Kun elämässä ei ole mitää odotettavaa

[vierailija]

Mä en nyt oikein tarvitse mitää neuvoja, tai muuta sellaista "kyllä se siitä" - juttuja. Enemmänkin vain keskustelua ja jos jollain on samanlainen elämä: vertaistukea.

Eli. Ihan aluksi. Mä en ole masentunut. En voisi kuvitellakaan kuolevani, tai lopettavani elämistä. Mä olen enemmänkin... Luovuttanut ajattelemasti muunlaisesta elämästä, ja vähän niin kuin.. Menettänyt ns. elämänilon.

Muutamia vuosia sitten mulla oli vielä ystäviä. Paljon. Oli sukua ja jonkinlainen tukiverkosto myös. Mä olin ensimmäinen joka sai lapsen ystävistäni (jotka elivät niiin bilevaiheessa vasta), ja välit mun etäiseen äitiin, alkoivat pikkuhiljaa kadota, ja samalla loppusukuun.

Tällä hetkellä mulla facebookissa 30 ystävää, joista voisin poistaa helposti ainakin 20. Mulla ei ole puhelimessa muuta kuin työnumeroita, miehen ja miehen äidin numero.

Mulle ei ole soittanut vuosiin kukaan muu kuin mies tai anoppi.

Töitä teen paljon, se on ainut paikka missä mulla on jonkilainen elämä. Opiskelen, mutta harvoin enää käyn sielläkään, kun teen vain lopputyötä. En siellä muutenkaan paljoa ollut, kun yliopistotutkinto, jonka pystyi suorittamaan melkein kokonaan etänä, muutamia luentoja viikossa lukuunottatta. Eli ei kauheasti päässyt tutustumaan luokkalaisiinkaan.

Mutta siis.. Päivissä ei ole mitään muuta kuin tunnin mukaan eläminen. Puisto, kauppa, lapset, työt, opiskelut, miehen kanssa.... Ei mitää odotettavaa, ei kenellekään puhuttavaa, ei auttavia käsiä, ei minkäänlaista tukiverkkoa. Ei ketään joka välittää ja rakastaa, paitsi perhe.

ja tätä tuskaa EI voi ymmärtää, ellei ole kokenut täysin tätä samaa. Ystäviä ei enää tälläisenä 30v kiireisenä ihmisenä tehdä helpolla.. Sukua nyt ei saa vaikka kuinka rukoilisi, eikä vanhempia varsinkaan.... Ja sen takia mä en halua neuvoja "hanki joku harrastus" "tee jotain kivaa". Joo mä teen, ja mä harrastan, ja joka päivä teen jotain mikä piristää.. mä teen kaikkeni lasten eteen ja miehen.. mutta meillä ei ole ketään muuta! Tuntuu että mä olen yksi TURHAKE tässä maailmassa :O

Apua. Jos te tapaisitte mut tuolla puistossa tai työelämässä, ette koskaan uskoisi kuinka surkea ja mitätön elämä mulla on.

 

[vierailija]

Täytyy sanoa, että hyvinhän sinulla menee. On lapsia, mies, työ, melkein valmiit yliopisto-opinnot ym. En millään kyllä tuon perusteella voisi ajatella, että muka olisit joku turhake ja surkea. Päinvastoinhan olet tosi tärkeä ihminen monelle, ei vähiten sille perheelle.

Itse olen melkein sinun ikäisesi ja minulla ei ole miestä (eikä ole koskaan ollutkaan, edes ainokaista yhden yön suhdetta tai vastaavaa), ei lapsia, ei ammattia, ei opintoja, ei työtä eikä yhtään kaveria sitten lukioajan. Myöskään kontakteja sukulaisiin ei oikeastaan ole. Ja tunnen kyllä itseni ihan oikeasti aika turhaksi, kun ei ole ketään ihmistä, joka aktiivisemmin tarvitsisi minua. Muutaman kerran vuodessa käyn puhumassa asioistani työkkärissä, siinä kaikki. Ja tuntuu tylsältä, kun elämässä ei oikeasti ole sisältöä, lukemisen ja netissä hengailun lisäksi.

Sinulle sanoisin vaan, että keksi jotain uutta. Ehkä niinkin yksinkertainen asia kuin parin viikon lomamatka johonkin ihan uuteen ja vieraaseen ympäristöön toimisi. Tai sitten pakota itsesi muuttamaan päivittäisiä tapojasi, vaikka se ei ainakaan aluksi tuntuisikaan luontevalta ja käytännölliseltä.

