olekaan.)

Masennuksesta sanotaan et siitä ei parane ilman ammattilaisen apua ja lääkkeitäkin monesti tarvitaan. Olen elävä esimerkki että siitä kuolemantaudista voi parantua ilman ammattiapua. Mutten voi suositella sitä kenellekään. Ottakaa apu vastaan, se kannattaa. Ja pelastautukaa jossei apu mene perille, ei edes ajan kanssa.

 

[Timpsi]

Niinpä siksi eroa olen miettinytkin. Itselle on tullut koko ajan pahempi ja pahempi olo. Nimittäin mieheni en myönnä olevansa masentunut eikä puhu asioistaan eli ei tukeudu rakkaisiin eikä muihinkaan. On ilkeä, millään ei mitään väliä. Ei siten suostu autettavaksi perheen tai lääkärin osin.

Itse olin talvella hieman masentunut, itkuinen ja ollut burn outin oireita. Silloin menin heti puhumaan lääkärille, vaikka kynnys olikin. Sain avun pelkästään puhumalla. Oli raskas elämänvaihe. Tein elämänmuutoksen ja ajattelutavan muutosta. Päätin, että yritän elää omaa elämää enkä stressaa mieheni asioista yhtään (jotka retuperällä). Käsitin, että Burn outin alkuni (siis aivan lievä onneksi vielä) oli lähtöisin miehestäni, koska ei ole helppo kumppani millään tavoin ja saan olla vähän varpaillaan jatkuvasti ja olla se huolehtija koko ajan. Ensin koitin etsiä syytä kaikesta muusta työstä, stressistä, rahasta, lapsista. Koska vaikeinta on kuitenkin ero ihmissuhteesta. Onneksi lapset ovat jo isoja, opiskelevia kotona vielä asuvia aikuisia, eikä mies ole lasteni isä. Omaan isäänsä heillä on loistavat välit. Olen päättänyt katsoa ero asiaa huhtikuun loppuun. Toivon, että mieheni ymmärtäisi lääkäriin menon ja anteeksipyynnöt, mutta sitä en usko. Se on sääli. Nimittäin pilaa oman elämänsä näin.

No nyt mies ollut muutaman päivän pirteämpi. Siivonnut, laittanut ruokia ja oikein yli mukava. Hyvittelyä. Mutta tänään voi olla taas jo myrkynniellyt huutaja. Voiko tällästä olla olemassakaan? Onko tämä masennusta vai jonkinlainen mielialahäiriö, kun toisena päivänä kaikki ok ja sitten kuin maailmanloppu?

 

[parantunut]

Masennukseen kuuluu paremmat ja pahemmat päivät. Jos olet sanonut ettet jaksa, että haluat erota mikäli mikään ei muutu, niin tietenkin mies pelästyy. Hän yrittää oikoa parantumiseen, myöntämättä sairastavansa ja ohittamalla koko prosessin. Eihän se kestä, eli tottakai muutaman päivän perästä kaikki on yhä huonosti. Mutta kannattaa pysyä tiukkana ja seistä sanojensa takana (josset ole sanonut niin sano).

Ero masentuneesta tuntuu monesti heitteillejätöltä. Tuntee valtavaa syyllisyyttä kun on lisännyt toisen taakkaa. Kannattaa tosin muistaa, että monelle masentuneelle ero on se käännekohta, josta paraneminen alkaa: ero saattaa avata silmät itsen ulkopuolelle tai olla se viimeinen pisara joka pudottaa niin selkeästi pohjalle, että oma tilanne on pakko myöntää. Masennuksesta parannutaan pohjan kautta. Jos ero ei vaikuta näin, eikä mikään muutu tai sairaus voittaa ihmisen, se ei ole eronneen syy.

 

[muhmeli]

En tiedä, minkä puoleen enää kääntyä... Joten kokeilen nyt tätäkin foorumia, jos jolla kulla olisi ammentaa omista kokemuksistaan apua minulle.

Mieheni on muuttunut lyhyen ajan sisällä sulkeutuneeksi, elämänilon kadottaneeksi, pelottavan ailahtelevaksi. Häntä ei huvita mikään, hän räjähtää aivan käsittämättömistä jutuista. Ei anna minulle läheisyyttä, varoo koskettamasta ja katsomasta silmiin. Hän on itse sanonut, että kokee, ettei hän riitä minulle. Hän ei saa nukutuksi. Tuijottaa tyhjyyteen. Hän on laihtunut paljon. Hän on aivan muuttunut ihminen. Hän sanoo rakastavansa minua, mutta kokee, ettei se riitä ja hän haluaa luovuttaa ja harkitsee eroa.

