Ei vaan enää jaksaisi. Sairauksia sairauksien perään, lääkkeitä lääkkeiden päälle, sairaalalaskuja laskujen perään, sairaalan odotusaulakin on tutumpi kuin oma vessa. On pakko syödä lääkkeitä jotka ei sovi, vievät elämän halun täysin. Lapsi kärsii, äiti kärsii ja noidankehä on valmis. Olo on mitä surkein, ei vaan huvita, ei jaksa, mikään ei tunnu miltään... Vieressä vino pino töitä, ei vain saa tehdyksi, ei mitään mielenkiintoa mihinkään. Tuleva kesä, tuleva syksy, tuleva talvi, missään ei näy edes pientä valonpilkahdusta. Ei elämä ole enää elämisen arvoista, mutta lapsen takia on jaksettava. Tosin, ei hänelläkään mitenkään hyvä elämä ole sairaana ja masentuneen äidin kanssa. Ei ole enää mitään sanottavaa, ei mulla kenellekään, eikä muilla mulle. Pakko se on taas vain kovettaa itsensä, jotta jaksaa tämän päivän, tulevan yön... On muututtava taas kaiken jaksavaksi ja kestäväksi, ihmiseksi joka ei koskaa, ei koskaan, sorru tai murru ja jonka harteet on tehty kantamaan kaikki sonta ihan yksin. Se on mun elämää se.