Kun ei ole YHTÄÄN ystävää :(

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja vierailija
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
V

vierailija

Vieras
Olen eronnut aikaa sitten, ei lapsia. Vanhemmat kuolleet, ei sisaruksia.
Olen töissä, mutta työssäni ei tapaa ihmisiä, tai joskus, mutta en niin, että olisi kahvihuonetta, missä juoruta.

Kurja olo, kun vaan ei ole yhtään ketään, aika menee tietokoneella.
Monet valittaa, että on yksinäisiä, vaikka puoliso ja perhe. Koomista.
Mulla siis EI ole yhtään ketään, eikä mitään :(

Vittu et vituttaa!
 
Ei se ole maailmanloppu, vaikka elää yksinäistä elämää.
Olen ollut samassa tilanteessa koko elämäni ajan.
Nyt parisuhteessa, mutta vailla ysäviä tai kavereita.
Koko homma taisi alkaa jo varhaislapsuudesta, sillä äitini oli hieman sanoisinko omalaatuinen persoona, yksinhuoltaja ja koko lapsuuteni ajan vaihdoimme asuinpaikkaa tämän tästä ja useassa paikassa koulukiusattuna lapsena en oikein oppinut koskaan sitä kuinka ystäviä saadaan ja kuinka niiden kanssa ollaan.
Olen kyllä tutustunut elämäni aikan monenlaisiin ihmisiin, hienoston puutarhakutsuilta kotikaupunkini narkkaripiireihin (en itse käyttänyt), mutta en ole mistään löytänyt ihmistä jota voisin kutsua ystäväkseni.
Olen koko ikäni ollut yksinäinen susi, joka ilmaantuu jonnekin, tutkii erilaisia yhteiskuntakerroksia ja häipyy paikalta todettuaan ihmiset pohjimmiltaan samaksi paskaksi eri paketissa oli paikka mikä tahansa.
Monelta murheelta olisin myös välttynyt pitämällä itseni erossa naisista, sillä he ovat aiheuttaneet elämääni eniten murhetta ja ajoittaista väkivaltaa (en ole koskaan ollut väkivaltainen naisia kohtaan) sillä olen mustasukkainen, läheisriippuvainen, sosiopatiaan taipuva, ehkä jonkinsortin rajatilapersoona, joka on todennut itselleen parhaimmaksi yksinäisen elämän.
Olen nyt hieman vanhempana löytänyt rauhan sisimpääni ja elän tyytyväisenä naisen kanssa, joka on ensimmäinen ihminen jota kohtaan olen tuntenut todellista rakkautta elämäni aikana.
Tulipas pitkä tilitys :-)
Pointtinani oli kertoa, että yksinkin voi elää, sillä silloin ei tarvitse osallistua näytelmään jota kutsutaan sosiaaliseksi elämäntavaksi.
Sanotaan että ihmisellä pitää olla sosiaalista kanssakäymistä tunteakseen itsensä tyytyväiseksi, mutta kun lähtökohdat jo estävät elämästä normien mukaista elämää, on parempi oppia elämään sillä tavalla johon pystyy.
Mika Waltarin Sinuhea siteeraten.
Sillä ihminen pahuudessaan on julmempi ja paatuneempi kuin virran krokotiili. Hänen sydämensä on kovempi kiveä. Hänen turhuutensa on tomua köykäisempi. Upota hänet virtaan, niin hän vaatteittensa kuivuttua on sama kuin ennen. Upota hänet suruun ja pettymykseen, ja jos hän nousee, hän nousee samana kuin ennen.
 
Ikävä juttu. Itse olen siinä onnellisessa tilanteessa, että olen introvertti ja viihdyn loistavasti omissa oloissani. Voin kuitenkin kuvitella, että sosiaaliselle ihmiselle tällainen olisi yhtä tuskaa. Viikosta toiseen samaa olemassaoloa ilman mitään huippuhetkiä.

 
Aloita joku harrastus: uinti, kuntosali, kielikurssi tai muu. Siellä tapaa ihmisiä ja voi tutustua.
Ei harrastuksissa tutustu (itselläni ei tosin kokemusta). Menetkö sä uimahallissa jonkun randomin perässä uiden ja höpöttäen?
 
Ei harrastuksissa tutustu (itselläni ei tosin kokemusta). Menetkö sä uimahallissa jonkun randomin perässä uiden ja höpöttäen?
Kyllä tuon tyyppisissä harrastuksissa *voi* tutustua, mutta yleensä se vaatii, että ihminen on ns. supliikkityyppi joka ei myöskään arastele toisia ihmisiä. Uimahallissa esim. saunassa jutellaan vieraiden kanssa.

Tosin sanoisin kyllä, että jos harrastuksissa aikoo tutustua, niin ujon ja vähemmän puheliaan kannattaa mieluiten mennä mukaan johonkin yhdistykseen aktiiviksi. Siellä väistämättä ollaan aika paljon tekemisissä toisten ihmisten kanssa.
 
  • Tykkää
Reactions: Echo

Yhteistyössä