Itse olen sitä mieltä, samoin hänen läheisensä (vanhempansa, minun vanhempani jne., että hän on masentunut). Hän itse sanoo olevansa kunnossa, ja lähinnä suuttuu ja sulkeutuu entisestään, kun asia otetaan puheeksi. Hänen suvussaan on myös taipumusta masennukseen. En saa häntä hakemaan ammattiapua, ja minusta tuntuu, että hän uhraa meidän parisuhteen tässä samalla. Sillä enhän voi pakottaa toista hoitoon tai voi olla toisen lähellä, jos hän ei sitä halua. Olen yrittänyt tähän asti rakkaudella voittaa kaikki ongelmat, mutta oma jaksamiseni on koetuksella ja torjutuksi tuleminen syö minua sisältä.

Mitä voin siis enää tehdä, kun mies ei halua hoitoa. Pitäisikö minun antaa hänelle tilaa vai pysyä vierellä ja yrittää pienillä asioilla saada hänen mielialaansa nousemaan? Millä saada masentunut ihminen näkemään itsensä niin kuin muut hänet näkevät?

 

[piparminttunen]

En tiedä, minkä puoleen enää kääntyä... Joten kokeilen nyt tätäkin foorumia, jos jolla kulla olisi ammentaa omista kokemuksistaan apua minulle.

Mieheni on muuttunut lyhyen ajan sisällä sulkeutuneeksi, elämänilon kadottaneeksi, pelottavan ailahtelevaksi. Häntä ei huvita mikään, hän räjähtää aivan käsittämättömistä jutuista. Ei anna minulle läheisyyttä, varoo koskettamasta ja katsomasta silmiin. Hän on itse sanonut, että kokee, ettei hän riitä minulle. Hän ei saa nukutuksi. Tuijottaa tyhjyyteen. Hän on laihtunut paljon. Hän on aivan muuttunut ihminen. Hän sanoo rakastavansa minua, mutta kokee, ettei se riitä ja hän haluaa luovuttaa ja harkitsee eroa.

Itse olen sitä mieltä, samoin hänen läheisensä (vanhempansa, minun vanhempani jne., että hän on masentunut). Hän itse sanoo olevansa kunnossa, ja lähinnä suuttuu ja sulkeutuu entisestään, kun asia otetaan puheeksi. Hänen suvussaan on myös taipumusta masennukseen. En saa häntä hakemaan ammattiapua, ja minusta tuntuu, että hän uhraa meidän parisuhteen tässä samalla. Sillä enhän voi pakottaa toista hoitoon tai voi olla toisen lähellä, jos hän ei sitä halua. Olen yrittänyt tähän asti rakkaudella voittaa kaikki ongelmat, mutta oma jaksamiseni on koetuksella ja torjutuksi tuleminen syö minua sisältä.

Mitä voin siis enää tehdä, kun mies ei halua hoitoa. Pitäisikö minun antaa hänelle tilaa vai pysyä vierellä ja yrittää pienillä asioilla saada hänen mielialaansa nousemaan? Millä saada masentunut ihminen näkemään itsensä niin kuin muut hänet näkevät?

Meillä oli vastaava tilanne pari vuotta sitten, kun puolisoni sairastui työuupumukseen ja masennukseen. Nyt pahin on jo onneksi takana päin, vaikka välillä vähän takapakkia tuleekin. Minunkaan mies ei suostunut millään hakeutumaan ammattiauttajalle, raivostui vaan jos siitä uskalsi hänelle mainitakaan. Minä ja kaikki muut näimme, että mies on syvällä masennuksessa, mutta toinen vaan kielsi kaiken. Hänelle kaikki oli "aivan sama", parisuhteellakaan ei ollut enää mitään merkitystä. Avioeroa hän ei aikonut hakea, mutta ei olisi pistänyt hanttiin, jos minä olisin eron ottanut. Olin ihan hajalla.