 

[vierailijaX]

Joo tuota mä just tarkoitin, ettei IKINÄ voisi uskoa miten surkeaa mulla on. Ja tiedän mitä mulla on, siitä olen kiitolllinen ja se saa mut jaksamaan tässä elämässä. Mä olen kiitollinen, mutta sekin on hyvin kovan työn takana nämä kaikki. Ei mitään ole annettu mulle. Jokainen asia mitä tässä elämässä olen saavuttanut -> olen menettänyt 5.

Mieskin tossa yksi päivä sanoi, ettei enää uskalla olla onnellinen mistään hyvästä, kun tietää että tulee iso takaisku sen takia. Meillä on joku maailman kamalin karma molemmilla En tiedä mitä ollaan tehty.

Vaikea tässä mitenkään erityisesti avata asioita, mutta ei olla koskaan voitu nauttia vaikka töistä tai opinnoista, kun samana päivänä tai pari päivää saavutuksen jälkeen joku asia tiputtaa meidät siitä pois.

Ja ollaan positiivia ihmisiä kyllä. Eletään tosi hyvin, ja ollaan onnellisia, mutta... On vain niin turha olo. Ehkä on vain huono viikko.

Mutta kyllä te tiedätte. Voitatte lotossa 500e ja jostain tulee yhtäkkiä 1500e lasku täysin yllättäen. Sitä meidän elämä on

 

[vierailija]

Anteeksi töykeyteni, mutta tämä kuulostaa kyllä siltä, että ei teillä mitään oikeaa ongelmaa olekaan. Korkeintaan tietyntasoinen asenneongelma.

 

[vierailijax]

Anteeksi töykeyteni, mutta tämä kuulostaa kyllä siltä, että ei teillä mitään oikeaa ongelmaa olekaan. Korkeintaan tietyntasoinen asenneongelma.

Miksi ei ole ongelmaa? Koska mä en ole työtön ja lapseton?

 

[Miuski]

Kyllä tuo minusta masennukselta kuulostaa. Ei masennus tarkoita läheskään aina kuolemantoivetta. Et pysty iloitsemaan elämäsi ihanista asioista, se on masennusta.

Itse olen reilu nelikymppinen työssäkäyvä perheen äiti. Muutama ystävä on (suurin osa aikuisena elämääni tulleet!!), mutta ei heidän kanssaan ehdi tekemisissä olla. Soitellaan pari kertaa vuodessa (jos silloinkaan) ja tavataan lasten synttäreillä. Arki on työtä ja lasten kuskaamista harrastuksiin. Miehen kanssa "laatuaikaa" vietetään klo 21-22, kun meno vähän rauhoittuu. Kesällä pyritään pitämään muutama viikko lomaa yhdessä ja joka kerta on ihanaa huomata, että vieläkin tykkään tuosta miehestä. Lapset ovat elämän suuri ilo ja onni. Omia harrastuksia ei juuri ole eikä ehdi, mut ei tämä elämänvaihe loputtomia kestä.

Ei siis muillakaan kovin ihmeellistä ole. Sulla on moni asia hurjan hyvin ja niistä pitäisi löytää mielekkyyttä elämään. Ensialkuun tekisin netissä masennustestin ja miettisin sit jatkoja...

 

[vierailija]

Kyllä tuo minusta masennukselta kuulostaa. Ei masennus tarkoita läheskään aina kuolemantoivetta. Et pysty iloitsemaan elämäsi ihanista asioista, se on masennusta.

Itse olen reilu nelikymppinen työssäkäyvä perheen äiti. Muutama ystävä on (suurin osa aikuisena elämääni tulleet!!), mutta ei heidän kanssaan ehdi tekemisissä olla. Soitellaan pari kertaa vuodessa (jos silloinkaan) ja tavataan lasten synttäreillä. Arki on työtä ja lasten kuskaamista harrastuksiin. Miehen kanssa "laatuaikaa" vietetään klo 21-22, kun meno vähän rauhoittuu. Kesällä pyritään pitämään muutama viikko lomaa yhdessä ja joka kerta on ihanaa huomata, että vieläkin tykkään tuosta miehestä. Lapset ovat elämän suuri ilo ja onni. Omia harrastuksia ei juuri ole eikä ehdi, mut ei tämä elämänvaihe loputtomia kestä.

