A
AinaRakastunut
Vieras
Alan todenteolla kärsimään tilanteestani.... Olen nyt 35- vuotias ja huomaan että tulen luultavasti olemaan sinkku lopunelämääni, koska en pääse eksästäni yli.
Tapasin hänet 29- vuotiaana, ja olimme muutaman vuoden suhteessa. Hän oli rehellisesti oikeastaan ainut mies jota koskaan olen rakastanut, vaikka minulla olikin ollut suhteita ennen häntä. Paitsi tunteeni häntä kohtaan, oli hän myös ns paperilla unelmamies, uskomattoman komea (itseasiassa en koskaan ole nähnyt komeampaa miestä), elämä kunnossa, hyvin toimeentuleva, älykäs, mahtavaa seuraa, uskomaton sängyssä... Voisin luetella listaa loputtomiin, mutta lyhykäisyydessäkään hän on se mies mitä en kuvitellut voivan olevan olemassakaan.
No, kukaan ei ole täydellinen, ja se ainut asia mikä hänestä teki minulle epätäydellisen oli se, että hän petti minua. Tämä tapahtui vieläpä samaan aikaan kun jätin ehkäisyn pois lapsen toivossa. En onneksi kerennyt tulemaan raskaaksi, ja jopa mietin että antaisin anteeksi hänelle, mutta koska sain käsityksen, että hän saattaisi jopa haluta olla oikeastikin tämän naisen kanssa, en vain kestänyt tilannetta ja koen että "jouduin" jättämään hänet. Hyvähän se oli, sillä he jatkoivatkin yhdessä.
Suurin ongelmani on se, että vaikka minua loukattiin, olin, ja olen silti aivan yhtä ihastunut ja rakastunut eksääni kuin aina ennenkin. Kävin läpi jonkinlaisen vihavaiheen, josta sain voimaa edetä eteenpäin... Mutta oikeasti koin, etten vain ollut edes hänen arvoisensa, ja siksi asiat meni niinkuin meni. Itse tiesin, etten yksinkertaisesti koskaan voisi löytää parempaa, millään tasolla, ja olin uskollinen hänelle... Hän ei ilmeisesti kokenut samoin suhteeni.
Nyt kuulin että hän on tullut isäksikin. Tämä musersi minut, sillä halusin hänet aina lasteni isäksi. Edelleen koen että minun pitäisi olla tämän naisen paikalla.
Olen yrittänyt kiinnostua muista miehistä, mutta en ole tavannut yhtäkään joka olisi lähellekään eksäni veroinen. Hän oikeasti oli täydellinen mies. Joku voisi sanoa, että pettävä mies on kaukana täydellisestä, mutta en vain voi olla miehen kanssa jossa kyllä olisi sitä sitoutumiskykyä, mutta joka muutoin ei nappaa.
Miten kukaan voi tuntua enää miltään sellaisen miehen jälkeen, joka on paitsi ulkoisilta määreiltään, niin myös tunnetasolla aina vain se ainut ja paras? Hän oli minulle se oikea, enkä minä hänelle. Nyt olen 35v sikkunainen joka todella haluaa suhteen ja lapsia, ja hän on siirtynyt täysin eteenpäin, mutta minä en vain TUNNE mitään näitä miehiä kohtaan, enkä voi lopettaa eksäni vertailua vieläkään. Kuva ihanasta eksästäni nousee mieleeni treffeilla, ja sumentaa ihan kivankin miehen aivan mitättömäksi. On hyvin vaikea muutoinkaan kenekään miehen olla yhtä täydellinen ja vaikuttava kuin eksäni minulle oli.
Haaveilen hänen lapsistaan edelleen, enkä ole tavannut YHTÄKÄÄN miestä jonka lasta voisin kuvitellakaan kantavani. Hyvin vähän on enää hyviä miehiä "jäljellä" muutenkaan tässä iässä... Minusta kyllä kiinnostutaan, mutta se ei auta jos edelleen rakastan eksääni.
Yritin suhdetta yhteen ihan ok mieheen, mutta aloin suoranaisesti inhoamaan häntä, koska hänen läsnäolonsa vain muistutti siitä mihin joudun tyytymään kipeän menetykseni takia. Turhauduin siihenkin, ettei seksissäkään ole samaa kemiaa ja ihanuutta. Lopetin itse suhteen, koska miesparka ei ymmärtänyt miksi vetäydyn ja olen äreä jne.
Yksi ongelma on että tietyistä elämänyhteyksistä kokoajan koen muistutuksia tästä eksästä ja tiedän mitä hänelle kuuluu jne. Jos en kuulisi hänestä mitään voisi olla helpompaa.
Mitä minun kuuluu tehdä? Olen aivan mahdoton, mutten yksinkertaisesti voi tunteilleni mitään. Haluan lapsenkin, mutta vain häneltä... Uskomatonta millainen vaikutus tällä ihmisellä voikaan olla elämääni, koen olevani vankilassa koko loppuelämäni, lapsentekovuotenikin alkavat huveta. Istunko yksin vanhana kiikkustuolissa eksäni kuva kädessä ja vieläkin vain haaveilen hänestä ja suren elämätöntä elämääni?
Olenko minä hullu? Vai tältäkö se tuntuu kun kohtasi sen oikean, eikä ollut sitä hänelle. En halua romantisoida eksääni, mutta en vain VOI mitään tälle asialle! Jotenkin tästä on kuitenkin edettävä, mutta miten?