Hakeuduin perheteraputin juttusille yksin, koska miestä ei saanut liikkeelle. Sieltä sain avaimia kestää tilannetta paremmin. Hänen avullaan opin antamaan miehelleni tilaa, enkä enää jankuttanut "mikä sua vaivaa?" ja "sun pitää hakea apua" jne jne. Yritin tosiaan väkisin saada hänet näkemään samanlaisena kuin me kaikki muut hänet näimme. Se helpotti miestänikin, että sai "rauhassa" olla masentunut. Viime syksynä hän vihdoin haki apua!

Ehdottaisin, että varaat ajan esim. perheasiain neuvottelukeskukseen, jossa saisit purkaa omaa ahdistustasi ammattilaiselle. Jos miehesi suostuu lähtemään mukaan, niin hyvä! Jotenkin sinun pitäisi osata katsoa puolisosi masennuksen "ohi", elää puolisosi rinnalla tilaa antaen.

Vaikka masentunut vaikuttaa itsekkäältä, niin pitää muistaa ettei hän tahallaan ole masentunut. Sellaisen ihmisen rinnalla on kieltämättä raskasta elää, mutta sellaista se elämä joskus on....

 

[muhmeli]

Meillä oli vastaava tilanne pari vuotta sitten, kun puolisoni sairastui työuupumukseen ja masennukseen. Nyt pahin on jo onneksi takana päin, vaikka välillä vähän takapakkia tuleekin. Minunkaan mies ei suostunut millään hakeutumaan ammattiauttajalle, raivostui vaan jos siitä uskalsi hänelle mainitakaan. Minä ja kaikki muut näimme, että mies on syvällä masennuksessa, mutta toinen vaan kielsi kaiken. Hänelle kaikki oli "aivan sama", parisuhteellakaan ei ollut enää mitään merkitystä. Avioeroa hän ei aikonut hakea, mutta ei olisi pistänyt hanttiin, jos minä olisin eron ottanut. Olin ihan hajalla.

Hakeuduin perheteraputin juttusille yksin, koska miestä ei saanut liikkeelle. Sieltä sain avaimia kestää tilannetta paremmin. Hänen avullaan opin antamaan miehelleni tilaa, enkä enää jankuttanut "mikä sua vaivaa?" ja "sun pitää hakea apua" jne jne. Yritin tosiaan väkisin saada hänet näkemään samanlaisena kuin me kaikki muut hänet näimme. Se helpotti miestänikin, että sai "rauhassa" olla masentunut. Viime syksynä hän vihdoin haki apua!

Ehdottaisin, että varaat ajan esim. perheasiain neuvottelukeskukseen, jossa saisit purkaa omaa ahdistustasi ammattilaiselle. Jos miehesi suostuu lähtemään mukaan, niin hyvä! Jotenkin sinun pitäisi osata katsoa puolisosi masennuksen "ohi", elää puolisosi rinnalla tilaa antaen.

Vaikka masentunut vaikuttaa itsekkäältä, niin pitää muistaa ettei hän tahallaan ole masentunut. Sellaisen ihmisen rinnalla on kieltämättä raskasta elää, mutta sellaista se elämä joskus on....

Kiitos hyvistä vinkeistä! Kävinkin itse asiassa tänään puhumassa asioitamme ja sain melko lailla samoja vinkkejä. Eli tilaa on annettava.

Olen toiminut väärin, kun olen koko ajan jankuttanut siitä, ettei mies yritä olla positiivisemmalla päällä ja kyseenalaistanut samalla itsekin meidän suhdetta ja sen toimivuutta, kun toinen ei tunnu yrittävän. Nyt alan pikkuhiljaa tajuta koko kuvion ja sen, että mun täytyy olla mieheni rinnalla, mutta "ei liian lähellä" tyrkyttämässä apua, jota mies ei tunnu haluavan. Sillä kyselemällä ja yrittämällä liikaa ahdistan häntä nurkkaan ja tukahdutan meidän suhdettamme.

Nyt tajuan, että mun on laitettava "omat tunteeni" narikkaan, ja annettava sitä tilaa. Ei ripustautua ja inttää noita mainitsemiasi asioita, mihin itsekin olen tosiaan syyllistynyt, eli "mikä sulla on" ja "hae apua".

Itse en varmasti tästä suosta yksin selviä, joten yritän käydä puhumassa asioitani ja omia tuntemuksia ammattilaiselle, joka sitten auttaa minua jaksamaan.

