N
Nimetön1234556
Vieras
Helsingissä asiat on kyllä kenkulla tolalla. Olen ihan tavallinen kahden pienen lapsen työssäkäyvä äiti ja olen avoliitossa. Mies sairastui vakavasti lasten syntymän jälkeen sekä menetti työnsä. Miehen mielenterveysongelmat ovat vieneet minulta mehut ja viime talvena keräsin kaiken rohkeuteni ja soitin perheneuvolaan; me tarvitaan apua, etenkin mun jaksamiseen! Meille sanottiin perheneuvolasta, että heillä on sulku päällä, ei mahdu enää yhtään asiakasta. Minut ohjattiin soittamaan parisuhdeterapiaan. Sain vastauksen, että olemme jonossa jonoon. Olin väsynyt ja niin lähellä romahdusta. Eikä yksityiselle ollut varaa mennä.
Nyt kulunut vuosi on ollut taas rankka, kun miehen mieli sukelsi uudestaan, hän sukelsi syvemmälle & työpaikka meni. Soitin terveyskeskukseen saadakseni apua ja sain ajan lääkärille 1kk päähän, syyksi kirjattiin mielenterveysasiat.
Kuukauden odotettuani pääsin lääkärille ja kerroin tilanteestani, että tarvitsen apua - en pelkää että romahtaisin totaalisesti, mutta kaipaisin keskusteluapua - en jaksa jauhaa miehen mielenterveysongelmista ystäville, koska heillä ei ole kokemuksia asiasta. He vaan ihmettelee, miksei mies piristy...sanoppa se masentuneelle. Perheen pyöritys yksin, puolison sairastaessa vailla kelpoa apua ja työttömyys sekä tulojen romahdus on ollut minulle vaikea paikka. Tuntuu, että jos saisin jutella terapiassa vaikka 1-2 kertaa kuukaudessa, se helpottaisi purkamaan tätä vyyhtiä. Arki on niin kiireistä, etten voi pysähtyä miettimään. Enkä saa lapsia hoitoon mummolaan kuin pari kertaa vuodessa (isovanhemmat vuorotyössä). Mutta mitä se lääkäri terveyskeskuksessa sanoikaan:
Tämä on teidän ongelma, menkää perheterapiaan! Sanoin, että viimeksi kun yritin, meitä ei otettu asiakkaaksi sulun takia, hän sanoi: "no sille minä en voi mitään". Ymmärrän, ettei voi jonoille mitään, mutta se käsiä levittelevä asenne "voivoi" otti päähän. Missä empatia? Sanoin, että haluaisin mennä puhumaan yksin, omist murheistani ja lääkäri jankutti, että tämä on TEIDÄN ongelma, että pitää puhua yhdessä - ja se jatkoi: "minä en osaa sanoa, miksi sun miehesi on lakannut rakastamasta sinua jo vuosia sitten" :-O Siis lääkärille masennusoireisto oli samaa kuin rakkauden loppuminen. Siinä kohtaa minultakin tuli itku... Ei vaan voi olla totta. Lääkäri sanoi, ettei minulle voida määrä lääkkeitä, koska vaikeat asiat on kohdattava - eikä antanut suunvuoroa, kun yritin sanoa, etten halua lääkkeitä vaan haluan päästä juttelemaan!!!!
Lopulta sain käteen numeron psyk.sairaanhoitajalle, jolle en aio enää soittaa. Mä en vaan jaksa enää yrittää saada apua enkä halua mennä kuuntelemaan saarnaa rakkaidettomuudesta, vaan haluaisin purkaa päätäni, tätä ahdistusta ja surua.
Ei huolta, lapset jaksan hoitaa ja kodinkin, en vaan tiedä miten selviän miehen omaishoitajana :-( Hänen työpaikan myötä meni myös työpaikkalääkäri, pelottaa kun hän menee uusimaan masennuslääkereseptin kunnalliselle puolelle, saako hän samaa kohtelua?????
