H
harmaa
Vieras
Olen aivan maassa, mistä sitä saa aina uudelleen voimaa aloittaa alusta, tuntuu epäreilulta olla ainainen luuseri, milloin olisi minun vuoroni kokea hitusen niitä elämän hyviä puolia.
Koko lapsuuteni minä kuulin vanhemmiltani kuinka huono ihminen minä olen. Äidiltäni en ole koskaan saanut yhtään hyvää sanaa. Isäni jaksoi hokea vuosia minulle kuinka vittumainen ja hankala olen, kuinka kukaan mies ei minua koskaan huoli, kuinka kukaan mies ei tule ikinä minun kanssani pärjäämään ja jos jostain miehen itselleni saan teen varmasti hänen elämästään helvettiä. Näiden lauseiden saattelemana lähdin kotoa 16vuotiaana.
Kun olin 18vuotta tapasin mieheni, olin aivan älyttömän rakastunut, mentiin kihloihin, alettiin järkätä häitä. Häitä edeltävänä päivänä isäni oli sanonut miehelleni että älä mene tyttäreni kanssa naimisiin, hän pilaa sinun elämäsi. Häät vietettiin, lapsia tuli pienellä ikäerolla 4, ja elämä oli hyvää.
Puoli vuotta sitten sain tietää mieheni pettäneen minua koko avioliittomme ajan, kahdeksan vuotta huijausta.
Nyt ne isäni sanat ovat päivittäin mielessäni, se kehotus varsinkin että minun olisi syytä elää yksin kun kukaan ei minua jaksa katsella, isäni oli oikeassa. Nythän minä olen yksin tai on minulla nuo ihanat lapset.
Minä olen todella masentunut, ahdistaa aivan hirveästi, mietin usein olenko tosiaan niin paha ihminen ettei minua voi rakastaa. Olen aina yrittänyt olla kaikille kiltti ja ystävällinen, rakastin miestäni valtavasti ja elin elämäni onnellisimmat vuodet hänen ja lasten kanssa.
Miten minä saan voimaa nousta tästä suosta? Miten minä ikinä uskallan keneenkään enää luottaa? Tätäkö tämä tulee aina olemaan, pelkkää paskaa sataa niskaan?
Koko lapsuuteni minä kuulin vanhemmiltani kuinka huono ihminen minä olen. Äidiltäni en ole koskaan saanut yhtään hyvää sanaa. Isäni jaksoi hokea vuosia minulle kuinka vittumainen ja hankala olen, kuinka kukaan mies ei minua koskaan huoli, kuinka kukaan mies ei tule ikinä minun kanssani pärjäämään ja jos jostain miehen itselleni saan teen varmasti hänen elämästään helvettiä. Näiden lauseiden saattelemana lähdin kotoa 16vuotiaana.
Kun olin 18vuotta tapasin mieheni, olin aivan älyttömän rakastunut, mentiin kihloihin, alettiin järkätä häitä. Häitä edeltävänä päivänä isäni oli sanonut miehelleni että älä mene tyttäreni kanssa naimisiin, hän pilaa sinun elämäsi. Häät vietettiin, lapsia tuli pienellä ikäerolla 4, ja elämä oli hyvää.
Puoli vuotta sitten sain tietää mieheni pettäneen minua koko avioliittomme ajan, kahdeksan vuotta huijausta.
Nyt ne isäni sanat ovat päivittäin mielessäni, se kehotus varsinkin että minun olisi syytä elää yksin kun kukaan ei minua jaksa katsella, isäni oli oikeassa. Nythän minä olen yksin tai on minulla nuo ihanat lapset.
Minä olen todella masentunut, ahdistaa aivan hirveästi, mietin usein olenko tosiaan niin paha ihminen ettei minua voi rakastaa. Olen aina yrittänyt olla kaikille kiltti ja ystävällinen, rakastin miestäni valtavasti ja elin elämäni onnellisimmat vuodet hänen ja lasten kanssa.
Miten minä saan voimaa nousta tästä suosta? Miten minä ikinä uskallan keneenkään enää luottaa? Tätäkö tämä tulee aina olemaan, pelkkää paskaa sataa niskaan?