Tapasin hänet 29- vuotiaana, ja olimme muutaman vuoden suhteessa. Hän oli rehellisesti oikeastaan ainut mies jota koskaan olen rakastanut, vaikka minulla olikin ollut suhteita ennen häntä. Paitsi tunteeni häntä kohtaan, oli hän myös ns paperilla unelmamies, uskomattoman komea (itseasiassa en koskaan ole nähnyt komeampaa miestä), elämä kunnossa, hyvin toimeentuleva, älykäs, mahtavaa seuraa, uskomaton sängyssä... Voisin luetella listaa loputtomiin, mutta lyhykäisyydessäkään hän on se mies mitä en kuvitellut voivan olevan olemassakaan.
No, kukaan ei ole täydellinen, ja se ainut asia mikä hänestä teki minulle epätäydellisen oli se, että hän petti minua. Tämä tapahtui vieläpä samaan aikaan kun jätin ehkäisyn pois lapsen toivossa. En onneksi kerennyt tulemaan raskaaksi, ja jopa mietin että antaisin anteeksi hänelle, mutta koska sain käsityksen, että hän saattaisi jopa haluta olla oikeastikin tämän naisen kanssa, en vain kestänyt tilannetta ja koen että "jouduin" jättämään hänet. Hyvähän se oli, sillä he jatkoivatkin yhdessä.
Suurin ongelmani on se, että vaikka minua loukattiin, olin, ja olen silti aivan yhtä ihastunut ja rakastunut eksääni kuin aina ennenkin. Kävin läpi jonkinlaisen vihavaiheen, josta sain voimaa edetä eteenpäin... Mutta oikeasti koin, etten vain ollut edes hänen arvoisensa, ja siksi asiat meni niinkuin meni. Itse tiesin, etten yksinkertaisesti koskaan voisi löytää parempaa, millään tasolla, ja olin uskollinen hänelle... Hän ei ilmeisesti kokenut samoin suhteeni.
Nyt kuulin että hän on tullut isäksikin. Tämä musersi minut, sillä halusin hänet aina lasteni isäksi. Edelleen koen että minun pitäisi olla tämän naisen paikalla.
Olen yrittänyt kiinnostua muista miehistä, mutta en ole tavannut yhtäkään joka olisi lähellekään eksäni veroinen. Hän oikeasti oli täydellinen mies. Joku voisi sanoa, että pettävä mies on kaukana täydellisestä, mutta en vain voi olla miehen kanssa jossa kyllä olisi sitä sitoutumiskykyä, mutta joka muutoin ei nappaa.
Miten kukaan voi tuntua enää miltään sellaisen miehen jälkeen, joka on paitsi ulkoisilta määreiltään, niin myös tunnetasolla aina vain se ainut ja paras? Hän oli minulle se oikea, enkä minä hänelle. Nyt olen 35v sikkunainen joka todella haluaa suhteen ja lapsia, ja hän on siirtynyt täysin eteenpäin, mutta minä en vain TUNNE mitään näitä miehiä kohtaan, enkä voi lopettaa eksäni vertailua vieläkään. Kuva ihanasta eksästäni nousee mieleeni treffeilla, ja sumentaa ihan kivankin miehen aivan mitättömäksi. On hyvin vaikea muutoinkaan kenekään miehen olla yhtä täydellinen ja vaikuttava kuin eksäni minulle oli.
Haaveilen hänen lapsistaan edelleen, enkä ole tavannut YHTÄKÄÄN miestä jonka lasta voisin kuvitellakaan kantavani. Hyvin vähän on enää hyviä miehiä "jäljellä" muutenkaan tässä iässä... Minusta kyllä kiinnostutaan, mutta se ei auta jos edelleen rakastan eksääni.
Yritin suhdetta yhteen ihan ok mieheen, mutta aloin suoranaisesti inhoamaan häntä, koska hänen läsnäolonsa vain muistutti siitä mihin joudun tyytymään kipeän menetykseni takia. Turhauduin siihenkin, ettei seksissäkään ole samaa kemiaa ja ihanuutta. Lopetin itse suhteen, koska miesparka ei ymmärtänyt miksi vetäydyn ja olen äreä jne.
Yksi ongelma on että tietyistä elämänyhteyksistä kokoajan koen muistutuksia tästä eksästä ja tiedän mitä hänelle kuuluu jne. Jos en kuulisi hänestä mitään voisi olla helpompaa.
Mitä minun kuuluu tehdä? Olen aivan mahdoton, mutten yksinkertaisesti voi tunteilleni mitään. Haluan lapsenkin, mutta vain häneltä... Uskomatonta millainen vaikutus tällä ihmisellä voikaan olla elämääni, koen olevani vankilassa koko loppuelämäni, lapsentekovuotenikin alkavat huveta. Istunko yksin vanhana kiikkustuolissa eksäni kuva kädessä ja vieläkin vain haaveilen hänestä ja suren elämätöntä elämääni?
Olenko minä hullu? Vai tältäkö se tuntuu kun kohtasi sen oikean, eikä ollut sitä hänelle. En halua romantisoida eksääni, mutta en vain VOI mitään tälle asialle! Jotenkin tästä on kuitenkin edettävä, mutta miten?