Olen joskus kuullut, että jos raskausaika on vaikeaa, niin vauvan kanssa on sitten helpompaa, ja toisin päin. Voisin kyllä allekirjoittaa tän. Kun käsittelee omat tunteensa rehellisesti ennen lapsen syntymää, niin sitä ei tarvitse tehdä kun vauva on syntynyt. Mulle tule jo kaikki pakokauhun, surun, kiukun ja vihan tunteet niin läpeensä tutuksi raskausaikana, että kun lapsi syntyi, ei enää tarvinnut kipuilla sen kanssa, että tämä pieni tässä on minusta täysin riippuvainen ja herrani ja valtiaani yötä päivää. Minulla ei myöskään ollut paineita tuntea ylimaallista äidinrakkautta, kun tiesin että mitä vaan tunnenkin, niin se on ihan ok, ja vauva kaipaa vaan ruokaa, lämpöä ja huolenpitoa - ei hän oleta saavansa mitään suurensuurta rakkautta.
Niinpä sitten kävikin, että vauva-aika on ollut hyvin helppoa ja mutkatonta aikaa. Odotusteni vastaisesti kyllä rakastauin tähän pikku rääpäleeseen sillä sekunnilla, kun tajusin jotenkin vasta kesken synnytyksen, että sieltä oikeasti on tulossa vauva, minun lapseni, joka on ihan paniikissa kaikesta siitä kivusta, jota hän parhaillaan synnytyskanavassa kokee.
Juuri se, että raskausajan pitäisi olla vaan ihanaa aikaa, aiheuttaa äideille suuria ja ihan turhia paineita. Ehdottomasti suurin osa kokee myös "ei hyväksyttyjä" tunteita, ja turhaan pelkää niistä puhua. Äitiyden perusta on kuitenkin itsetuntemus, se että tunnistaa omat tunteensa. Raskausaika on hyvää aikaa niiden harjoitteluun. Ottakaa tulevat äidit rennosti, kyllä kaikki kääntyy parhain päin.