Kerroitko muuten, piparminttunen, miehellesi avoimesti käyväsi itse terapeutilla? Jos kerroit, niin miten miehesi siihen suhtautui? Itse sanoin avoimesti meneväni tapaamaan ammattilaista kuvitellen, että se, että minä turvaudun apuun toimisi esimerkkinä miehelleni, joka suostuisi myös.

 

[piparminttunen]

Kerroitko muuten, piparminttunen, miehellesi avoimesti käyväsi itse terapeutilla? Jos kerroit, niin miten miehesi siihen suhtautui? Itse sanoin avoimesti meneväni tapaamaan ammattilaista kuvitellen, että se, että minä turvaudun apuun toimisi esimerkkinä miehelleni, joka suostuisi myös.

Hyvä, että olet jo hakenut apua itsellesi! Se auttaa kummasti, kun saa ulkopuoliselta ihmiseltä vähän näkökulmia tilanteeseen, joka itsestä tuntuu olevan umpisolmussa.

Kerroin silloin miehelleni, että olin menossa terapeutin kanssa juttelemaan. Joka kerta (yht. 3 krt) pyysin häntä vaivihkaa mukaan, mutta kieltäytyi aina lähtemästä. Oman työuupumuksen ja masennuksen lisäksi häntä ahdisti se, kun näki että minäkin olen murenemassa, ja vielä hänen takiaan! Mutta miestäni silminnähden helpotti, kun menin purkamaan tuntojani vieraan ihmisen kanssa, miehestä kun ei juttukaveriksi ollut silloin.

Lopulta viime syksynä hän suostui hakemaan itsekin apua, ja se on ollut kyllä iiiiiso helpotus meille molemmille!

Jaksamista sinulle!

 

[lune]

En tiedä, minkä puoleen enää kääntyä... Joten kokeilen nyt tätäkin foorumia, jos jolla kulla olisi ammentaa omista kokemuksistaan apua minulle.

Mieheni on muuttunut lyhyen ajan sisällä sulkeutuneeksi, elämänilon kadottaneeksi, pelottavan ailahtelevaksi. Häntä ei huvita mikään, hän räjähtää aivan käsittämättömistä jutuista. Ei anna minulle läheisyyttä, varoo koskettamasta ja katsomasta silmiin. Hän on itse sanonut, että kokee, ettei hän riitä minulle. Hän ei saa nukutuksi. Tuijottaa tyhjyyteen. Hän on laihtunut paljon. Hän on aivan muuttunut ihminen. Hän sanoo rakastavansa minua, mutta kokee, ettei se riitä ja hän haluaa luovuttaa ja harkitsee eroa.

Itse olen sitä mieltä, samoin hänen läheisensä (vanhempansa, minun vanhempani jne., että hän on masentunut). Hän itse sanoo olevansa kunnossa, ja lähinnä suuttuu ja sulkeutuu entisestään, kun asia otetaan puheeksi. Hänen suvussaan on myös taipumusta masennukseen. En saa häntä hakemaan ammattiapua, ja minusta tuntuu, että hän uhraa meidän parisuhteen tässä samalla. Sillä enhän voi pakottaa toista hoitoon tai voi olla toisen lähellä, jos hän ei sitä halua. Olen yrittänyt tähän asti rakkaudella voittaa kaikki ongelmat, mutta oma jaksamiseni on koetuksella ja torjutuksi tuleminen syö minua sisältä.

Mitä voin siis enää tehdä, kun mies ei halua hoitoa. Pitäisikö minun antaa hänelle tilaa vai pysyä vierellä ja yrittää pienillä asioilla saada hänen mielialaansa nousemaan? Millä saada masentunut ihminen näkemään itsensä niin kuin muut hänet näkevät?

Tämä voisi olla minun kynästä myös. Erona vain se, että mieheni lähti muualle asumaan väliaikaisesti, kun ei halua minun kärsivän ja kotona seinät kaatuu päälle. Kuinka olla tukena, kun toinen ei ole edes kotona eikä välttämättä vastaa yhteydenottoihin? EI siis minkäänlaista kontaktia.
Toivon, että hän haluaa vielä yrittää, mutta hakisi ensin apua itselleen, minä en näköjään häntä voi auttaa. Kertokaa onko tämä masennuksen oireita kun ei hymyile, välttelee, on ahdistunut ja pakoilee ja sysää puolisonsa pois luotaan ja ajattelee eroa, vaikkei kuulema suhteemme ole ongelman syy, vain hänen pää?