Ei siis muillakaan kovin ihmeellistä ole. Sulla on moni asia hurjan hyvin ja niistä pitäisi löytää mielekkyyttä elämään. Ensialkuun tekisin netissä masennustestin ja miettisin sit jatkoja...

Ensinnäkin mä en ole masentunut. Kaikki nämä tuntemukset johtuu täysin tästä elämäntilanteesta.

Mä olen yksin, väsynyt, mä teen pitkiä päiviä, opinnot vie todella paljon voimaa ja aikaa, lapset on haastavassa iässä, töissä on raskas kausi menossa ja miehen kanssa ollaan pungerrettu kahdestaan tämän läpi ja molemmat on tosi väsyneitä. Mutta kun ei ole minkäänlaista tukiverkostoa eikä ystäviä. ... ei tätä oikein mihinkään voi edes purkaa.

Mutta masentunut en ole. Alakuloinen kaikesta tästä kylläkin. Mutta mitkään lääkkeet eikä keskustelu apu voi auttaa siihen yksinäisyyteen mitä me koetaan eikä tämä suru lähde pois. Veikkaan että pahenee kun lapset kasvaa ja alkavat kyselemään sukulaisten perään.

 

[Miuski]

Lapset selviävät siitä, ettei sukulaisia ole aivan hyvin, jos vanhempia ei se asia paina. Keskusteluapu olisi enemmän kuin paikallaan, varsinkin kun pelkäät siirtäväsi ahdistustasi lapsiisi.

Ajattelen, että kun lapset kasvaa, on elämässä edessä monta ihanaa asiaa ja juttua. Sinä näet edessä lisää vaikeuksia. Ei siitä ammattiavusta ehkä haittaakaan olisi...?

 

[vierailija]

Ylirasittuneisuus ehkä? Lapset, työ ja yliopisto-opinnot yhdessä kuulostavat paljolta.

 

[vierailija h]

Täällä aika samanlaisia ajatuksia lähes samasta tilanteesta. Mutta minä liitän ajatukseni kyllä lievään masennukseen.

 

[vierailija samis]

Tiiätkö, musta tuntuu täsmälleen samalta! Koskaan ei elmässäni ole ollut tilannetta, että kaikki asiat olisi hyvin (talous, perhe, rakkauselämä, ystävät, työ, harrastukset). Minulle tosin tuli ihan oikea masennus, mitä vahvasti on ylläpitänyt totaalinen yksinäisyys ja aikuiskontaktien puute. Masennuksesta olen selvinnyt, mutta alakulosta ja yksinäisyydestä en kokonaan.

 

[sairaanhoitajatar]

Sanoisin, että TEE ihan ensimmäisenä se masennustesti. Toiseksi, sinulla on varmaan kolmenkympin kriisi ja mietit (alitajuntaisesti) omaa paikkaasi tässä elämässä ja sitä, että tässäkö tämä elämä nyt olikin? Lue aiheesta ikäkriisi... Löydät itsesi.

 

[vierailija]

Masennus ei ole samaa kuin alakulo. Minusta, joka olen vuosia kamppaillut samojen ongelmien kanssa ja jolla on diagnosoitu vaikea masennus tuo kuulostaa masennukselta. Siis se, että mikään ei tunnut miltään ja elämänilo on mennyt on masennusta. Ihmisillä on masennuksesta väärä kuva, kuvitellaan että on hirveän surullinen ja että se näkyisi päälle päin... ei näy. Minäkin näytän ihan peruspirteältä ja käyn töissä (vaikkakin olen uupunut, mutta töissä teeskentelee pirteämpää).

Stigmaa pelkäämättä suosittelisin kokeilemaan pahimman yli masennuslääkettä (itsellä ja monilla ystävillä tehosi Cipralex ja sen rinnakkaislääkkeet) ihan sen takia, että se auttaisi jaksamaan tosi paljon. Ihan yleislääkäriltä voi saada reseptin. Terapiaa en suosittele, itsellä ei auttanut ollenkaan, vaatii niin paljon energiaa ja aikaa ja lopulta vaan ahdistaa kun on sitoutunut johonkin pitkään prosessiin josta huomaa jo heti alussa että ei auta. Ehkä jollain auttaisi, mutta itsellä ei ainakaan ole ikinä ollut tarvetta "tilittää" jollekin enkä ole ikinä saanut helpotuksen tunnetta siitä että joku kuuntelisi murheitani, sekä olen korkeasti koulutettuna ihmisenä aina ollut analyyttinen ja osannut tulkita omia tunteitani.