Toistan: minun lapsilla ei ole hätää, mutta kyllä kun lukee lehdistä miten julmia lapsille jotkut vanhemmat ovat ja avun saanti on tätä luokkaa niinkuin minulla (en voi kertoa teille raskauttavia asianhaaroja koska silloin tutut tunnistaisivat minut), niin ihmekös tuo
Mutta onhan se pelottava ajatus, mistä mä sitten saan lisää voimia, jos ne kokonaan loppuu joskus? Toivotaans, ettei lopu.
Nyt kulunut vuosi on ollut taas rankka, kun miehen mieli sukelsi uudestaan, hän sukelsi syvemmälle & työpaikka meni. Soitin terveyskeskukseen saadakseni apua ja sain ajan lääkärille 1kk päähän, syyksi kirjattiin mielenterveysasiat.
Kuukauden odotettuani pääsin lääkärille ja kerroin tilanteestani, että tarvitsen apua - en pelkää että romahtaisin totaalisesti, mutta kaipaisin keskusteluapua - en jaksa jauhaa miehen mielenterveysongelmista ystäville, koska heillä ei ole kokemuksia asiasta. He vaan ihmettelee, miksei mies piristy...sanoppa se masentuneelle. Perheen pyöritys yksin, puolison sairastaessa vailla kelpoa apua ja työttömyys sekä tulojen romahdus on ollut minulle vaikea paikka. Tuntuu, että jos saisin jutella terapiassa vaikka 1-2 kertaa kuukaudessa, se helpottaisi purkamaan tätä vyyhtiä. Arki on niin kiireistä, etten voi pysähtyä miettimään. Enkä saa lapsia hoitoon mummolaan kuin pari kertaa vuodessa (isovanhemmat vuorotyössä). Mutta mitä se lääkäri terveyskeskuksessa sanoikaan:
Tämä on teidän ongelma, menkää perheterapiaan! Sanoin, että viimeksi kun yritin, meitä ei otettu asiakkaaksi sulun takia, hän sanoi: "no sille minä en voi mitään". Ymmärrän, ettei voi jonoille mitään, mutta se käsiä levittelevä asenne "voivoi" otti päähän. Missä empatia? Sanoin, että haluaisin mennä puhumaan yksin, omist murheistani ja lääkäri jankutti, että tämä on TEIDÄN ongelma, että pitää puhua yhdessä - ja se jatkoi: "minä en osaa sanoa, miksi sun miehesi on lakannut rakastamasta sinua jo vuosia sitten" :-O Siis lääkärille masennusoireisto oli samaa kuin rakkauden loppuminen. Siinä kohtaa minultakin tuli itku... Ei vaan voi olla totta. Lääkäri sanoi, ettei minulle voida määrä lääkkeitä, koska vaikeat asiat on kohdattava - eikä antanut suunvuoroa, kun yritin sanoa, etten halua lääkkeitä vaan haluan päästä juttelemaan!!!!
Lopulta sain käteen numeron psyk.sairaanhoitajalle, jolle en aio enää soittaa. Mä en vaan jaksa enää yrittää saada apua enkä halua mennä kuuntelemaan saarnaa rakkaidettomuudesta, vaan haluaisin purkaa päätäni, tätä ahdistusta ja surua.
Ei huolta, lapset jaksan hoitaa ja kodinkin, en vaan tiedä miten selviän miehen omaishoitajana :-( Hänen työpaikan myötä meni myös työpaikkalääkäri, pelottaa kun hän menee uusimaan masennuslääkereseptin kunnalliselle puolelle, saako hän samaa kohtelua?????
Toistan: minun lapsilla ei ole hätää, mutta kyllä kun lukee lehdistä miten julmia lapsille jotkut vanhemmat ovat ja avun saanti on tätä luokkaa niinkuin minulla (en voi kertoa teille raskauttavia asianhaaroja koska silloin tutut tunnistaisivat minut), niin ihmekös tuo
Mutta onhan se pelottava ajatus, mistä mä sitten saan lisää voimia, jos ne kokonaan loppuu joskus? Toivotaans, ettei lopu.