Vaikka selviäisitkin arjesta niin se, että oikeasti saa sitä elämänilon tunnetta (vaikka sitten lääkkeillä avustettuna) on mielestäni tärkeää. Mutta pitkään ei kannata käyttää, koska masennuslääkkeisiin voi jäädä ikään kuin koukkuun. 6 kk - vuosi ehkä, ja vähentää lopussa pikkuhiljaa (disclaimer: neuvottele toki lääkärin kanssa...). Elämäniloa kannattaa etsiä taideelämyksistä: käy vaikka yksin elokuvissa, taidenäyttelyissä ja teatterissa katsomassa elokuvia, joista todennäköisesti saa tunne-elämyksiä. (Suosittelen esim. Interstellar, Whiplash viimeaikaisista, käyvät moneen makuun).

Pääongelmasi toki on varmasti yksinäisyys, mutta on normaalia että yksinäiset masentuvat... turha siis hävetä. Itse olen ihan samassa tilanteessa. Kun on muuttanut pois opiskelupaikkakunnalta, kaverit muuttaneet ulkomaille, on lapsi, ei sukulaisia eikä siten mahdollisuutta harrastaa kun ei saa lastenhoitoapua... se on ihan todellinen ongelma. Mutta sulla on mies, siis ainakin hänestä lastenhoitoapua! Oikeasti kannattaisi etsiä harrastus... vähän laimea neuvo, mutta ethän kotonakaan muita ihmisiä potentiaalisesti tapaisi? Tietysti esim. Nappi Naapuri -palvelun kautta voi yrittää lastenhoitovaihtiskontakteja etsiä (ja kuka tietää, voihan tätä kautta ystävystyäkin?)

Kannattaa miettiä pieniä askeleita, mikä edesauttaisi muitten ihmisten tapaamista? Jotenkin niitä harrastuksia ja yhteisöllisiä juttuja pitäisi etsiä. Voi olla ettei ekasta harrastuksesta tärppää, mutta ehkä tokasta?

 

[vierailija]

Mulla vähän sama..
Mutta ikää 28. Ei lapsia. Töitä on. En oo masentunu.

En tee mitään töiden jälkeen. Tai saatan käydä harrastuksissa 3-5 päivänä/viikko. Mut jos en käy, niin tuun vaan kotiin möllötää. Varsinaisesti kotonaolo ei haittaa jos olisin niin väsyny töistä et ei haittaa olla kotona, mut oon pirtee ku peipponen töiden jälkeen. Mulla ei oo kauheesti kavereita, mut ne kaverit mitä on niin niilläkin on muuta elämää ku olla mun kanssa. Eikä sillä, ei kukaan jaksa olla päivästä toiseen saman kanssa. Puhumattakaan et niilläkin on omat elämät.

Välillä ehkä ihan käy kateeks ku kaverit on jossai pitää hauskaa ja ryyppäilee. En itse kyl jaksa joka vkl riekkuu pullossa kiinni, mut jos ees sillon tällön.
Oma mieskin viettää iltaa millon missäkin ja pyytää mukaan mut tiedän et meil (mulla) ei oo hauskaa koska en jaksa kattoo sen juoppohömpötyksiä kun se ei osaa lopettaa sillon ku olis ehkä sen aika.
Että semmosta täällä..

 

[vierailijax]

Mä en vastaa masennus juttuihin yhtään enää tämän jälkeen.

Mulla on ollut 10v sitten masennusta ja tiedän mitä se on. Tämä ei ole sitä. Masennustestistä voi helposti saada vaikka kuinka korkeat lukemat,kun olo on vain vahvaa tyytymättömyyttä omaan elämään.

Ja olen työskennellyt entisessä ammatissa psykiatrisella puolella.

Mä en ole masentunut .

 

[vierailijax]

Ja kun mä en halunnut niitä neuvoja!!!!


Mulla on harrastuksia. Mies on 100% osallistuva ja hoitaa lapsia enemmän kuin minä.